Haluatko, että jotain tapahtuu?

Olen samanlainen ämmä kuin sinäkin. Minäkin haluan olla kuten esikuvani, julisteessa. Olen toisinaan odottanut, katsonut liikennemerkkiä, ja ajanut toivorikkaana. Lopulta olen todennut, hitto, ei taaskaan mitään, ja sammuttanut moottorin. Jotkut pitävät minua naispuolisena Drivenä. Olen toisinaan katsonut esikuvaani, ja koettanut olla sellainen itsekin. Olen paiskinut paskaduunia ja sietänyt läskipäätä pikkuhitleriä, siinä uskossa, että kerran kaikki muuttuu, jotain tapahtuu.

Mutta mitään ei tapahdu. Seuraavaksi vedän sukkahousut nilkkaan ja käyn kusella.

Jos teistä tuntuu, että levyni on juuttunut repeatille, se johtuu siitä että se on totta. Vaikka oikeastaan olen kasetti. Olen Cassette The Film, David Paul Ironsin kuuden tonnin kengännauhabudjetilla tehty esikoiselokuva. (2013) Linkki Kasetit ovat siitä kivoja, että ne ovat kuin moottoritie, niitä pitkin voi liukua ääni päällä, edestakaisin, kuunnellen kovaäänistä jyrinää. Soundtrackilläni on Foreign Officen biisi ”Stuck On Repeat”.

Minua katsellessa kiinnittää huomion seuraavaan: roolihahmoni ovat kaikkia naisia. Jos miehiä esiintyy, ne ovat kusipäitä. En ole varma johtuuko se siitä että miehet ovat todella kusipäitä. Aivan sama. Sisällän paljon sukkahousu-tennari-otoksia ja aurinkolaseja. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä, mitä siellä ulkona tapahtuu. Olen kiinnostunut muista kaseteista, tyylistä, 1980-luvusta, tupakkaa imevistä huulista, ja siitä mistä joskus käytettiin nimitystä no-wave tai jotain. Olen aina ihmetellyt, miksi helvetissä ämmäelokuvia niin harva muistaa, enkä todella halua kuulla enää sitä sanaa (chick-flick). Kun retroillaan 1980-luvulla, näyttää kuin juustoiset combat-elokuvat olivat kaikki mitä silloin tapahtui!

Mutta tarkoitukseni ei ole olla tyhjäpäisen nostalginen. Jos myönnämme, että voimme olla kuten esikuvamme, voimme päästä lähemmäs itseämme. Jos sinusta on hauskaa diggailla tylsyyttä (löin itseäni äsken naamaan piristyäkseni) meistä tulee kaverit. Eräs mega-ämmä josta olen innoittunut, on Susan joka ohjasi Desperately Seeking for Susanin. Hänen esikoiselokuvansa Smithereens eli Säpäleinä (1982)Linkki sisälsi, kuten minäkin, paljon sukkahousu-tennari-otoksia ja samanlaisen epätoivoisen, sinne tänne haahuilevan ämmän. Siis ämmän joka on leuhka wannabe, isolla kaksoisweellä. Niin, ja joka lopulta vain huuhailee ystävättömänä ympäriinsä etsien jotain. Hän haluaa, että jotain tapahtuu. Hän haluaa olla kannessa. Lopulta ei ole enää varma mitä hän haluaa. Smithereensin ämmällä ei kuitenkaan ole homovibaa puntissa, kuten minulla, ja hän jää yksin. Lopussa minä taas ratsastan Fordilla kohti auringonlaskua toisen ämmän kanssa, joka satun olemaan minä itse. Jonnekin. Noware. Ihan sama.

Kun esikuvani Smithereens loppuu, lopussa soi The Feeliesin biisi: You must be waiting something to happen, maybe something will happen, but nothing ever happens. Kun mina lopun, lähetän Kelby Keenanin horisonttiin ja totean: jos menee ei-minnekään,on päättänyt jo - mennä jonnekin.

Kirjoitettaessa soi The Feelies: Another Love