Blogi

En osaa aloittaa aamuani ilman iki-ihanaa Al Bowllya ja Heart And Soulia. En vain saa tästä kauniista ja hempeästä kappaleesta tarpeekseni. Oli kesä tai talvi, satoi tai paistoi, niin aina se piristää ja antaa elinvoimaa tulevaan päivään. Se tuntuu aina niin läheiseltä ja siihen samaistuminen käy keveästi. Siitä on tullutkin minun mieluisin sunnuntaiklassikkoni. Aloitan sunnuntain aina keveästi ja rauhallisesti. Aina ensimmäiseksi laitan kappaleen soimaan. Al Bowlly on ehdottomasti yksi suosikkiartistini. Toivottavasti en tee joskus lapsia, voisin vaikka vahingossa myrkyttää pienen mielen Al Bowllya kuunnellen. :-)

Kävimme eilen Anjalla syömässä. Hän oli laittanut meille perunoita ja jauhelihakastiketta. En erityisemmin ole jauhelihan ystävä, mutta Anjan tekemänä voisin ahmia sitä ison kattilallisen. Lisukkeena oli piimää, maitoa, tuoretta ja ihanalta tuoksuvaa ruisleipää, salaattia ja tomaattisilliä. Jälkiruoaksi saimme kahvia sekä mustikka- ja omenapiirakkaa. Sain vatsani täyteen. Anjalla on aina niin mukava käydä. Hän on niin avoin ja lämmin. Rakastan jutella hänen kanssaan kaikesta. Hän näytti meille vanhoja valokuvia ja olisin voinut katsella niitä kauemminkin, mutta kello oli jo aika paljon. Kun olimme lähdössä Anja pakkasi meille mukaan muutaman palan kumpaakin piirakkaa, lakupussin sekä monta rasiallista vastapoimittuja vadelmia. Nyt meillä on sitten pakastimessa mansikoita sekä vadelmia, mustikat puuttuvat vielä. Eilen oli kaiken kaikkiaan ihastuttava päivä. Niin hyvä, että teki mieli oikein laulaa.

Iltapäivällä tartuin kiinni siivoushommiin. Kaivoin siivouskaapista esiin puhdistusliinoja sekä pesuainetta. Ensimmäiseksi kävin ikkunoiden kimppuun ja puunasin ne puhtaiksi. Olin tyytyväinen vasta kun ikkunat kiilsivät ja näyttivät häikäiseviltä auringon valon hipoessa niitä. En pitänyt ollenkaan liasta saati epäjärjestyksestä. Sen jälkeen siirryin maustehyllyn pariin. Siirsin kaikki maustepurkit pöydälle, putsasin niiden kannet hyvin, ja sitten yritin jynssätä tahmeat hyllynvälit puhtaiksi. Nyt nekin kiilsivät valkoisina puhtaudesta. Asetin maustepurkit ja teepussit huolellisesti takaisin hyllylle ja kun lopulta olin tyytyväinen tulokseen, annoin hyllyn olla rauhassa. Sitten tiskasin muutaman likaisen astian ja aterimia ja asetin ne puhtaina astiakaappiin ja aterimet laatikkoon. Lopuksi imuroin jokaisen huoneen tarkkaan nurkasta nurkkaan. Kun olin valmis, keitin itselleni kupillisen vihreää teetä ja paneuduin järjestelemään keräämiäni ruokareseptejä, mitkä olisi pitänyt järjestellä jo aikaa sitten. Mutta aina se jäi ja niin reseptit odottivat ryppyisinä ja epäjärjestyksessä mikron päällä. Keräsin reseptit syliini ja kannoin ne olohuoneen lattialle. Asetin reseptit oikeisiin pinoihin ja leikkasin saksilla ylimääräiset osat pois, sillä monet reseptit olin repinyt sanomalehdistä. Siemailin teetä ja yritin sietää kuumuutta. Sisällä oli 26 astetta. Ihme, että olin selvinnyt hengissä siivoushommista tässä kuumuudessa. Mieleeni tuli raahata asuntoomme kiuas ja heittää löylyä, nimittäin olo todellakin oli kuin saunassa. Kun reseptit oli oikeissa pinoissaan, kävin laittamassa silitysraudan päälle, ja sitten keitin itselleni lisää teetä. Vein ryppyiset reseptit makuuhuoneeseen ja laskin ne pöydällä olevan silityslaudan päälle (meillä kun on sellainen pöydälle laitettava silityslauta tilanpuutteen vuoksi). Laitoin radion päälle ja siemailin kuumaa teetä. Olin juonut jo monta kupillista teetä tänään. Kuuntelin silmät kiinni radiota ja odotin että silitysrauta olisi tarpeeksi kuuma. Kyllä Anssilla olisi taas naurunaihetta, jos näkisi minut silittämässä vanhoja sanomalehdistä revittyjä riekaleita. Yritin kuvitella asian mielessäni ja hymyilin. Ikävöin häntä, vaikka hän oli vasta tunti sitten lähtenyt töihin.

Kun silitysrauta oli tarpeeksi kuuma, asetin reseptit yksi kerrallaan laudalle ja liu'utin höyryävän kuumaa rautaa niiden päällä. Yhdessä hujauksessa rypyt ja taitokset silisivät, katosivat vain taivaan tuuliin. Silitetyt reseptit asetin varovasti tuolille. Kun kaikki oli silitetty, otin nitojan esiin ja nidoin yhteen reseptit. Kaikille oli tietysti oma pinonsa. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Otin hörpyn teetä ja päätin aikani kuluksi silittää vaatteita. Nyt en ainakaan ollut hullu, ajattelin. Samalla haaveilin saavani joskus tehtyä värikkään ja omaperäisen reseptikansion. Voisin liimata reseptit kiinni paperille tai kartongille ja sitten rei'ittää sen ja laittaa kansioon. Voisin tehdä pieniä värikkäitä piirroksia ja kenties liimata muutamia tarrojakin. Ajatukseni myllersivät vilkkaina päässäni ja tuntui kuin pääni olisi ollut kuivausrumpu. Elämäni oli täynnä mielikuvitusta ja outoja ideoita. Vain taivas oli kattona ajatuksieni tiellä, mutta joskus senkin vielä löisin säpäleiksi. Menin keittämään vielä lisää teetä, istuuduin sängylle ja mietin, miten saisin joskus laitettua postikorttini järkevästi esille, kehystänkö ne vai jätänkö ne vain yksin korttilaatikkoon vanhentumaan. Näihin tunnelmiin uppoutuneena jäin haaveiden loppumattomaan maahan. Minun maailmaani.

Istahdin keittiönpöydän ääreen ja avasin koneen. Kuuntelin avoimesta ikkunasta kantautuvien sadepisaroiden ääntä kun ne iskeytyivät ikkunalaudalle ja päätyivät sateen kastelemalle nurmikolle. Kuuntelin kahvinkeittimen hiljaista ja rauhoittavaa porinaa ja imin itseni täyteen kahvista kantautuvaa huumaavaa tuoksua. Silmät sulkiessani mieleeni tuli eräänlaisia tuntemuksia ilman muistoja. Ne saavat aikaan yletöntä onnellisuuden tunnetta ja toisinaan pelkät tuntemukset ärsyttävätkin, sillä haluaisin yhdistää soljuvat ja leijailevat tuntemukseni johonkin hetkeen. Sitä hetkeä on vaikea edes kuvailla muille. Se on vain sanoinkuvaamatonta onnen täyttymystä. Aivan kuin joku täyttäisi kehoni onnella täytetyllä happipullolla. Se tunne alkaa pienestä kohdasta ja leviää koko kehooni saaden aikaan kihelmöintiä ja hymyilyä. Sitä vain vaipuu oman mielensä rauhallisuuden puutarhaan.

Tänään kuitenkin tiesin mihin tuntemukseni yhdistän. Sade. Sade ja lapsuus. Tunsin itseni pieneksi tytöksi mikä joskus kauan sitten olin. Ajatus oli typerä, mutta en voinut sille mitään. Aivan kuin olisin elänyt uudelleen niitä vähäisiä, mutta mukavia muistoja lapsuudessani. En voinut olla ajattelematta kuinka kateellinen olenkaan lapsille. Vaikka elämä olisikin kurjaa, niin lapset osaavat iloita mahdottoman pienistä asioista ja heidän elämässään pienikin asia voi olla hyvin suurta mitä aikuiset eivät osaa käsittää, vaikka ovat itsekin sen kokeneet. Näen usein lapsia paikoissa missä liikun ja hymy valtaa kasvoni nähdessäni iloisia ja nauravia lapsia. Muistan kuinka pienen pieni tyttölapsi suloiseen kukkamekkoon puettuna nauroi koko sydämestään temmeltäessä koiran kanssa nurmikon seassa. Tämä tyttö osasi juuri ja juuri kävellä ja ruohokin näytti olevan melkein pidempää kuin tämä pikkuihminen. Tyttö tömähti aina toisinaan maahan, mutta nousi pystyyn ja nauroi. Mieleni teki vain mennä rutistamaan tyttöä, mutta tiesin kuinka oudolta se vaikuttaisi hänen vanhempiensa silmissä. Päätin sen sijaan pitää sen hetken ikuistettuna sydämessäni. Silloin tajusin etten minä aina kameraakaan tarvitse ikuistaakseni minulle miellyttäviä asioita. Minun ei tarvitse kuin avata pieni ovi sydämessäni ja se hetki pyörii mielessäni elävänä ja tuoreena aivan kuin se olisi hetki sitten tapahtunut. Täytyy vain pitää huoli että lukitsen oven huolellisesti etteivät muistorikkaat hetkeni leijaile vahingossa pois.

Joka tapauksessa en voinut olla ajattelematta pieniä muistoja lapsuudessani, jolloin koin riemastuttavia hetkiä. Kun katsoin ikkunasta pihalle näin nuo salaperäiset ja kutsuvat sateen tekemät lätäköt. Näin pienen tytön kumisaappaisiin varustautuneena yksinäisenä hyppimässä lätäköstä toiseen sangen onnellisena ja tyytyväisenä. Vesi roiskahteli ympäriinsä, mutta tyttö ei välittänyt vaikka hieman kastuisikin. Sade yltyi ja tyttö vain jatkoi puuhiaan. Hetken kuluttua sama tyttö nousi sinisen apupyörillä varustetun pyörän päälle ja ajoi pitkin pihaa. Vesi roiskui pyöristä. Tyttö ajoi hiljalleen jokaisen lätäkön läpi ja hymyili. Säpsähdin kun ruohonleikkuri käynnistettiin ja katsoin pihalle. Lätäköt olivat koskemattomia. Vain sade jätti jälkensä niihin. Pihalla oli nyt vain nuori poika nurmikkoa ajamassa, mutta tyttöä ei näkynyt missään.

Hörpin kuumaa kahvia valkoisesta mukistani ja yritin keskittyä kirjoittamiseen. Vasta ajetun nurmikon raikas tuoksu kiipesi ikkunasta sisään ja mieleni leijaili siellä täällä. Pidin mukia kädessäni ja annoin sen lämmittää itseäni. Olin kylmissäni ja laitoin paksummat sukat jalkaani ja hörpin kahviani. En saanut mitään aikaiseksi kirjoittamisen osalta ja annoin silmieni levätä. Katseeni vaelsi tyhjältä ruudulta sateiseen pihamaastoon. Mielenkiintoni kiinnittyi märällä hiekkalaatikolla leikkivään pieneen tyttöön. Hän teki hiekkakakkuja ja rakensi linnoja. Hetken päästä linnat olivat poissa ja tyttö liikutteli leikkiautoja suuren hiekkavuoren päälle tehden teitä hiekkaan. Hymyilin ja hörpin kahviani katsellessani leikkiä. Katsahdin tyhjää kuvaruutua ja päätin kirjoittaa kohta. Katsoin uudelleen ulos ja huomasin tytön astelevan märän vasta-ajetun nurmikon päällä ilman kenkiä. Tyttö oli asettanut kengät nurmikolle ja asteli nurmikon päällä silmät suljettuina ja onnellinen hymy kasvoillaan. Huokaisin ja suljin silmäni vain hetkeksi. Kun avasin silmäni havahduin mietteistäni ja huomasin että tyttö oli poissa. Tuijotin vain nurmikkoa hämilläni. Pienet punaiset kumisaappaat makasivat maassa yksinäisinä ja märkinä. Join kahvini loppuun ja jäin mietteliäänä tuijottamaan ulos. Oliko se vain kuvitelmaa? Oliko se muisto lapsuudestani? Huokaisin onnellisena ja käperryin sohvan nurkkaan lukemaan kirjaa paksut sukat jalassani ja vaaleansininen huopa päälläni.

Kun olin pieni tyttö halusin jos jonkinlaisia eläimiä itselleni, mutta vastaus oli aina sama, ei meillä ole rahaa etkä sinä jaksa niitä hoitaa. Siihen oli tyytyminen, mutta päätin olla hyväksymättä moista selitystä. Niinpä päädyin ihailemaan luontoa ja muiden lemmikkejä. Halusin aina päästä leikkimään ja paijaaman muiden lemmikkejä. Olin myös innokas ruohonjuuritason tutkija. Vietin runsaasti aikaa pienellä pihallamme ruohoa tutkien. Seurasin muurahaisia, koppakuoriaisia ja muita ruohonjuuritason asukkaita. Rakastin sitä maailmaa. Pian halusin itse olla myös pieni tai eläin ainakin, aivan kuten olin aikaisemmin itkenyt ja vaatinut saada olla poika, kuitenkaan koskaan sitä toivetta saamatta. Kuvittelin usein miltä tuntuisi olla pieni ja asua ruohonjuuritasolla. Kaikki olisi niin suurta ja hämmästyttävää. Tämän toiveen kyllä musersi myöhemmin omistamani kilpikonna Salama, joka surutta ulosti pienten hyönteisten päälle anteeksi pyytämättä. Päätin siis tyytyä surkeaan kohtalooni olla vain tyttö, joka ei saisi leikkiä poikien leikkejä eikä saisi omaa eläintarhaa.

Lannistumatta päätin sopivin väliajoin kokeilla vanhempieni tiukkaa päätöstä lemmikkien suhteen. Äiti saanko liskon. Et saa, äiti sanoi. Käärmeen voisin ottaa, sanoin, mutta äiti vain pudisti päätään. Hämähäkit ja skorpionit ei tulleet kuuloonkaan. Ei mitään niljakkaita, äiti vastasi. Halusin hevosen meidän pienelle pihalle, mutta äiti sanoi sen vaativan muka suurempaa tilaa. Kummastelin päätöstä, sillä olisihan hevosella kuitenkin oma piha. Jouduin tyytymään leikkitalliin hevosine ja tarvikkeineen. Kuukausien kestäneen vänkäämisen tuloksena jouduin tyytymään kaloihin. Niistä tulikin elämäni rakkaimmat lemmikit. Nimesin jokaisen arvokkaasti, eihän kaloja sovi nimettä pitää. Eräänä päivänä kuitenkin pieni mieleni järkkyi, sillä akvaariossa oli poikasia ja kalat olivat kuitenkin samasta poikueesta. Tästä järkyttyneenä en halunnut olla missään tekemisissä kalojen kanssa ja halusin uuden lemmikin. Yritin jopa saada vanhempani vaihtamaan eläimille allergisen pikkuveljeni koiraan tai kissaan. Se ei kuulemma tullut kuulonkaan, koska ilmeisesti pikkuveljiä ei saisi noin vain vaihtaa.

Saapui lopulta päivä kun sain ensimmäisen kunnon lemmikin, nimittäin kilpikonnan. Olin haltioissani tästä otuksesta, vaikka se haisi ja oli hyvin yksinkertainen. Seurasin sitä kaikkialle ja päätin antaa sille kunniallisen nimen, Salama. Salama oli pieni nappisilmäinen uros, joka ilahdutti minua päivästä toiseen. Olin vihdoin onnellinen. Sen varttuessa koin taas tulleeni petetyksi. Kilpikonnani saavutti uljaan sukukypsyyden ja sitä alkoi kiinnostaa pariutuminen kaiken kanssa. Ei saanut rullaluistimet eikä Playstationin ohjaimet olla rauhassa. Luovuin toivosta. Siitä toipuneena löysin kauniina päivänä maasta tumman ja karvaisen toukan. Päätin pitää sen ja nimetä Kalleksi. Jouduin kuitenkin muutaman päivän kuluttua luopumaan Kallesta vanhempien painostuksen vuoksi. Oli minulla muurahaistarha ja kaksi akaattikotiloakin, jotka nimesin tyylikkäästi, Paavo ja Paavo Jr. Ne kuitenkin menehtyivät puolen vuoden sisällä.

Olin ahdistunut kamalista kokemuksistani. Niinpä keräsin muutamia kohtuu suuria kiviä, maalasin ne leppäkertun näköisiksi ja olin onnellinen. Nyt minulla oli kivat eläimet, jotka käyttäytyivät soveliaasti eivätkä vilkuilleet sisaruksiaan sillä silmällä.

Katsoin sanoilla täytettyä vihkoani hetken aikaa vain pöytälampun valaistessa huonettani toivoen niiden katoavan tummiin leikitteleviin varjoihin ja pysyvän siellä. Laskin käytöstä kuluneen lyijykynän pöydälle ja silmäilin vielä luomiani sanoja. Osa minusta käski olla tekemättä mitään. Osa minusta taas käski unohtamaan kaiken ja elää jalat maan pinnalla. Osa minusta sanoi, että tulen vihaamaan itseäni tulevien päätösteni vuoksi. Toinen osa taas vannoi asioiden unohtuvan nopeasti mielestäni ja ihminen sopeutuu kyllä uusiin olosuhteisiin. Revin sanoihin upottamani paperit irti vihosta. Revin paperi paperilta ne yhä pienemmiksi palasiksi. Kun pöytäni oli täyttynyt pienistä revityistä paloista, rypistin ne yhteen ja heitin roskiin. Älä yritä saavuttaa mahdotonta, osa minusta sanoo. Osa minusta tunsi haikeaa oloa ja tunsin kyyneleiden pyrkivän pintaan.

Vuodet vierivät ja elämä sujuu mukiinmenevästi. Sitä kuvittelee voivansa unohtaa sen pienen osan itseään. Sen osan itseään mikä todellisuudessa onkin suuri osa persoonaasi ja elämääsi. On helpompi lukita se olento häkkiin ja antaa ajan hoitaa tehtävänsä. Kuitenkin sisälläsi kasvaa se valtava möykky ja tunne jostain suuresta. Se kasvaa kasvamistaan koskaan luovuttamatta. Se voimistuu niin kauan, kunnes se päästetään vapauteen toteuttamaan asioita, mitä varten se on olemassa. Miksi lakata unelmoimasta? Ovatko haaveet mielestäsi tehty turhiksi? Olento kuiski sisälläni. Yritin kaikkeni vaimentaakseni sen. Miksi pelkäät tehdä sitä mistä nautit ja olet varmasti hyvä? Olento jatkoi. En vastannut ja tein kaikkeni hiljentääkseni sen. Syvällä sisimmässäni tiesin sen olevan jokseenkin oikeassa. Ei haaveet ja unelmat ole luotu saavuttamattomiksi. Vanhana kadut päätöstäsi, Olento sanoi. Vihaat itseäsi lopulta. Unelmista ei pidä koskaan luopua. Niiden vuoksi täytyy taistella ja tehdä kaikkensa pystyäkseen vapauttamaan ne kahleistaan. Pelkäätkö kiivetä vuorelle, koska voisit pudota ja murtaa jalkasi? Olin hiljaa. Olento huokaisi mietteliäänä. Mutta oletko koskaan miettinyt, että voisit kiivetä vuorelle ja pysyä siellä tukevasti turvaköysien varassa? Pala nousi kurkkuuni, sillä tiesin sen olevan taas kerran oikeassa. Liian moni luopuu unelmistaan ja haaveistaan epäonnistumisen pelossa. Niin minäkin tein.

Avasin huoneeni oven. Se narisi ja lukitsin sen hiljaa. Lähestyin pöytääni ja laitoin himmeän pöytälampun päälle. Katsoin roskakoriin ja kippasin sen sisään kätkeytyvät paperinpalaset pöydälleni. Noukin laatikostani liimaa, teippiä, kartonkeja ja pinsetit. Liimasin koko yön pieniä elämäni palasia yhteen ja annoin niiden kietoutua suuremmaksi kokonaisuudeksi. Saatuani sen valmiiksi laitoin ryppyisen taideteokseni kehyksiin ja asetin sen seinälleni. Kömmin sänkyyni ja katsoin uutta seinäkoristettani kunnes silmäluomeni painautuivat kiinni ja olin syvässä unessa.

Nukahdettuani ovessa oleva avain tipahti maahan ja kahva kääntyi hitaasti alas. Ovi työnnettiin auki ja narisi. Lattialankut narisivat sen sipsuttaessa peremmälle huoneeseen. Se kipusi sänkyyni ja kaivautui syvälle kainalooni asettaen käteni sen ympärille. Se nukahti. Säpsähdin ja katsoin kainalossa tuhisevaa Olentoa. Dreams are dreams. Turhia ja toteutumattomia. Olento sanoi sarkastisesti ja vaikeni. Hymähdin ja vaivuin uudestaan syvään uneen ymmärtäen unelmien tärkeyden elämässäni.

Jokaisen kuukauden viidentenä päivänä kirjoitin itselleni postikortin. Suljin huoneen oven, vaikka olin yksin kotona ja asetuin pienen kirjoituspöydän ääreen, kaivoin pienen kuluneen metallilaatikon esiin sängyn alta ja nostin viisi kuminauhalla sidottua postikorttinippua. Laskin ne sängylle ja sivelin niitä hellästi sormillani. Luin joka ikisen läpi aina vain uudelleen, jokaisen kuukauden viidentenä päivänä. Postikortit olivat ajan kanssa kuluneita ja haalentuneita, mutta ne olivat koko elämäni. Silmäilin päiväyksiä ja osoitekenttää ja koskin kortin pinnassa olevia uurteita kirjoituksestasi. Henkäisin syvään ja rutistin kortteja sylissäni. Laitoin postikortit varovasti takaisin laatikkoon ja työnsin sen takaisin sängyn alle. Avasin ikkunan ja otin uuden postikortin ulos kirjoituspöydänlaatikosta. Otin mustekynän käteeni ja syvennyin kirjoittamaan postikorttia itselleni. Kirjoitin puolestasi kuulumiset ja kysyin mitä minulle kuuluu. Kirjoitin, että toivon sinulla olevan kaikki hyvin.. Ps. Tulen pian kotiin. Maltathan vielä minua odottaa, Sinua aina rakastaen. Loppuun laitoin nimikirjaimesi ja suukkoja, aivan niin kuin sinulla oli aina tapana laittaa. Liimasin kortin yläkulmaan postimerkin ja kirjoitin siistillä käsialalla osoitteeni osoitekenttään.

Kun postikortti oli valmis, henkäisin syvään ja laitoin mustekynän takaisin laatikkoon ja kuvittelin kortin olevan sinulta. Nousin ylös tuolistani, jätin avonaisen ikkunan aukin ja ennen huoneesta poistumista silmäilin ympärilleni haikeana ja suljin oven perässäni. Kävelin lähimmälle postilaatikolle ja työnsin kortin sisään. Kohta minä sinusta taas kuulen, sanoin hiljaa mielessäni. Vaikka tiesinhän minä sisimmässäni, etten enää koskaan saisi tuntea kosketustasi tai helliä suudelmiasi. En koskaan enää kuulisi kuinka hiljaa kuiskaat korvaani kuinka minua rakastat. Et enää koskaan koskisi hiussuortuviani. Mutta sen tiedän, etten koskaan lopeta postikorttien lähettelyä. Sen minä sinulle lupaan, oma pieni sotilaani.

Kesäloman loppuminen on tänä kesänä haikeampaa kuin ennen. Tämä oli ensimmäinen yhteinen kesäloma mieheni kanssa ja vaikka moni asia jäikin tekemättä ja kokematta, oli tämä silti elämäni parhaita kesiä. Viime kesä oli kyllä se tärkein kesä, sillä sain muuttaa mieheni kanssa yhteen, olin työtön ja pennitön, mutta niin täynnä energiaa tuosta uudesta muutoksesta elämässäni. Sain tuoda omat tavarani yhteiseen kotiin, nukkua joka yö tärkeän ihmisen sylissä eikä aamulla ollut mitään kiirettä lähteä kotiin, sillä minähän olin jo kotona, Olen tällä hetkellä työtön, mutta en täysin pennitön sentään. Olen saanut nähdä Porvoon ja ne hienot kadut ja idylliset pienet putiikit. Kävin Orivedellä ja näin kuvan kauniin pienen punaisen mökin omalla pienellä perunamaalla. Se oli juuri sellainen kuin aina olen haaveillut omistavani. Kyllä minä vielä joskus saan oman pienen punaisen mökin omalla perunamaalla ja pihalla. Olen saanut nähdä Korkeasaaren suloiset eläimet ja nauttia aamukahvin ulkona kalliolla. Olen saanut viilettää pyöräni päällä ympäri helteisiä kesäkatuja oman rakkaani seurassa ja nauttinut vain kauniista päivistä.

Vaikka en päässytkään ulkomaille enkä edes risteilylle, niin ei se minua enää haittaa. Toki olin pettynyt, mutta ei se maailmaani kaada. Jos olen koko elämäni jo muutenkin odottanut pääsyä ulkomaille, niin luulisi minun vielä jaksavan odottaa hetken aikaa. Tärkeintä on kuitenkin nauttia elämästä, seurasta ja rakkaudesta. Nauttia omasta terveydestään ja siitä, että kykenee tekemään asioita. Yhteinen aika oman rakkaan kanssa on minulle niin tärkeää ja siitä tulee lämmin olo. On niin mukavaa herätä kauniina kesäaamuna rakkaan ihmisen vierestä ja aloittaa aamu rauhallisesti. Sain keittää kahvia ja loihtia aamupalan pöytään kahdelle ja nähdä kuinka toinen arvostaa pieniä arkisia eleitä. Olen iloinen, että vielä ne perhosetkin minua muistelevat. Turhaan minä loman loppumista murehdin, sillä eihän se rakkaus silti mihinkään karkaa. Saan silti keittää kahvia viikonloppuisin, herätä aamuisin toisen vierestä, nukahtaa syliin ja suukkojen ja halien puutteesta en tule koskaan kärsimään. Tähän asuntoon ei ole vielä arki laskeutunut ja siitä me molemmat pidämme huolen. Meillä tulee aina olemaan kesä.

Viehtymykseni vanhoihin asioihin yltyy yltymistään. Olen etsinyt käsiini vanhaa musiikkia ja kuuntelen niitä vain kotona touhuten samalla kaikkea muuta. Näillä kyseisillä kappaleilla on merkillinen vaikutus minuun. Hyräilen, laulan ja heijaan itseäni. Tulen niistä niin hyvälle mielelle ja tuntuu ettei mikään voi pilata päivääni saati olotilaani. Tunnen olevani vanhanaikainen puoliso. Sellainen, joka mielihyvin hoitaa kotiaskareet, käyttää hameita tai mekkoja, tekee ruokaa ja on aina hyvällä päällä. Sellainen, joka suukottaa miestään hänen tullessaan kotiin ja haluaa palvella. Sellainen, joka halaa ja kysyy kuinka päivä meni. Sellainen, joka osaa antaa omaa rauhaa. Sellaiselta minusta tuntuu. Mutta minulla vain ei ole sellaista miestä jota saisin palvella. Olen toki iloinen, ettei minua kohdella kuin palvelijaa, mutta myönnän että olen huolehtivaista sorttia ja rakastan palvella.

Vanha musiikki ei ole ainoa viehtymykseni kohde. Rakastan niin monia asioita etten aina ymmärrä sitä itsekään. Eräänä päivänä kaivoin vaatekaappini hyllyltä pienen laatikon ja laskin sen sängylle. Se on täynnä postikortteja. Kauniita sellaisia. Laskin niitä aikani kuluksi ja lukemaksi sain yli 280 postikorttia. Laitoin osan korteistani valokuva-albumiin. Niitä selaillessa minut valtaa aina hyvänolon tunne. En voisi luopua korteistani ja haluan niitä lisää. Kuvat ovat niin kauniita ja koskettavia. Se on minun pieni elämäntehtäväni. Harrastukseni. Salaisuuteni. Mutta mistä minä nyt saisin lisää erikoisia ja uusia kortteja kokoelmiini?

Postikortit eivät sinäänsä liity mihinkään vanhaan, mutta kun aika kuluu ja nostan tuon saman laatikon alas kymmenen vuoden päästä voin vain kuvitella miten hienolta se tuntuu. Olen myös innokas kirjeiden ystävä, mutta minulla ei vain tällä hetkellä ole kirjeystäviä. Olen säästänyt kaikki kirjeet nuoruusajoiltani. Siellä ne elävät omaa elämäänsä pienessä sinisessä laatikossa. Olen pettynyt, koska tuntuu ettei kukaan halua kirjoittaa oikeita kirjeitä. Onhan se jokseenkin työlästä ja vie aikaa, mutta ne säilyvät ja ovat mielestäni arvokkaampi kuin sähköpostilla saadut kirjeet. Niihin tarttuu se ihana tuoksu vanhasta ja uudesta ja pian ne näyttävätkin vanhoilta. Ihanan kellertäviltä.

Kenties minua pidetään outona mieltymysteni vuoksi, mutta nuoruudessani nuo olivat lähes ainoat iloni ja kontaktini ulkomaailmaan. Postikortit ja kirjeet. Aina tuli se sama tunne, että nämä ovat vain minulle ja vielä vanhana mummona saan niitä pidellä käsissäni. Mihin ovat unohtuneet ne pienet asiat, jotka ennenkin ilahduttivat ihmisiä? Olenko jumahtanut mahdottomiin ajatuksiin ja toiveisiin?
Joka tapauksessa aion jatkaa pientä perinnettäni, sillä muistan miten hienolta tuntui lukea äidille tulleita kirjeitä hänen nuoruusajoiltaan. Sitä tunnetta en unohda koskaan. Minun lienee täytyy istua alas kirjoituspöydän ääreen ja kirjoittaa itselleni kirjeitä ja lähettää erilaisia postikortteja.

Postiluukku kilahti ja pieni keltainen kirjekuori putosi eteisen lattialle. Nousin sohvalta ylös ja kävelin eteiseen ja olin ihmeissäni tuosta pienestä keltaisesta kirjeestä. Ensimmäiseksi ihmettelin onko kirje tuotu väärään osoitteeseen, enhän minä koskaan saa muuta postia kuin tylsiä laskuja tai mainoksia mistä milloinkin. Nostin kirjeen ylös ja pyörittelin sitä tovin kädessäni. Kirjeen etupuolelle oli kirjailtu kauniilla käsialalla nimeni ja osoitteeni ja kirjeen ylänurkassa oli postimerkki leimalla. Kirje oli tosiaan minulle enkä ollut sitä itse itselleni lähettänyt. Käänsin sen ympäri ja näin pienessä lapussa miesystäväni mummon nimen sekä osoitteen.

Olin hämilläni ja samaan aikaan hyvin onnellinen. Hymyilin ja avasin kirjekuoren varovaisesti. Istahdin ruokapöydän ääreen ja otin kaksi kirjettä esiin kuoresta. Valkoinen kirjepaperi sisälsi maukkaan lihapullareseptin mitä rakastin. Sen jälkeen avasin keltaisen kirjepaperin ja luin sen. Sen luettuani hengähdin syvään ja liikutuin. Oloni oli ristiriitainen, halusin itkeä onnesta ja itkeä surusta. Olin surullinen, sillä menneisyys tulvahti mieleeni taas, mutta olin niin onnellinen kun joku pitää minusta niin kovasti, että kirjoittaa kirjeen ja niin kauniinkin vielä. Pidin kirjettä kädessäni ja luin sen aina vain uudelleen. ”Kyllä kaikki vielä järjestyy.” Se lause leijaili mielessäni pitkään ja haikeana. Niin positiivisena. ”Aina aukeaa jotain uutta.” Hymyilin ja leijailin omassa pilvilinnassani. En osannut odottaa kirjettä saati siitä aiheutuvaa tunnekuohua.

Laskin kirjeen pöydälle ja join teetä. Jostain syystä teekin maistui niin makealle, vaikka siinä ei ollut edes sokeria. Tee pelkällä maidolla oli sinä aamuna paras asia omassa elämässäni minkä maistoin. Se ei ollut missään tekemisissä menneisyyden tai tulevaisuuden kanssa, vaan se oli rehellisesti tähän hetkeen kuuluva. Katsoin ulos ikkunasta ja ihailin aurinkoa ja sen tuomaa valoisuutta. Kuinka aurinkokin näyttää niin värikkäältä ja ihanalta. Tämän kirjeen säilytän ikuisesti, ajattelin ja taitoin kirjeet varovasti ja laitoin takaisin pieneen keltaiseen kuoreen. Aion istua pöydän äärellä hetken aikaa ja juoda teeni ilman kiireen häivää. Ajatella, että tuo kirje tuli minulle. Vain minulle.