Jostain syystä japanilaiset elokuvat eivät ole breikanneet meillä niinkuin japanilaiset autot. Datsun -automerkki tuli Suomessa todella suosituksi jo 1970-luvulla. Etenkin 100A, jota isäni kutsui hiukan rasistiseen sävyyn riisipussiksi. Auto on jo ikoni, helppokäyttöinen, toimiva ja ruma. Se päätyi moneen suomalaiseen elokuvaan edustamaan Suomi-ilmiötä: maaltapakoa.Suomen kurjuutta pakoon muuttavien hahmojen lisäksi elokuvassa Ajolähtö 100A on pääosassa. Late tekee pesäeron luuserikavereihinsa ja vie 100-amppeerisensa kaniin päästäkseen sinne taianomaiseen Svedulandiaan.
Itseasiassa näin jälkikäteen, 100-A ansaitsisi mielestäni Oscarin.
Anyway, 34. japanilaisten Oscarit on juuri jaettu ja voittaja on Tetsuya Nakashiman Confessions. Nimi kirjoitetaan japaniksi Kokuhaku.
Jos Datsunit edustavat tavallisuutta ja helppokäyttöisyyttä Nakashiman elokuvat ovat outoja. Itseasiassa monet japanilaiset elokuvat näyttävät menevän jakeluun pienellä viiveellä vaikka kulttiohjaaja Takeshi Kitano esimerkiksi on saanut Ranskan kulttuuriministeriltä saman palkinnon elokuvistaan kuin Quentin Tarantino.
Näyttää siltä että ainakin vuoden 1997 jälkeen povattu japanilaisen elokuvan renesanssi on pitänyt pintansa. Silloin Kitano Takeshin Hana-Bi voitti palkinnon Venetsian filmijuhlilla. Se oli monien mielestä hieno juttu ja alkulaukaus voittomarssille.
Nyttemmin on käynyt niin, maailmalla puhutaan, että indieleffojen tuotannot ovat muuttunet japanilaisleffan valtavirraksi. Jostain syystä markkinoilla ei ole suuria studioita kuten Yhdysvalloissa ja elokuvia tehdään nyrkkipajameiningillä, pienillä vapisevilla digikameroilla. Tuloksena on estetiikka jossa on paljon dokumentaristisia sävyjä. Esimerkiksi Hirokazu Koreedan Dare Mo shiranai sai paljon sykseetä Cannesissa. Koreeda aloitti tekemällä dokumentteja telkkaan.
Ja jostain syystä kakarat ovat myös framilla Koreedan elokuvassa niin kuin Tetsuya Nakashiman Confessionsissa. Edellisessä äiti hylkää lapsensa jotka joutuvat selvitymään oman onnensa nojassa. Tilanne on melkein identtinen Confessionsin alkukohtauksen kanssa jossa ope sanoutuu irti kurittomasta kakaralaumasta. Ehkä lapsuuden esittämisellä nippon-elokuvassa on yhtymäkohta japanilaisten taipumukseen tehdä pienikokoisia autoja, sellaisia kuin Datsun 100A?
Kokuhakun värimaailma on helvetin tyylikäs, jopa tyylitelty. http://www.youtube.com/watch?v=Vnws8ZymxME Eli jotain aivan muuta kuin Datsun 100A. Mielenkiintoista on että pahiksina ovat kakarat. Mukana on voimakas Kärpästen Herra-efekti. Tunnelma on epätoivoinen. Elokuvan alussa opettaja tunnustaa oppilailleen ettei usko enää lasten kasvattamiseen. Syyksi hän ilmoittaa että kaksi oppilaista, A & B ovat tappaneet hänen 4-vuotiaan tyttärensä.
Monien mielestä Nakashiman elokuvat ovat outoudessaan ultra-viileitä. Esimerkiksi ohjaajan aikaisempi,lolita ja yanki-tyylin teinitytöistä kertova Kamikaze Girls oli hitti myös USA:ssa.
Kauheiden tottelemattomien lasten näkökulmaa esittäessään Confessions tuntuu vertautuvan esimerkiksi Takeshi Kitanon elokuvaan Battle Royale. Tunnelma on paranoidi ja ylenpalttisen emo-vetoinen.
Soundtrackillä kuullaan mm. Radiohead.
Kirjoitettaessa soi Black Keys: Tighten Up
