Miehet istuivat kahvilassa keskusteluun syventyneenä. Vaalealla oli päällään siisti neule ja alla raidallinen kauluspaita, tummalla vaaleanpunainen kauluspaita. Molemmilla oli farkut ja tuolinkarmilla villakangastakit ja edessään juuri aloitetut pitkät kahvijuomat.
Seuraavassa hetkessä istuimme tyttöystäväni kanssa samassa pöydässä. Siemailimme lattea ja keskustelu soljui aiheesta toiseen oikein vaivattomasti. Johonkin parisuhdekysymykseen vaalea vastasi olevansa vapaa ja tumma sanoi toisinaan vastaavansa vaimonsa puheluihin vielä vuoteessakin. Tarkennusta pyydettäessä hän kertoi olevansa asumuserossa ja asuneensa hotellissa jo pari kuukautta.
Ystäväni lähti ja minä jäin. Juteltiin kahvit loppuun ja päätettiin lähteä vaalean asunnolle tyhjentämään pullo todella kallista punaviiniä. Matkattiin oikotietä, jonka varrella kiivettiin ylös todella jyrkkää, lumista rinnettä. Rinne oli niin jyrkkä, että luisuin välillä alaspäin. Tumma kulki jonkin matkaa edellä – nauroi ja hoputti. Minä kiipesin toisena ja perässäni tai sivullani vaalea. Jotenkin siinä kiivetessä tajusin, että sen tumman nimi on Olli.
Rinteen päällä oli kerrostaloja ja kun pääsimme vaalean kanssa mäen ylös, oli Olli kadonnut jonnekin. Ajankohdan huomioiden oli pihalla ja parkkipaikalla paljon ihmisiä. Etsiessämme Ollia katseellamme huomasin taivaan kirkastuvan hetkessä yhtä valoisaksi kuin kesken kauneimman kevätpäivän. Keskellä huikaisevan sinistä taivaankantta oli pilvi, joka ulottui maahan saakka. Pilvi oli osaksi vasemmalle katsovan hevosenpään muotoinen ja siitä satoi kimmeltävää pakkaslunta suurina hiutaleina. Näky oli niin järjettömän kaunis, että liikutuin kyyneliin.
Itku nolotti, joten juoksin pihan poikki ja kun huomasin toista rinnettä alas vievän polun, poikkesin sinne ja heti polulta vasemmalle pienelle luonnon ”parvekkeelle”. Jäin siihen nyyhkien (muistan suolan maun ja sen lohduttoman itkun tunteen) ja kyyneleitä pyyhkien hämmästelemään edessäni avautuvaa näkymää: alhaalla laaksossa, ikään kuin oikealla, näin jouluvalotaideteoksen. Se oli valtavan suuri - ainakin kymmenen metriä korkea ja vaihtuvat valot muodostivat vuoroin uskomattoman kauniin joulukuusen, joka (siellä laaksossa vallitsevan) täydellisen pimeyden kautta vaihtui joulupukkiin poroineen.
Jossain välissä noita valoja tuijottaessani tuli vaalea hiljaa vierelleni ja kietoi kätensä harteilleni eikä sanonut mitään. Kuulin laaksosta joululaulun, jota en enää muista. Yhtäkkiä taivas (jouluvalojen yläpuolella ja niistä vasemmalle) syttyi tuleen ja näin yhden kauneimmista ilotulituksista ikinä. Valomyrsky ei kestänyt kauaa ja samalla kun se päättyi, sammuivat jouluvalot ja joulumusiikki hiljeni. Oli ihan hiljaista ja tunsin vain kevyen pakkastuulen poskillani.
Aamulla heräsin pitkien yöunien jälkeen kotona, omassa sängyssä. Kun olin lähdössä ulos, löysin ovenkahvasta kukkalähetyksen. Palasin sisälle ja avasin ruskean käärepaperin, joka kätki laskoksiinsa upeat ruusut. Kappalemäärä ei jäänyt mieleeni, mutta väri oli juuri oikea tummanpunaisen sävy.
Juttelin jonkun kanssa puhelimessa illasta ja kukista ja keskustelukumppanini sanoi Ollin kertoneen, että on lähettänyt ne minulle. Ihmettelin ääneen, että miten hän tiesi osoitteeni, kun numerotiedustelustakaan ei enää sitä saa. Juttukaverini hymyili ja sanoi, että ”Olli nyt vaan on sellainen”.
Siitä on kauan, kun olen viimeksi muistanut nähneeni näin pitkän ja elävän unen ja aamulla ylös noustessa tuli pakonomainen tarve kirjoittaa se muistiin. Minulle käy nimittäin helposti niin, että ellen kirjoita tai kerro untani heti, en muista sen yksityiskohtia enää parin tunnin kuluttua. Niin kai sen kuuluu ollakin, mutta silti.
Edit: Kiireessä tapahtunut copy-pasteonnettomuus korjattu..
