Blogi

Kyllä nyt taas tuntuu siltä, että kaikki sujuu hyvin. Syntymäpäiväni vietin mukavasti oman rakkaani kanssa. Söimme hyvin ja juotiin pitkästä aikaa punaviiniä. Katsottiin elokuvia ja oltiin vain yhdessä. Menin jopa häviämään taas kertaalleen lautapelissä. Kävimme myös syömässä Anssin mummolla. Hänen mummoltaan sain lahjaksi hienon mustan olkalaukun, 20€ sekä hansikkaat. Rakkaani oli taas tuhlannut minuun hirveästi rahaa ostamalla laadukkaat Sonyn nappikuulokkeet. Edelliset kuulokkeeni olivat menneet rikki. Nyt voin sitten nauttia musiikista testivoittajilla. Viimeksi hän osti minulle Sonyn kalliin mp3-soittimen. Voi sitä hassua. Viikonloppu tuntui niin pitkältä ja ihanalta. Tuntui hieman ikävältä palata taas arkeen! Mutta nähtävästi kuitenkin iloiten tämäkin sujuu. Nukuin viime yönä erittäin huonosti ja vähän, mutta tämän päivän tieto korvaa kaiken. Kävin siis jatkohaastattelussa Vantaan Antikvariaatissa. Siellä oli jäljellä vielä viisi haastateltavaa ja kaksi vain valittaisiin. Kotona yritin saada ajan kulumaan. Lopulta sain puhelun ja minua onniteltiin uudesta työpaikastani. En ollut uskoa korviani! Olen niin pitkään halunnut työskennellä antikvariaatissa ja vihdoin pääsen oman intohimoni pariin. Ensi viikolla aloitan työt. Lauantaina menen kirjoittamaan työsopimuksen ja tapaan mahdollisesti tämän toisen työntekijän myös. Kyllä nyt tuntuu siltä, että joku rakastaa minua tuolla jossain. Onneksi en luopunut toivosta ja uskoin itseeni. Olen soittanut monen monta puhelua kertoen uutiseni. Tänään voin nukahtaa onnellisena.

Taas on yksi vuosi tullut lisää. Huolimatta huonosti nukutusta yöstä jaksoin herätä kahdeksalta. Tiskasin, imuroin, pyyhin kaikki tasot ja puunasin lattioita. Kyllä nyt kelpaa viettää synttäreitä! Tänään pitäisi vielä tehdä kakku. Olen myös iloinen saamistani korteista. On se välillä mukavaa olla sankari, edes jonkinlainen. :)

Ps. Minut kutsuttiin juuri jatkohaastatteluun!

Voi ei. Aikaisemmin surin ettei töitä ole tarjolla ja nyt minulla on tiedossa jo toinen haastattelu. Toki olen iloinen työtarjonnasta, mutta tähän asiaan liittyy erilainen ns. ongelma. Toinen työ on henkilökohtaisen avustajan paikka tuossa aivan lähellä. Työ on haastavampaa kuin edellinen avustajan työni. Avustettava kärsii Aspergerin oireyhtymästä ja on usein hyvin hankala. Mutta se on juuri sellainen mitä olen etsinyt. Olen tykästynyt kyseiseen työhön kovasti. Toinen työ taas on osa-aikainen ja työnantajana toimisi Vantaan Antikvariaatti Oy. Sinne olisi myös matkaa n. 10 min. Rakastan auttaa erityistukea tarvitsevia lapsia, mutta olen myös haaveillut pääseväni myyjäksi antikvariaattiin. Henkilökohtaisen avustajan toimi kestää tosin vain 6kk, mutta olisi kokopäiväinen. Jos taas saisin töitä antikvariaatista se kestäisi kauemmin. En halunnut haastattelua molemmista paikoista juuri tämän vuoksi. :-) Jos nyt ensiksi katson tarjotaanko minulle kumpaakaan tehtävää!

Tapahtui jotain yllättävää. Sain kuin sainkin nimittäin työhaastattelun huomiselle. Tietenkin yltiöpositiivisena vekkulina pikkutassuna aloin haaveilla mahdollisesta Englannin matkasta lokakuussa rakkaani kanssa, vaikka en ole edes vielä ollut haastattelussa! Laitoin myös hakemuksen Martinlaakson Makuuniin. Se olisi mukavan lähellä ja saisin työskennellä elokuvien parissa ja palvella ihmisiä. Mutta luultavasti sieltä en tule saamaan kutsua haastatteluun. Nyt aion kuitenkin nauttia mielikuvitukseni suomasta matkailusta Englantiin. Viime vuoden lokakuussa hurahdin kyseiseen maahan aivan hurjalla tahdilla enkä olisi halunnut lähteä sieltä kotiin millään. Olemmekin miettineet joskos tekisimme tästä lähtien joka vuosi pienen matkan Englantiin. Varsinkin British Museum on pakko käydä kunnolla läpi. Se oli niin valtava ja upea paikka. Niin paljon nähtävää, niin vähän aikaa. Tosin se oli elämäni ensimmäinen matka ulkomaille. Hulppeaa ja erikoista sanon minä. Myöhemmin kuvittelen sitten matkoja muualle. Malesia on yksi ehdoton paikka minne aiomme lähteä vielä joskus. Mutta nyt en toivo muuta kuin mukavan työn asiakaspalvelu alalta, hieman rahaa ja mieltä piristävän matkan Englantiin. Onko se liikaa pyydetty?

Viikonloppuna kävin ihastuttavan keskustelun avopuolisoni kanssa. Olin väsynyt ja oloni huono. Poistuin vähin äänin makuuhuoneesta ja istahdin keittiön kylmälle lattialle. Katsoin samalla ulos ikkunasta pimeään yöhön ja ihailin kuun kajastusta. Nyyhkytin hiljaa etten herättäisi kumppaniani. Pian kuitenkin kuulin oven aukeavan ja hänen kusuvan minua. Kun hän näki minut keittiön lattialla nyyhkyttämässä istuutui hän viereeni ja otti lämpöiseen syliinsä ja ihmetteli "mitä sä höpsö nyyhkyttelet täällä yksinäs?". En ole ihminen joka pahemmin vuodattaa kyyneleitä ja varsinkaan muiden nähden. Kuitenkin muun muassa työttömyys ja siitä johtuvat unettomat yöt saavat veronsa ja tekevät surkean olon. Valitin etten kelpaa mihinkään, en ole taitava missään ja olen muutenkin kamala ihminen. Kerroin juurta jaksain miltä minusta on tuntunut jo pidemmän aikaa ja hän vain jaksoi kuunnella, vaikka kello kävi jo yhtä yöllä. Kerroin että hän varmasti myös pitää minua säälittävänä kun sillä tavalla tunteilen ja nyyhkyttelen. Hän kuitenkin kuunteli ja oli läsnä. Piti pitkään sylissä ja kertoi ettei todellakaan ole jättämässä minua. Ja mitä työttömyyteen tulee, niin tietenkin hän ymmärtää tilanteen eikä häntä haittaa vaikka hetken joutuu elättäjänä toimimaankin. Puolin ja toisin tässä suhteessa kuitenkin ollaan ja se maksaa jolla sillä hetkellä on rahaa. Siinä samalla hän kertoi, että vaikka ei nyt heti kihloihin eikä naimisiin halua, niin tulevaisuudessa niin haluaa käyvän. Olin hieman yllättynyt kyseisestä mielipiteestä, sillä hyvin monelle miehelle avioliitto tuntuu olevan kamala asia. Tosin en ole itsekään koskaan ollut avioliiton kannalla. Vasta viime aikoina olen päässyt pelostani irti ja ajatellut miltä se tuntuisi. En kuitenkaan ajatellut avopuolisoni sitä koskaan haluavan. Hän sanoi haluavansa elää kanssani rauhassa ja sitten vasta myöhemmin sitoutua avioliittoon. Hän ei missään nimessä halua pilata suhdettamme turhaan hätiköintiin. Vaikka avioliitto ei kummallekaan ole pakollinen asia, niin kyllä se molempien mieltä paransi. Varsinkin itse huomasin unohtaneeni pahan mieleni ja tilalla oli taas se sama tuttu hyvän olon tunne. Siinä me vain istuimme keittiön kylmällä lattialla sylikkäin ja ihailtiin kuutamoa ikiomalta näköalapaikalta.