Sataa jo viidettä tuntia - sellaista tasaista ropinaa, ei tihkua eikä kaatosadetta, vaan ihan perusvedentuloa. Toivoisin, että tulisi tännekin oikein kunnon ukkonen. Sataisi kuin saavista, salamoisi niin ettei valoja toisistaan erottaisi.. Jyrinää kaipaan kai eniten.
Ukkonen on aina ollut sydäntä lähellä. Lapsuudessa ja nuoruudessa vietin joka vuosi osan kesälomasta maalla äidin siskon luona navettapiikana. Tilan päärakennus oli vanha kaksikerroksinen, punamultapintainen pelkkahirsitalo ja pihapiirissä oli kivinavetta, iso liiteri ja talli traktorille, puimurille ja muille koneille. Oikea maalaisidylli juhannusruusuineen, lupiineineen ja pyykkärinkukkineen. Vesi haettiin päniköihin lähteeltä noin kilometrin päästä. Ainoastaan karjakeittiöön nostettiin vettä viereisestä joesta. Kerran viikossa leivottiin leipää ja pullaa ja sauna lämmitettiin heinäntekoaikaan joka ilta.
Talossa oli ikivanha, kirjava Supru kissa, jolla oli aina vähintään yhdet pennut hoidettavana. Pystykoirakin haukkui pihassa ensimmäisinä kesinä, mutta yhtenä vuonna sitä ei enää ollutkaan. Vanhuuttaan oli kuollut pois. Lehmiä oli toistakymentä ja lisäksi muutama lammas, jotka asuivat navetan päädyssä pienessä lampolassa.
Laitumille oli matkaa lyhimmillään vajaa kilometri, pisimmillään pari ja lehmien paimentaminen oli meidän nuorimpien tyttöjen työtä. Aamunavetan jälkeen lehmät laitumelle ja sitten navetan siivous. Joskus jäätiin joksikin aikaa lähimmälle laitumelle leikkimään. Laitumella oli valtavan suuri, ehkä 1,5 m. korkea ja päältä 5-6 neliöä laaja laakea kivi, jonka päälle kavuttiin ja kuviteltiin lehmien olevan vihollisia. Iltapäivällä lehmät kotiin, jauhojen jako ja lypsyn jälkeen aina ainakin yhden äpylin pesu. Myös vasikoiden ruokinta sekä navetan kesäsiivous ja kalkitseminen kuului meidän hommiin.
Maalla eläminen oli vaarallista. Jokeen saattoi hukkua, käärmeet luikertelivat leikkipaikoilla vaanimassa nilkkoja, naapurin luonnevikainen kolli saattoi kytätä aitan kulmilla.. Ja sitten oli ukkonen pallosalamoineen.
Kun taivaanranta pimeni, suljettiin kaikista huoneista verhot, irrotettiin sähkölaitteet ja puhelin pistorasioistaan ja kokoonnuttiin pirttiin, mahdollisimman kauas ikkunoista ja ovesta. Ulos ei saanut mennä eikä missään nimessä katsella valoleikkiä ikkunoista! Pikkutyttönä en pistänyt vastaan (en oikeastaan uskaltanut, sillä pelkäsin tilan isäntää) vaan tottelin kiltisti ja pelasin serkkujen kanssa Musta-Pekkaa tai väritin paperinukkeja keskilattialla.
Eräänä kesänä Terhi, serkkutytöistä minulle läheisin, oli saanut luvan muuttaa vinttikamariin, kesähuoneeseen. Aiemmin siellä olivat asuneet kaksi vanhempaa siskosta, mutta koska molemmat olivat kesän töissä muualla, oli nuorimman tytön vuoro.
Vinttikamari oli aivan ihana huone. Matala tila oli viileä, päivällä aurinkoinen ja yöllä sopivan hämyisä. Siellä oli valkoiseksi kalkittu lautakatto ja kupruilevat pinkopahviseinät, joita koristi paperiset, kosteuden kirjomat kukkatapetit (melkein muistan kuvionkin). Kuusiruutuisia ikkunoita kehystivät vanhat puuvillaiset pitsiverhot, jotka olivat pikkuisen rispaantuneet. Molemmin puolin (luultavasti) etelänpuoleista ikkunaa, josta näki pellon yli lähimpään lehmihakaan, oli natiseva heteka. Peitteet olivat painavat, lumpulla täytetyt ikivanhat täkit ja vuode tuoksui vähän tunkkaiselle, vaikka liinavaatteet olivat puhtaat. Ikkunan edessä oli pyöreä kahvipöytä ja yksi tuoli ja vastakkaisella seinällä ikkunan toisella puolella piironki ja toisella puolella nojatuoli. Kesän kuluessa ripustimme kurkihirteen kesäkukkia kuivumaan ja valkoisia ruusun terälehtiä ja tummansinivioletteja pikkuruisia syreenin kukintoja säilöttiin piirongin päälle purkkitolkulla omia parfyymikokeiluja varten.
Kerran lehmiä laitumelta hakiessa taivas musteni, tuli ihan pimeää ja alkoi valtava jyrinä ja pauke. Voisin kuvitella, että sota kuulostaa siltä. Lehmät odottivat haalla, eikä niitä tarvinnut huudella eikä hätyyttää kotia kohti, vaan ne suorastaan hölkkäsivät maidosta turpeat utareet heiluen navetalle päin. Lehmät saatiin navettaan kuivina ja kun oltiin lähdössä sisälle pirttiin, alkoi sade. Piha oli todella hienoa, pehmeää, savensekaista hiekkaa. Kun ensimmäiset valtavat vesipisarat putosivat maahan, räiskyi kura polviin saakka! Juoksimme pirttiin ja sisälle päästyämme kuulimme kuinka rakeet paukuttivat kattoon kuin konekiväärin sarjatuli. Kaikki muut (isäntää myöten) vaikuttivat olevan ihan kauhuissaan. Valmistelut oli jo tehty ja koko kahdeksanhenkinen perhe lypsyllä olevaa äitiä lukuunottamatta kokoontui pitkän pirtinpöydän ääreen.
Äkkiä tajusin kuuntelevani ukkosen ääniä jotenkin kaihoten ja halusin saada kokemuksesta enemmän. Mietin kuinka pääsisin livahtamaan pöydästä. Vessaan en viitsinyt lähteä, olisin kastunut ja rakeet vähän arveluttivat. Sitten keksin, että halusin lukea mukanani olevaa kirjaa ja lähdin hakemaan sitä vintistä. Isäntä komensi, että "Tuuhan sitte joutuin takasi." ja minä kai nyökkäsin "joo, joo" ja ravasin jyrkät portaat vintille.
Huoneeseen ei ollut ovea, vaan sinne kuljettiin luukusta. Nousin lattian läpi ja menin suoraa eteläikkunalle. Vedin verhot syrjään ja avasin ikkunat sepposen selälleen ja tuijotin. Sadeverho oli niin sankka, että en nähnyt muutamaa metriä kauemmaksi. Silti katsoin ulos lumoutuneena.
Aivan yhtä äkkiä sade lakkasi. Näin kuinka taivas laitumen yllä oli musta ja heitti varjon niitylle. Sen edessä, ehkä pari sataa metriä talolta, alkoi aurinkoinen vyöhyke. Kuin kaksi ihan eri maailmaa. Sitten tapahtui jotain, jonka muistan ikäni. Tunsin (oikeasti saatoin tuntea sen) kuinka ilma muuttui sähköiseksi. Kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Kuulin ritinää ja näin miten synkkyydessä kylpevää laidunta ympäröivän paimenlangan alta räpsähteli pieniä salamoita. Näky oli uskomattoman kaunis. Salamat tanssivat tiensä lautumen reunalta noin 50 metrin päässä olevaa isoa kiveä kohti. Tuntui kuin olisin katsellut näytelmää minuuttikaupalla, vaikka se tapahtui varmasi silmänräpäyksessä. Salamat saavuttivat kiven ja näytti siltä kuin ne olisivat syöksyneet joka puolelta kiven alle.
Kuului valtava paukaus. Kivi kohosi maasta - ei ilmaan saakka, mutta ehkä parikymmentä senttiä ylöspäin- ja samalla kivestä kohti taivasta nousi kaunein salama, jonka olen koskaan nähnyt. Samassa kuulin uuden paukauksen ja sitten tuli ihan hiljaista.
Hetken kuluttua alakerrasta huudeltiin minua. Menin kirja kädessä portaat alas ja pirttiin. Sain toruja, mutta selitin, että kirja oli ollut hukassa ja olin etsinyt sitä. Isäntä lähti katsomaan oliko navetalla kaikki kunnossa.
Ilta meni puhdetöissä ja me kai leikittiin pihan perällä, jossa sadekelin jälkeen tehtiin savesta taidetta ja käyttöesineitä :). Aamulla lähdettiin viemään lehmät laitumelle. Yllätys oli melkoinen, kun laitumen valtavasta paimenkivestä oli irronnut iso lohkare, joka oli lentänyt lähes haalle saakka. Loppuosa kivestä ole kolmena, hieman toisistaan erillään olevana lohkona ja kiven ympärillä oli n. 30 cm leveä "oja".
Terhi ei uskaltanut mennä kivelle, mutta uteliaisuuttani kiipesin sen päälle katsomaan miltä kiven sisäpuoli näytti. Kiven päällä haisi omituiselle. Nyt voisin kuvitella sen olleen rikin tuoksu, mutta varma en enää voi olla. Kivi jatkui syvälle maan sisään ja kiven raossa näkyi vettä. Muistan silitelleeni kiven lohkeamispintaa.
Myöhemmin kiven ympärillä olevaan ojaan nousi aina vesi, eikä lehmille tarvinnut pumpata vettä joesta.
Tätä kirjoittaessa sade vain jatkuu. Luonto tarvitsee vettä, mutta minä kaipaan ukkosta..
