Kun työ on kuolemaksi

Kun eräs suomalaisjohtaja kommentoi Smart Trustin Björn Gustavssonin lähtöä sanomalla ihailevasti ”Olipa kova commitmentti, enempää ei keltään voida vaatia”, ruokki hän maailmankuvaa joka tuottaa uusia tragedioita.

Emme tätä kirjoitettaessa tiedä, miksi 38-vuotias Björn Gustavsson tappoi itsensä. Hän oli työskennellyt suhteellisen lyhyen ajan Soneran tytäryhtiön Smart Trustin toimitusjohtajana.

Yhtiön ala on teleliikenteen tietoturvallisuus. Tele ja IT mielletään kriisialaksi oltuaan hetki sitten sexiest of all. Kestää vuosia ennen kuin ymmärretään, että se on jo nyt perusteollisuutta.

Johtajan itsemurha tuo Ruotsissa mieleen Ivar Kreugerin ja Suomessa Kari Kairamon. Kummankin konserni oli katastrofin partaalla. Siksi ensimmäinen kysymys kuolintiedotteen jälkeen oli, meneekö Smart Trustilla todellakin noin huonosti. Olihan Gustavsson saanut koko ajan vakuutella analyytikoille ja medialle, että nuoren yhtiön tulos nousee, nostetaan, saadaan plussalle tänä vuonna, ensi vuonna, joskus.

Kaksi kysymystä vain. Mitä Björn Gustavssonille oli tapahtunut, eikö hän ole kuitenkin ihminen, veljemme? Ja mitä varten toimitusjohtajat eivät osaa vastata jatkuvaan kyselyyn, että kysyjän persiihen tuluppoo. Aloittavat yhtiöt voi pitää jatkuvan tiedotusvelvoitteen ulkopuolella. Riittää että noteerattu emo tiedottaa. Julkisuus ja pahantahtoinen uteliaisuus ovat tunkeutuneet kauas työrauhan ja asiallisen liikesalaisuuden alueelle.

Kun 36-vuotias nokikolari Pohjanmaalta tekee itsemurhan, asia ei lähtökohtaisesti kiinnosta ketään. Määrä muuttui laaduksi, kun asianomainen ampui ensin kolme lastaan ja kun Juha Mieto tunsi hänet ja sanoi sympaattiseksi, avoimeksi kaveriksi. Pohjalainen avoimuus omista vaikeuksista on tosin eriasteista kuin karjalainen. Uutisen oletusarvo oli ahdistus yksityiselämässä, jota alkoholi kärjisti.

Jos oletamme, että Gustavssonin lähtö johtuu yhtiön vaikeuksista, on kysyttävä kuinka joku voi olla niin samastunut työhönsä, että pettymys suoritukseen johtaa tällaiseen loppuun. Itsemurhauutisen oletusarvo ei ollut ihmisen elämäntilanne vaan suoritus. Emme oleta Gustavssonilla olleen yksityistä elämää. Ehkä hänellä ei ollut.

Syyhän oli saattanut olla yksityinen, kuten tieto kohtalokkaasta sairaudesta tai syvä yksinäisyyden ja tarkoituksettomuuden tunne. Tunne että suoritus elämän tarkoituksena, tai vaadittu commitment, on traaginen väärinkäsitys, jonka korjamiseen voimat eivät riitä.

Kari Kairamosta on kerrottu, että hänen mielenterveysongelmansa sekä käytännössä jo päätetty hyllyttämisensä, jota Yhdyspankin Mika Tiivola ajoi, johtivat psykoosiin ja itsemurhaan. Media kysyi, miten Nokian käy. Media ei kysynyt, miten ihmisen käy näin.

Media ei myöskään kysy, miksi johtajien burn outit ja itsemurhat alkavat aina ennen yleistä laskusuhdannetta, eivätkä konkurssiaallon aikaan, jolloin tosin muodostuu toinen tilastopiikki. Laman vuosina hakivat syrjäytyneet apua ammattiauttajilta. Nyt apua hakevat ne, joilla menee hyvin, ja heidän perheensä. Nämä jotka on sitoutettu.

Heidän kellostaan työ on syrjäyttänyt harrastukset, ystävät, Jumalan, jos heillä sellaista oli, ja se nakertaa reunoista perheen ja kodin aikaa ja yöunta. Jos elämänpiirissä on monta lohkoa joista työ on yksi, tärkeä toki, yhden lohkon romahduksen jälkeen muut kantavat. Kun työ on syönyt muut ja kun siellä tapahtuu katastrofi, todellinen tai väsyneen mielen liiottelema, on menettänyt kaikkensa.

Jos on ehdollistanut ajatuksen ettei kestä epäonnistumista, sitä ei sitten kestä. Olla luuseri. Tästä persoonallisuushäiriöstä tuntuu tulevan normaalitila nousukausien lopuilla. Jollei itse hyväksy itseänsä, ei jaksa elää. Ei ole merkitystä hyväksyvätkö toiset. Mutta toiset voivat ehkä auttaa, mikä on harvinaista, koska varsinkaan mies ei pyydä apua eikä puutu toisen asioihin. Olen myös kuullut kyynisen vuorineuvoskommentin alaisen itsemurhasta: "Sehän on aina infantiilireaktio. Oli hyvä että kaverista päästiin ajoissa, kun oli noin huonot hermot."

Jokaista itsemurhaa ei voi estää. Elämän tragiikkaa on, että henkilö, joka itse on ollut elävä ja toisia auttavainen, saattaa kokea avun ja rakkauden vastaanottamisen ehdoitta ja maksukyvyttömänä niin häpeälliseksi, että tappaa itsensä, kun hänen ei anneta kuolla nälkään kolossaan. Monet itsemurhat voi luultavasti estää, yritykset katkaista, potilaan kesyttää elämälle takaisin, mutta kuka sen tekee?

En tiedä kelle kirjoitan, ketkä tätä lukevat, onko niillä, joista tässä on kysymys, aikaa lukea tällaista. Kai yritysjohtoon valikoituu tietyn- tyyppisiä ihmisiä, joilla on suorittamisen, veren, metallin maku suussa. Arvokehikko on itseään ruokkiva kierre.

"Olipa kova commitment!" Voi olla että yhteiskunta hyötyy siitä talouskasvuna. Paljonko se maksaa hoidettavista ja huollettavista?

Mitä jos etiikkaseminaareissa, hoettaessa että "ihminen on tärkein voimavaramme", otettaisiin todesta muutama naiivi ja vanha arvo. Että toisista on pidettävä huolta. Välitettävä. Se on totta se vanha juttu Taivaasta ja Helvetistä, se joka menee näin:

No sinä kävit niissä. Minkälaista oli?

"Joo, Helvetissä oli jokaisella puurokuppi. Ja käteen sidottu lusikka, jossa oli metrinen varsi. Eikä kukaan pystynyt syömään." "No entä Taivaassa?"

"No, siellä oli kanssa puurokuppi jokaisella edessä. Ja metrinen lusikka sidottu käteen."

"Ai jaa. Ihan samanlaista. Ei kukaan pystynyt syömään."

"Joo, mutta ne syötti toinen toisiaan."

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
9 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi