Skeittareilta skeittareille: suomalainen rullalautakulttuuri on DIY:ta parhaimmillaan

Betoniparkkien salaisuudet ja kaksi tarinaa skeittauksesta.

City ja adidas Originals sukeltavat tässä Original Icons -juttusarjassa hip hopin ja urbaanin kulttuurin historiaan. Esiin nostetaan tärkeimmät tekijät eri alalajeista ja heidän kauttaan peilataan kulttuurimuodon matkaa pienten piirien alakulttuurista kansainväliseen valtavirtaan. Tässä jutussa tutustutaan suomalaiseen skeittikulttuuriin osaavien skeittareiden opastuksella.


Samu Karvonen ja Suvilahti.
Samu Karvonen ja Suvilahti.

Skeittaus kuuluu luonnollisena osana suomalaista urbaania kulttuuria esittelevään juttusarjaan. Skeittarit ovat kuuluneet isolta osin samaan lökäpöksyporukkaan, mitä hip hop -väki. Usein kuultu tarina kertoo muun muassa kuinka Davo ”toi räpin Suomeen” palatessaan skeittireissulta jenkeistä. Tämän jälkeen skeittarit ovat olleet vahvasti läsnä suomalaisessa hip hop -kulttuurissa. Tiiviin suhteen tuorein ja näkyvin yksittäinen esimerkki lienee SMC Hoodrats skedekulttuuria viljelevine videoineen.

Tässä jutussa yritetään ymmärtää suomalaisia skeittareita.

Missä suomalainen skeittaus menee? 1980-luvulla muiden uuden urbaanin kulttuurin muotojen kanssa maahamme rantautunut laji oli pitkään kieroon katsomisen kohde, mutta vuosien saatossa ja harrastajamäärien kasvettua skeittarit ovat saaneet entistä enemmän ymmärrystä osakseen.

”Tosi miellyttävästi karsiutunut se hämärän graffiti-narkkari-hopparin leima pois ja skeittaus on saanut oikeata totuutta esiin. Se on hyötyliikuntaa, vapaaehtoista ja hyvä vastapaino esimerkiksi monelle perinteiselle, myös fyysisesti vaativalle urheilulle, jota treenataan päivät pitkät valmentajan opastuksella. Skedeliitolla on osuus asiaan ja niin myös sillä, että skeittareina ollaan jaksettu jankuttaa skeittauksesta”, Rullalautaliitossa vaikuttava ammattilaisskeittari Samu Karvonen sanoo.

Suomalaiset skeittarit pärjäävät kansainvälisessä vertailussa mainiosti, vaikka täällä kausi rajoittuu ulkona seitsemään kuukauteen. Tai ehkä juuri siksi.

”Monet ihmettelevät, miten noin pienestä ja jäisestä paikasta voi tulla noin paljon noin hyviä skeittareita väkilukuun verrattuna. Ettehän pääse edes kunnolla skeittaamaan. Siitä tulee hieman sellainen ”talvisodan voittajafiilis”. Esimerkiksi Kaliforniassa pääsee skeittaamaan ympäri vuoden, joka päiväisessä auringossa ei tule välttämättä sitä latausta. Täällä sitä miettii syksyllä, että nyt on puskettava täysillä, koska seuraavat viisi kuukautta ollaan taas siellä pommisuojassa”, Karvonen kertoo.

Muotti

Helppo ja perinteinen tapa kuvata eroa skeittauksen ja perinteisten urheilulajien välillä on kutsua skeittausta elämäntavaksi, siinä missä monet urheilulajit ovat harrastajilleen ”vain lajeja”. Toista eletään ja hengitetään, toista käydään treenaamassa tiettyyn aikaan, tietyssä paikassa.

”Skeittaus on kasvanut ja siitä on tullut mainstreamimpää, vähän samalla tavalla kuin lumilautailusta. Tuskin skeittarit kuitenkaan haluaa ikinä tulla täysin hyväksytyksi”, Karvonen sanoo.

”Skeittausta ei pitäisi pukata perinteisen lajin muottiin. Se on liian monimuotoista ja rönsyilevää siihen. Antaa rakenteiden muuttua lajille sopivaksi. Minulle ei ole väliä, päätyykö skeittaus olympialaisiin. Vaikka kisoja on mukava katsoa, kuka on lopulta paras?” pohtii betoniparkkeja rakentavan Concrete Proofin skeittari/betonimies Tero Pikkarainen.

”Pitäisi antaa vapaat kädet kehittyä. Etelä-Ruotsissa Malmössä on tehty niin, että kun ei saatu skeittareita kouluun, niin rakennetaan sisähallin viereen lukio. Jos ei voida voittaa niitä, mennään niiden puolelle. Nyt siellä on skeittilukio, jonne tulee ympäri Eurooppaa tyyppejä opiskelemaan”, Pikkarainen selittää.

Pikkarainen kertoo innoissaan siteerauksen yhdeltä skeittilukion opettajalta, joka oli huomannut nuorten innokkuuden:

”Koska laji on sellainen, että joudut aina kaatumisen jälkeen nousemaan ylös ja yrittämään uudestaan, sun pitää laittaa siihen himmeä määrä tahtoa. Kun nuoret saadaan ymmärtämään, että sä voit pärjätä samalla asenteella elämässä ihan millä tahansa alalla, ihmissuhteissa, taloudessa tai missä tahansa. Se karsii myös harrastajia aika paljon veke, kun siihen joutuu pistämään niin paljon. Katsoin sitä dokkarinpätkästä ja meinas tulla tippa linssiin.”


Joissain tilanteissa skeittareiden kannattaa muokata harrastustaan lähemmäksi perinteisiä lajeja, ainakin muodollisesti. Esimerkiksi järjestäytymällä skeittiseuroihin, jotta asioita voidaan kommunikoida massan voimalla.

”Skeittareita ei ole kiinnostanut perustaa seuroja ja organisoitua tai lähteä mihinkään politiikkapeliin, sillä aina on eletty vapaasti ja vastustettu tuollaista. Oltiin siinä huonoja, mutta tilanne on muuttunut sen jälkeen, kun Liitto perustettiin 2003 ja Helsingin rullalautailijat 2004. Nyt skeittiseuroja alkaa löytyä monista kaupungeista. Niiden kautta me voidaan näyttää tarve skeittihalleille, parkeille ja muuhun. Kaupungilta ja valtiolta tarvitaan tukea ja seurojen kautta me voidaan ilmoittaa, että kaupungissa on x-määrä harrastajia”, Karvonen sanoo.

Skeittauksen harrastajamäärät ovat vahvassa kasvussa maailmanlaajuisesti. Tilastot ovat vain suuntaa-antavia ja esimerkiksi Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen hämmentävät luvut kertovat harrastajamäärien laskeneen 2000-luvun aikana. Jokaisen arkiset havainnot kaupungeissa kertovat luotettavammin siitä, että lautailijoiden määrä on oikeasti kasvussa ja jokainen uusi skeittipaikka synnyttää lisää skeittareita.

Betonia

Skeittipaikkojen suhteen tilanne on alkanut kehittymään vasta viime aikoina. Aiemmin kaupunkien ja kuntien päättäjät eivät ole uskaltaneet tai osanneet antaa skeittareille itselleen sananvaltaa skeittiparkkien suunnittelussa. Ei, vaikka se on lähtökohta toimivan parkin kasaamiselle. Tuloksena saatiin kalliita ja irrallisia härveleitä, joita on huono skeitata.

”Nyt on saatu ensimmäiset esimerkit luotua siten, että skeittarit ovat itse olleet messissä. Nyt se alkaa leviämään kunnasta toiseen. Pikku hiljaa on alettu saamaan luottoa skeittareille tekijöinä. Skeittaritkin on ymmärtänyt, että jos haluaa asioita, niin pitää mennä mukaan siihen peliin. On suoristettu vähän paitaa ja menty kertomaan, että hienoa, että olette tehneet parkkeja, mutta ne ovat olleet huonoja investointeja”, Karvonen sanoo.

”Kymmenen vuotta on mennyt rahat hukkaan Rhino-parkkeihin tai muihin muotopuoliin. Kaiketi siellä on ollut väärät ihmiset suunnittelemassa. On sitäkin nähty, että skeittarit itse suunnittelevat huonon parkin.”

Rhino-parkit koostuvat valmiista härveleistä. Niiden valmistajat muun muassa ratsastavat EU-normistolla, jonka ovat itse kehittäneet skeittiparkeille.

”EN Safety Norms on periaatteessa Rhino-tyyppien kokoama iso nivaska sääntöjä ja mittoja, joiden mukaan pitäis EU:n kaikki skedeparkit rakentaa. En tiedä yhtään skeittaajaa, joka olis ollut luomassa noita sääntöjä. Sitä kirjasta vastaan painitaan joka parkin kanssa Suomessakin, koska ne määräykset karsii monia mahdollisuuksia ja rajaa just sitä betonin tuomaa vapautta tehdä mitä tahansa ratkaisuja tai muotoja. Moni niistä säännöistä on hyvän ja skedettävän obstaakkelin normeja vastaan. Kai Rhino on niin kuin skeittiparkien Monsanto”, Karvonen pohtii.

Vaikka skeittarit eivät osaisi organisoitua salonkikelpoiseksi seuroiksi, he tietävät mistä skeittauksessa on kyse. Se näkyy tavassa, miten betoniparkkeja rakennetaan Suomeen tällä hetkellä. Suvilahden DIY-parkki on skeittiväen koe-eläinpuisto, jota rakennetaan talkootyöllä fiiliksen mukaan. Vuokrasopimus siellä kestää vuoteen 2016 ja edessä on todennäköisesti kaupunkikulttuurin kannalta merkittävä taistelu paikan säilymisestä.


Suvilahti DIY-park valokuvanäyttely

Valokuvaaja Hartti Ahola on kesällä 2013 kuvannut Suvilahti DIY:n rakentamista. Kuvista on koottu näyttely Stoan galleriaan, jossa avajaiset ke 14.1.2014. Vapaa pääsy.



#suvilahtiDIY-hashtagin kuvia Instagramista.


Betoniparkkia on ilmeisesti hemmetin hauska skeitata, mutta se on myös vähemmän äänekäs kuin vaneriset rakenteet.

”Vanerista tehdyt asiat on rumpuja, kalvo, jonka alla on kaikukoppa. Betonista ei lähde ääntä läheskään saman verran”, Karvonen selittää.

Betonia osaa valaa melkein kuka tahansa, mutta oikean muodon ja pinnan löytäminen ja työstäminen vaatii pelisilmää. Karvonen puhuu skeittisilmästä, joka hänellekin on kehittynyt.

”Semmoinen tulee, kun on skeitannut pidempään. Ei nää mitään muuta kuin asioita, joita voisi skeitata. Sitä skannausta ei saa pois päältä.”

Pikkaraisen silmillä näkee saman.

”Katsot katukuvaa ihan eri tavalla. Tulkitset kaupunkiympäristöä spotteina, muotoina, muotokielenä ja alustoina.”

Skeittiparkin rakentamista voi perustella ylevillä motiiveilla, kuten sillä, että ne tarjoavat nuorille sosiaalisen tilan, jossa voi yhdessäolon ohella haastaa itsensä ja harrastaa liikuntaa. Tai sillä, että ne rikastuttavat kaupunkikuvaa ja kaupunkikulttuuria. Niiden tekemisestä on kuitenkin glamour kaukana.

”Loppujen lopuksi me ollaan jossain hiekkakuopassa lapioimassa kuraa. Duunina se on hyvin raskasta hommaa. Siksi haluaisin ottaa vain skeittareita duuniin. Ne ymmärtää, miksi sitä yhtä kohtaa hinkataan kuudetta kertaa. Tiedät skeittarina, miltä se tuntuu, kun sulla on hyvä mesta renkaiden alla. Siitä tulee se tunne, että haluaa tehdä homman niin hyvin kuin pystyy”, Pikkarainen sanoo.

Hienoa, että Suomeen saadaan toimivia parkkeja ja toivottavasti sisähalleihinkin löytyy rahoitusta. Investoinnit ovat suhteellisen pieniä, kun miettii niiden tuomia vaikutuksia, dynaamisia ja suoria. Sekä Karvonen ja Pikkarainen näkevät skeittauksen erinomaisena työkaluna aktivoida lapsia aikoina, jolloin syrjäytyminen on keskustelun keskiössä.

Karvonen kuitenkin muistuttaa, että skeittaus kuuluu kaduille ja se pitäisi muistaa huomioida myös parkkirakentamisessa.

”Skeittiparkit tuo sellaista virallisuutta lajiin. Turvallisesti rajattuja alueita, joissa voi temmeltää. Niistä toitotetaan ja niitä saadaan. Meillä ihannoidaan nyt betonijuttuja, mitä meillä ei vielä ole. Ruotsissa laiminlyötiin katuskeittauksen kopioimista parkkirakentamiseen ja nyt ne repii tukkaansa, että mihin tahansa menee, niin on isoja kaaria, muttei flättiä tai muita katuskeittauksen omaisia mahdollisuuksia. Monipuolisuus pitää muistaa, kun niitä suunnitellaan. Mitä laajempi skaala skeitattavaa, sitä pitkäikäisempi parkki on.”


Suvilahti DIY-park valokuvanäyttely

Valokuvaaja Hartti Ahola on kesällä 2013 kuvannut Suvilahti DIY:n rakentamista. Kuvista on koottu näyttely Stoan galleriaan, jossa avajaiset ke 14.1.2014. Vapaapääsy.


Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi