Loppuviikkoo taas elettiin, torjantaina sai onneks pitää hiukan paussia kivenpyörittäjän tehtävistä ja keskittyä 110%:lla työnhakuun eli surffaileen kaikilla muilla, paitsi työnhakusivustoilla. Meneehän se aika kivasti niinkin vaikkakin ei sitä mitään kostu. Tai kostuu kostuu jos saa riiattua jonkun rotiskon ulkotiloihin ;)!
Väsäilinhän mä parit hakemukset, mutta tuskin ne huolii mua toimitusjohtajan tehtäviin sinne ja tonne, sillä muuta hommaa ei nyt ollu tyrkyllä. Juoksutin koiruutta kosteassa ulkoilmassa ja kokkasin juustoisen jauhelihasopan vanhuksia ajatellen. Iltasella soi vielä puhelin ja käsky oli seuraavanlainen; ”Janne, huomenna sinun on odotettu saapuvan Punkalaitumen hautausmaalle ja aamu alkaapi seiskalta!” Ilouutisia siis.
Hymyssäsuin perjantaina siis koko ruho tanassa jo ennen seiskaa ja ne normaalit särpimet tuulensuojaan. Kyyti oli pihassa ja suunta Alastarolle pieneen asennuspuuhaan. Perkele, oli niin jumalattoman pimeetä ja kosteetakin vielä. Tuohon aikaan ei tainnu liikkua vielä muuta, ku hullut ja huorat, taisimme kuulua ensimmäiseen ryhmään. Homma oli pikaseen ohi, kuten nörttipojan poikuudenmenetys ja päästiin vaihtaan maisemaan Pirkanmaalle Punkalaidun-nimiseen kyläpahaseen. Paikan päällä kyllä huomas, että Pirkanmaalle oltiin vaihdettu. Seurakunnan kaverit kulki perä jälkeen ympäri hautausmaata laiskat kintaat maahan sojottaen. Laitettiin poikiin vähän vipinää ja jatkettiin kivien tuuppaamista. Lavalla oli enää pari kivee, joiden tarkotus oli mennä Urjalaan…luulin siis, että homma oli finito tällä seudulla. No, eikun johtaja itte oli sopinu vielä yhden helvetillisen hautalaitteen oikomisesta. Ja kun sanon että helvetillinen, tarkotan sitä. Kiviä oli 7 kpl ja yhteispaino lähes kaks tonnia. Eikä siinä mitään, pikkujuttu sanon minä, mutta kun laitteen takana oli puu, jonka juuret tuuppas kivee eteenpäin. Kaivamiseks siis meni ja kun tietää nuo 1800-luvun kivet, ne on myöskin syvällä maassa! Kyllähän siinä sitten alko jo vilinää olla ympärillä kun tollanen kuuden neliön kokosen alueen ku myllää ylös. Varsinki ne äijät, jotka tulee ku autokauppaan potkiin renkaita; ”Ei taida kivi nousta ja ei taida onnistua….!” Teki mieli sanoo pahasti, mutta jatkoin kaivamista ja viskasin lapiollisen multaa hepun tennareille, se tajus lähtee. Lopulta kivi sitten suoristu kun haetttiin kuormurista pillu-Corollasta pöllitty vanha tunkki ja pakotettiin kivi ylös. Lopulta hommaan ei kulunukka aikaa paljoo ja suunta Urjalaan munkkikahvien kautta alko. Urjalan käpylässä homma meniki melko nopeesti, kun saatiin käytävältä nostaa Hiabilla kivet jaloilleen. Äkkiä suunta takas himaan hyvillä fiilareilla, olihan perjantai eikä kahtakaan. Toinen sedistä lähti omille teilleen, mä ja se toinen setä mentiin verstaalle ja päätettiin ottaa johtajan kaapista vähän olutta päivän päätteeks. Kohta tuli Kouhia itte paikalle ja ehdotti siirtymistä kotaan (joka oli siihen ilmestyny kk takaperin). Käskystähän ne kulitki juoksee, joten sisään vaikkei seisokkaan. Eikä aikaakaan kun sotapäällikkö raijaa mukanaan termaria ja konupottua. Aika meni melko lepposasti kuten tuo konukin. Tais olla kello kahdeksan pintaa iltasella kun kota otti voiton allekirjoittaneesta, mutta sillä oli ylilyöntiasema. Mulla oli vähäset unet, ei mitään kiinteetä mahassa ja konua välipalana. Läskit oli siis silmillä alkuillasta tuossa kirvesmiehen väsäämässä puuhökkelissä. Taksi suhas pihaan, noustiin siihen ja sen mitä sain sanottua kuulemma väsyneiden huulien välistä, oli; ”Vielä mä ton perkeleen puuceen kaadan”! Kotiin ja peiton alle.
