eli kertomus tuulimunaraskaudesta.
niin vielä tänä aamuna mä olin onnellisesti raskaana. tai onnellisesti siinä luulossa että olen onnellisesti raskaana. ilolla näyttämään oletettua tyyppiä lääkärille ensimmäistä kertaa. siitä sitten se alkoi. ei sysänääniä. vielä siinä vaiheessa kukaan ei kertonut mitään. lähete ultraäänitutkimukseen. mä olen aina karttanut mieslääkäreitä. ne puhuu tunteettomasti ja kliinisesti ja täysin ammattimaisin termein. siis maallikoille, jolle mortis ei taatusti tarkoita vertin serkkua kummempaa. kuolemaa ei sanasta saa vääntämälläkään. puhetta yhteen sopimattomista kromosomeita. mahdollisesti vaikeasti vammautuneesta lapsesta jonka luonto onneksi karsi.kliinisiä sanoja vailla selityksiä itkua ja paniikkia, epätoivoista oloa ja itsesyytöksiä.turhia kysymyksiä vailla vastauksia. paikallisterveyskeskuksen neuvolahenkilökunta asaitsee tosin ison kiitoksen myötätunnosta. suunta kohti TYKSiä. jossa ratkaistiin lopullisesti keskenmenon viimeistelevät toimenpiteet. kliinisiä käytäviä. tuhannen sivua pitkiä kyselykaavakkeita. ja kylmiä ihmisiä. kukaan ei katsonut päinkään itkevää ihmisrauniota. puhumattakaan että joku oli tarjonnut nenäliinaa. tuijotuksia. katseita. sanomattomia viestejä kanssaolijoiden osalta. tuhansia kysymyksiä.
ja viimein lääkäri tahtoi minut kanssaan. ja päivän aikana kertyneet tuhannet ja taas tuhannet saivat vastauksen. ei mitään väärää, ei kenenkään vika. raskaus, joka ei sittenkään ottanut tuulta alleen. vain kehittyneet kalvot, tyhjinä vailla tyyppiä niiden sisässä.niinkuin tyhjä arpa arpajaisissa.
ja sittenkin kaikki on vasta aluillaan. tuhannet kysymykset, edelleen vailla vastauksia. miten kertoa, kenelle kertoa, mitä nyt, miten mua saa kohdella, mitä sanoa…
ensinnäkin suuri kiitos niille ystäville jotka avoimesti surevat kanssani. ilman kyselyä ilman kyräilyä. sillä surra minä aijon. en menettämisen takia, sillä eihän voi menettää mitään mitä ei koskaan ole ollutkaan. suren unelmia. rikkimenneitä toiveita, siirtyneitä suunnitelmia. ilman menettämistäkin sitä ihminen suree. elihän sitä kolme kuukautta uskomatonta aikaa siinä oletuksessa että uusi elämä kehitti hentoja lankojaa sisälläni.
mutta on aika uuden yrityksen. uusien unelmien ja toiveiden. elän siinä oletuksessa että seuraavalla kerralla se tyyppikin muistaa ilmestyä tykötarpeiden keskelle.
miksi piti kirjoittaa?
koska asiasta vaietaan liikaa. koska niin moni tietää ja niin moni taatusti mielessään ihmettelee. että joku lukisi ja tietäisi ettei ole ainoa joka on kokenut jotakin tälläistä. minä, joka vannon kaikkien elämän mutkallisten asioiden kohdalla vertaistuen nimeen ja kovaan ääneen peräänkuulutan sen merkitystä, tahdon kantaa oman korteni kekoon tällätavalla. jotta joku sanoisi ne sanat, jotka jonkun toisen on mieli tehnyt sanoa. koska en vain voi olla hiljaa nurkassa ja itkeä yksin. kaikkien keskellä nauravat kasvoni näette, en siis hiipinyt piiloon itkemäänkään.
mitä sitten tapahtuu, sen kuulemme seuraavalla kerralla.