Teoriasta totuuteen

Heräsin kelloon silloin kun pitikin. Ihan jees. Oli vissiin ihan kiva uni. Seuraavan kerran heräsin melkein tunnin myöhemmin vähän vähemmän kivan unen loputtua.

Päivän omituinen uni alkaa jostain sekakäyttäjien juhlista, joihin poliisi tulee hakemaan allekirjoittanutta. Aluksi oli täysin epäselvää miksi, kysyin jopa että tarvitseeko ilmoittaa töihin pääsenkö seuraavaan vuoroon vai en. Sitten tuli hämärä muistikuva siitä, kuinka olin piessyt jonkun tyypin joka haastoi riitaa kuppilasta poistuessani joskus menneisyydessä. (Tämä ei siis ole oikeasti toteutunut vaikka mieli olisi kyllä tehnyt.) Mitään syytä minulle ei kuitenkaan kerrottu.
No, ei siinä, rupesin keräilemään kamojani samalla kun jauhoin kakkaa konstaapelin kanssa ja sain liikkua tilanteeseen nähden aivan liian vapaasti valvomatta pitkin kämppää lähtöä tehdessäni. Ihan niin kuin äijillä olisi ollut joku varma tieto, etten kuitenkaan yritä pakoon.

Mentiin ulos etuovesta vaikka auto oli takapihalla. Kun päästiin talon nurkalle niin toinen poliisi alkoi "akettamaan" lumipenkan viertä sinne auton suuntaan, ihan niin kuin siellä olisi jotain isompaakin ikävää käynnissä. Jostain syystä itselle heräsi vahva tunne siitä, etten halua sekaantua asiaan. Käännyin katsomaan toista poliisia, joka oli juoksemassa kirjaimellisesti vastakkaiseen suuntaan tapahtumista ja sukelsi piiloon paikallisten lasten väsäämään lumilinnaan. Säntäsin samaan suuntaan, mutta koska tilanne kokonaisuutena oli niin koominen, piti käydä varmistamassa että poliisi tosiaan oli siellä lumilinnassa. Olihan se amish-partansa kanssa siellä. Itse jatkoin vielä hetken otettuun suuntaan ja jäin erään talon nurkalle katsomaan tuleeko joku perässä.

Meni aikaa, en tiedä kuinka paljon. Jossain vaiheessa se ensimmäinen, rohkeampi konstaapeli tuli samasta suunnasta mistä itsekin olin tullut ja menin häntä vastaan. Osoitimme hymyillen toisiamme sormella kun hänkin minut näkökentässään huomasi.
Hän: Naureskellen "mä jo luulin että lähdit ja pääsitkin pakoon".
Minä: Niin, en mä sua pakoon lähtenyt. Ei vaan kiinnosta sekaantua tilanteeseen jossa joku lähtee vyöryttämään omaa partioautoaan. Se ei ole mulle merkki mistään normaalista.
Hän: Ok, lähdetäänkö takaisin?
Minä: Mennään. Pitää kuitenkin käydä vielä siellä kämpällä. Mä en löydä mun puhelinta mistään ja näiden housujen taskut on täynnä sälää mitä en tunnista omakseni.
Hän: Selvä. Tulen mukaan jottei kukaan keksi kimpoilla liikaa luullessaan että sä varastit sen byysat.
Minä: Käy.

Ja sitten mentiin. Matkalla kuittasin partapoliisille "oliko hyvä jemma" mikä näytti hävettävän häntä ja nauratti tätä toista konstua. Törmäsin "omiin" housuihini talon alimmassa kerroksessa kun joku kiharapäinen opiskelijapojannäköinen tyyppi jonkun muijan kanssa käveli vastaan. Molemmat vain tuijotimme toisiamme ja levittelimme käsiämme. Vaihdoimme housut jolloin selvisi että omani ovat nykyiset työhousuni ja puhelin firman päivystyskännykkä.

"Ja sit mä heräsin."

Sana on vapaa. Mitä helvettiä tällainen tarkoittaa? :D

Joskus näitä on, sille ei voi mitään. Toki niiden määrää voi rajoittaa ja osumia keskittää oman toimintansa mukaan. Enikeis, en edes muista milloin viimeksi on tehnyt näin kovasti mieli hakata päätä seinään kuin tänään on tehnyt. Näitä kun ei satu itselle juuri koskaan nykyisin. Tällä kertaa kun lisäksi kaikki tappiot ovat itseaiheutettuja. No, ainakin tietää missä syyllinen on. :D

06.00 Päivä alkaa liian lyhyillä yöunilla ja heräämisellä puoli tuntia liian aikaisin.

07.20 Tajuan aamuksi varaamani lekuriajan olleen virhe. Ovet avataan tasan kahdeksalta joten kärvistelen 40 minuuttia pakkasessa odotellen oven aukeamista, luonnollisesti aliarvioiden tarvittavan vaatemäärän.

08.00 (Päivän ainoa todellinen "ykkösellä oikein" tilanne.) Kävelin lekuriin, suoraan lääkärin pakeille ja olin 20-yli jo juoksemassa bussiin päästäkseni takaisin kotiin. Tuomio: Ota rauhallisemmin. Ehdin vielä heittää juttuakin humoristisen lääkärin kanssa.

08.40 Melkein kotiovella, rättiväsyneenä, keksin soittaa kaverille ja ehdottaa verkkopeliä sen sijaan että olisin mennyt nukkumaan kun aikaa töihin lähtöön oli vielä 4 tuntia. Virhe joka tuntui koko loppupäivän.

10.33 Verkkopeli oli hauskaa ja nyt ohi. Aikaa nukkua vielä pari tuntia. Päätän katsoa SG-1:n 2. kauden viimeiset 3 jaksoa nukkumisen sijaan.

13.15 Tajuan miten typerää oli olla edes yrittämättä nukkumista.

14.00 Töissä, liian aikaisin.

14.30 Tuo tuon viimeisen merkinnän sirpaloitumisen korjaaminen... Olin liian tehokas ja ilmeisesti tahtomattani antanut ymmärtää jälkeenpäin muuta kuin olin sirpalointivaiheessa sanonut. Ei muuta kuin "paskaksi ja palamaan" uudelleen. Tällä kertaa sain sentään rauhassa selittää miksi näin. Tämän jälkeen ymmärrän niitä ihmisiä, jotka katkovat kaikki yhteydet heistä kiinnostuneisiin ihmisiin jotka eivät heitä itseään kiinnosta. Se on vain niin naurettavan paljon helpompi ratkaisu kuin koittaa pitää se hyväkin ihminen elämässä samalla kun joutuu tuottamaan tälle ison pettymyksen. Ero vaikeusasteessa on suunnilleen sama kuin normaalin eskimotuutin syömisen ero sukkapuikolla kilon sulan voipaketin sisällön vihaisen villikissan hanuriin tunkemiseen.

19.40 Elättelin toiveita siitä etten ollut "nokkeluudessani" mokannut potentiaalisesti tavalla tai toisella tärkeäksi muodostuvaa asiaa. Elättelin näitä toiveita itseasiassa siitä saakka kun päästin ensimmäisen sanakukkasen suustani. Toive ei toteutunut. Tyrimisen vaikutuksen aste on epäselvä mutta oppi on selvä. "Jos jokin asia vaatii vilpittömyyttä ja aitoutta, älä missään tapauksessa jousta edellisistä edes silloin kun tarkoitus on hyvä." Lipsuin tuosta viimeksi kriittisellä hetkellä joskus 14-vuotiaana. 15 vuotta myöhemmin, vanhempana ja viisaampana, käytännössä sama moka melkein samassa tilanteessa. Ei näin.

22.10 Lakkaan ruoskimasta itseäni jälkimmäisen tilannemuutoksen johdosta, hyväksyn asiat sellaisina kuin ne ovat, avaan mieleni ja suuntaan katseeni tulevaisuuteen. Totean että pahin mahdollinen skenaario on se, että opin jotain ja vaikkakin hetkellisesti jouduin häpeämään, sain viettää yhden elämäni loistopäivistä hyvässä seurassa. Minun kirjoissani se on aivan hyvä juttu.

23.00 Alan nakuttelemaan tätä kaiken muun ohella. Tajuan, että olisi viisainta mennä unille ja kohdata huominen levänneenä. Aina ei tarvitse olla viisas. SG1 kutsuu. :D

Onni on asennekysymys, oppi kiinni oivalluksesta.

Eilen siis rikoin ihmisen. Tänään kasasin palaset. En palannut vanhaan mutta molemmilla on parempi maku tapahtuneesta kun syyt ovat selvillä. Vika kun ei ollut ihmisissä vaan niissä olosuhteissa.
Pakko myöntää että olen tyytyväinen suoritukseen. Saan pitää hyvän ihmisen piirissäni ja sain korjattua vahinkoni, vieläpä aika helposti. :)

Välillä ihminen joutuu tilanteisiin joissa ei ole ns. hyviä vaihtoehtoja ratkaisuiksi. On vain valittava toinen kahdesta pahasta. Olin tällaisessa tilanteessa, taas.

Kun tarkastelen omaa historiaani, voin havaita, että näitä tilanteita on ollut lukuisia. Ehkä vähän surkuhupaisastikin, nämä tilanteet keskittyvät vahvasti pariutumisosastolle. No, tänään oli minun vuoroni viheltää peli poikki vaikka 1. erä oli vasta alussa.
En ole koskaan itse kokenut mitään suuria tunnelatauksia jos hommat eivät ole ehtineet lähteä kunnolla käyntiin ennen katkoa, ilmeisesti itsesuojeluvaisto on tässä asiassa kehittynyt pyytämättä aika toimivaksi. Toisen totaalinen sirpaloituminen tuli aivan puun takaa. Oli kieltämättä aivan helvetin avuton tila päällä kun katsoin toisen romahdusta. Sitä haluaisi hirveästi auttaa, muttei voi oikeastaan tehdä mitään. Jokainen sana ja kosketus vain satuttaa toista, olivat ne sitten miten hyväntahtoisia tahansa.
Mutta mutta...näin oli tehtävä. Päätös oli naurettavan helppo siinä vaiheessa, kun tilanteen koko skaala valkeni minulle. Menemättä yksityiskohtiin, vaihtoehdot olivat joko tehdä "oikein" ja elää puhtaalla omallatunnolla tai tehdä se mikä tuntuu hyvältä ja ruoskia itseään sen lieveilmiöistä mahdollisesti hamaan tappiin saakka. Ei ollut kauhean vaikea valinta.
Oikeastaan ainoa kevyt nakerrus takaraivossa johtuu homman kaatumisen syistä, siis olosuhteista eikä ihmisistä ja keskinäisistä kemioista. Eihän siinä mitään jos kemiat ei toimi, niin vain on eikä sille voi mitään. Jos olosuhteet tulevat kahden ihmisen väliin niin jää väkisinkin miettimään, edes hetkeksi, "mitä jos". Jossittelu on toki turhaa ja yleensä vain tunnelmaa laskevaa, En voi kuitenkaan rehellisesti väittää etteikö jutussa olisi ollut muuten niin paljon potentiaalia, ettei mietityttäisi mihin se olisi vienyt jos tilanteet olisivat olleet erilaiset.

No, kukaan ei traumatisoitunut ja palautuminen on siipeensä ottaneellekin luultavasti pikaista. Elämä vain tuppaa välillä testaamaan ihmistä.