Kuutamon ihailua keittiön ikkunasta

Viikonloppuna kävin ihastuttavan keskustelun avopuolisoni kanssa. Olin väsynyt ja oloni huono. Poistuin vähin äänin makuuhuoneesta ja istahdin keittiön kylmälle lattialle. Katsoin samalla ulos ikkunasta pimeään yöhön ja ihailin kuun kajastusta. Nyyhkytin hiljaa etten herättäisi kumppaniani. Pian kuitenkin kuulin oven aukeavan ja hänen kusuvan minua. Kun hän näki minut keittiön lattialla nyyhkyttämässä istuutui hän viereeni ja otti lämpöiseen syliinsä ja ihmetteli "mitä sä höpsö nyyhkyttelet täällä yksinäs?". En ole ihminen joka pahemmin vuodattaa kyyneleitä ja varsinkaan muiden nähden. Kuitenkin muun muassa työttömyys ja siitä johtuvat unettomat yöt saavat veronsa ja tekevät surkean olon. Valitin etten kelpaa mihinkään, en ole taitava missään ja olen muutenkin kamala ihminen. Kerroin juurta jaksain miltä minusta on tuntunut jo pidemmän aikaa ja hän vain jaksoi kuunnella, vaikka kello kävi jo yhtä yöllä. Kerroin että hän varmasti myös pitää minua säälittävänä kun sillä tavalla tunteilen ja nyyhkyttelen. Hän kuitenkin kuunteli ja oli läsnä. Piti pitkään sylissä ja kertoi ettei todellakaan ole jättämässä minua. Ja mitä työttömyyteen tulee, niin tietenkin hän ymmärtää tilanteen eikä häntä haittaa vaikka hetken joutuu elättäjänä toimimaankin. Puolin ja toisin tässä suhteessa kuitenkin ollaan ja se maksaa jolla sillä hetkellä on rahaa. Siinä samalla hän kertoi, että vaikka ei nyt heti kihloihin eikä naimisiin halua, niin tulevaisuudessa niin haluaa käyvän. Olin hieman yllättynyt kyseisestä mielipiteestä, sillä hyvin monelle miehelle avioliitto tuntuu olevan kamala asia. Tosin en ole itsekään koskaan ollut avioliiton kannalla. Vasta viime aikoina olen päässyt pelostani irti ja ajatellut miltä se tuntuisi. En kuitenkaan ajatellut avopuolisoni sitä koskaan haluavan. Hän sanoi haluavansa elää kanssani rauhassa ja sitten vasta myöhemmin sitoutua avioliittoon. Hän ei missään nimessä halua pilata suhdettamme turhaan hätiköintiin. Vaikka avioliitto ei kummallekaan ole pakollinen asia, niin kyllä se molempien mieltä paransi. Varsinkin itse huomasin unohtaneeni pahan mieleni ja tilalla oli taas se sama tuttu hyvän olon tunne. Siinä me vain istuimme keittiön kylmällä lattialla sylikkäin ja ihailtiin kuutamoa ikiomalta näköalapaikalta.