Läsnäolo. Läsnä ilo.

  • Kimmo Rasila
Luonnossa talvi ja kevät kohtaavat.
Luonnossa talvi ja kevät kohtaavat.

Ihmiselle kuten minä, kevät on aikaa jossa huomaa valon lisääntyessä, myös omien energiavarantojen lisääntyvän. Samaan hengenvetoon on todettava kylläkin se, etten enää nykyään ole läheskään niin herkkä reagoimaan säiden tai vuodenaikojen vaihteluun tunnetasollani kuin ennen olin.

Olen löytänyt elämääni ihmeellisen tasapainon. Läsnäolon, jossa paikoillaan oleminen on aivan yhtälailla helppoa kuin liikkeellä olo.

Nyt, väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava kylläkin se, että kohdallani tämä nykyinen tila ei ole tullut mitenkään helpolla, saati yhtäkkisesti. Olenhan tietoisesti tehnyt matkaa sisimpääni jo useiden vuosien ajan.

Ehkäpä tärkein elementti tässä hetkessä vallitsevassa sisäisessä rauhan tilassa on hyväksyminen. Kyetessäni hyväksymään itseni sekä vallitsevat olosuhteet tällaisenaan, vapautan itseni lähes koko elämäni ajan ongelmia aiheuttaneesta vaivasta, nimittäin pätemisen tarpeesta.

Kun kasvoin lapsuuteni muodostaen itsestäni minäkuvan, jonka mukaan en koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin olin, saati koskaan saamatta peilausta siitä että se mitä tein olisi koskaan ollut kyllin hyvä, tulin lähteneeksi tielle jossa hukkasin itseni lukemattomien roolien alle, samalla loputtomasti erinäisten suoritteiden kautta pyrkien lunastamaan oikeutuksen omalle olemassaololleni. Väsyessäni lopullisesti tähän piinaavaan oravanpyörään, tulin väärällä tavoin vapauttaneeksi itseni siitä, alkaen paeta elämää, itseäni sekä ihmisiä mitä erilaisimpiin riippuvuuksiin. Riippuvuuksiin joiden alla eläessäni vain kadotin itseäni yhä enemmän.

Vaati totaalisen seinään törmäyksen, jotta sain ensin pysäytetyksi sen itseäni tuhoavan pakomatkani ja vasta jonkin ajan kuluttua totaalisesta topista, kykenin alkamaan purkaa itseäni palasiksi. Tai oikeammin, alkaa rakentamaan minuuttani niistä loputtomista pienistä sirpaleista, joksi itseni matkan varrella olin hajottanut.

Minun kohdallani tämä työ on vasta viime vuosina alkanut kantaa konkreettisesti hedelmää. Alkuvaiheessa kun otti aikansa, että edes opin sallimaan itselleni jotakin hyvää, olinhan vuosikymmeniä kasvanut ajatukseen että minun elämässäni kärsimys oli ainoa tunne jota minun oli lupa tuntea. Tuosta johtuen, tasaisin väliajoin myös tässä rakennusprosessissani tahtomattani saatoin itseni tilaan, jossa tuo tuttu ja turvallinen tunne oli läsnä. Vasta aivan viimeisen puolenvuoden ajanjaksolla olen aidosti oppinut hyväksymään sen, että myös minun on lupa olla onnellinen. Saada jotain hyvää elämältä. Matka ei todellakaan ole ollut helppo, saati kivuton. Mutta nyt miettien, kun vertaan sitä aikaan jolloin erinäisistä riippuvuuksista kumpuava tuska oli jokapäiväistä arkea, niin kasvukivut ovat olleet suhteellisen siedettävällä tasolla.

Toisaalta kaikki kipu on ollut tarpeen. Ilman tuota kipua nimittäin, tuskin olisin suostunut yhteenkään muutokseen, jota elämässäni tarvitsin eheytyäkseni. Olin niin tiukasti takertuneena itselleni haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin, että vasta kun kiinnipitämisestä aiheutuva kipu kasvoi suuremmaksi kuin mitä irtipäästämisestä kumpuava pelko kipua aiheutti, uskaltauduin irroittamaan otteeni vanhasta.

Kuolema. Sana joka niin osuvasti kuvaa sitä prosessia jonka läpi minun on ollut kuljettava, kyetäkseni syntymään siksi aidoksi, rakastavaksi ja läsnäolevaksi ihmiseksi joka tänään koen olevani. Ilman kuolemista minulle olisi nimittäin jäänyt aina jotakin haitallisia ominaisuuksia noista vuosikymmeniä minuuttani varjostavista luonteenvioista. Eipä silti, prosessi jatkuu tänäänkin. Joskin sillä hienoisella erolla entiseen, että entisestä poiketen, tuosta prosessista on kasvanut sellainen automaatio elämääni, jossa esimerkiksi itseni tutkailu ei enää juurikaan vaadi erikoista tilannetta, saati johonkin yksinäisyyteen vetäytymistä tai muutakaan erinäistä suoritetta, vaan se tapahtuu juuri tässä hetkessä, huomatessani mitä erinäisimmissä tilanteissa saavani itseni kiinni mitä erilaisimmista kieroutumista ajatustavoissani.

Tuntuu todella hyvälle voidessani käsi sydämellä todeta voivani antaa tänään itselleni armoa sen, että teinpä tänään mitä tahansa, tai tarjoilipa elämä minulle mitä vain, tiedän voivani kyetä sen vastaanottamaan ilman että minun tarvitsisi enää itseäni tai elämää lähteä karkuun juoksemaan.

Toisaalta ihmiselle joka todellakin lähestulkoon koko elämänsä on pyrkinyt ansaitsemaan oikeutuksen omalle olemassaololleen, tuntuu äärimmäisen hyvälle voidessani todeta sen, että vihdoinkin konkreettisesti sisälläni koen olevani arvokas ja oikeutettu elämään juuri tässä, ja nyt, tällaisenaan. Ilman erillistä ponnistelua, saati yrittämistä.

Tästä kaikesta seuraa se, että elämästäni poistuu kaikenlainen pakko. Vapauden samalla vallatessa alaa. Toisin sanoen olen vapaa elämään. Vapaa olemaan. Vapaa tekemään töitä. Vapaa laiskottelemaan. Vapaa leikkimään lasteni kanssa. Vapaa olemaan rakkaitteni lähellä. Vapaa olemaan läsnä ja nauttimaan olemisestani sekä siitä kumpuavasta ilosta.

Matka minuuteen on yksi niitä harvoja matkoja, jotka jatkuvat niin kauan kuin itse tuolla matkalla suostun olemaan. Matkamuistojen karttuessa joka hetki. Suosittelen tätä matkaa. Lämmöllä. Sydämestäni.

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus