Aloitin tämän kirjoittamisen viikko sitten, mutta juttu jäi silloin kesken. Olin tuhlannut aamulla energiaa unohtumalla pohdiskelemaan lämpimään suihkuun. Haen synninpäästöä sillä, ettei tätä tapahdu kovin usein, ja käytän mietiskelysuihkussa hyvin alhaista vedenpainetta. Ajatukseni vaelsivat taas kerran problematiikkaan, jonka kanssa olen painiskellut paljon viimeaikoina: miten voisi parhaiten suojautua molemminpuolisilta vahingoittumisriskeiltä onnellisen parisuhteen tavoittelussa? Suihkussa syntyi myös haiku:
säröistä vaasin
näet elämän koetelleen
vaan ei murtaneen
Olemmeko kaikkien rikkimenokokemusten jälkeen valmiita hajoamaan pirstaleiksi seuraavasta iskusta, vai onko säröisyytemme vain merkki siitä, että kestämme loppujenlopuksi lähes mitä tahansa? Kuten kaikessa inhimillisyyden kirjossa, tässäkin on varmasti tapauksia laidasta laitaan: jotkut särkyvät, jotkut kovettuvat kyynisiksi, ja jotkut vahvistuvat muuten. Itse koen kuuluvani noihin viimeksi mainittuihin.
Uskon ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, enkä ole koskaan tavannut yhtäkään ihmistä, jossa tuo perimmäinen hyvyys ei olisi ollut nähtävissä, kun on päässyt vaihtamaan muutaman aidon ajatuksen. Toki se on silti saattanut parisuhderistiriitojen kaikkein rankimpina aikoina piiloutua pieneksi hetkeksi sielun synkimpien kerrosten alle. Kun kaksi ihmistä tutustuu toisiinsa selvittääkseen yhteisen tulevaisuuden mahdollisuuden, heillä kummallakaan ei ole mitään aikeita satuttaa toista. Jos sitä yhteistä tulevaisuutta ei kuitenkaan löydy, niin miksi silti lähes aina kumpaakin osapuolta sattuu?
Voisiko mielenkiintoisen uuden tuttavuuden kanssa tutustua ilman sattumisen ja satuttamisen pelkoa yhteisymmärryksessä siitä, että todennäköisesti tunteet eivät etene aivan samaa tahtia, ja hyvin mahdollista on myös, etteivät toisen osapuolen tunteet ikinä yllä sille tasolle, jota pitkäaikainen parisuhde edellyttäisi? Jos kummankaan osapuolen tunteet eivät yllä sinne asti, niin silloin harmi lienee kaikkein pienin, jos harmi lainkaan.
Voisiko siis tavoitella yhdessä onnea varautuen kuitenkin molemmin puolin siihen, ettei se onni toteudukaan? Ristiriitaista, kun samalla kuitenkin haluaa ja pitäisikin uskoa siihen, että se yhteinen onni nimenomaan on tavoitettavissa. Muutenhan koko lähemmässä tutustumisessa ei olisi mitään järkeä.
Ehkä avain tähän problematiikkaan piileekin kummankin aiemmissa, riittävän merkitsevissä säröissä, jotka ovat tuoneet ymmärrystä tuohon asiaan. Osalla on tietysti myös niin vahva intuitio, että osaavat väistää enimmät sattumistilanteet kokonaan. Minulla se intuitio ei ole koskaan ollut vahvoilla, mutta olen onneksi viimeaikoina oppinut tuntemaan itseni paremmin, jotta tökeröimmät virheyritykset jäävät väliin. Lisäksi nykyään luotan vastaan panematta naisen intuitioon silloin, kun se sanoo ”ei”, vaikka itseni tekisi kuinka mieli jatkaa tutustumista.
Tällaisista pohdinnoista on ainakin itselleni ollut paljon apua, enkä siksi koe enää saaneeni viimeisimmistä seurusteluyritysten kariutumisista pahoja uusia säröjä. Pahoittelen silti sitä, että olen saattanut tuottaa lisää säröjä toisille. Aina oppii uutta, mutta kun jokainen ihminen ja suhde on aivan omanlaisensa, niin kantapään kauttahan se oppi joka kerta tulee. Positiivisin ajatuksin, mieli ja sielu avoinna katselen silti ympärilleni ja optimistina toivon jälleen kerran, ettei seuraavan tuttavuuden kanssa tarvitse miettiä näitä asioita enää lainkaan.