Näytetään kirjoitukset maaliskuulta 2014.

Ravintolaviinistä säästämisen alkeet  5

Kuva: © Kzenon - Fotolia.com

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Aloitin ravintoloissa syömisen varhain. Minun tapauksessani se johtui pääsääntöisesti siitä, että olimme kaksi vuotta vanhemman veljeni kanssa ns. lounassetelilapsia, jotka kävivät jo ala-asteiässä kaksistaan ulkona syömässä, kun faijalla meni myöhään duunissa. Jossain vaiheessa teini-ikää, kuitenkin reilusti alaikäisenä, hiffasin, ettei tarjoiluhenkilökunta syynää henkkareita samalla mielenkiinnolla, jos viininsä tilasi ruuan kanssa. Kuusitoistavuotiaana mieluisin treffipaikkani olikin (nyt jo kauan kuopattuna ollut) Palacen italialainen kakkosravintola. Seuralaisiini teki vaikutuksen se, kuinka viinipullo tuotiin mukisematta pöytään. Ongelmaksi muodostui käytettävissä olevan rahan niukkuus – neljäkymmentä markkaa edullisimmastakin viinipullosta oli melkoinen summa. Ja halvinta aina tilasin, sillä viinilistan kärkipäähän (jota välillä kauhunsekaisella hurmiolla tutkiskelin) minulla ei ollut mitään asiaa. Päätin, että joku päivä minullakin olisi varaa tilata kolmensadan markan punaviinipullo.

Vaikka taloudellinen tilanteenikin on viikkoraha-ajoista jonkun verran parantunut, lueskelen kotimaisten ravintoloiden viinilistoja edelleen hiki otsallani.
Parikymmentä vuotta myöhemmin muistelen hymyssä suin teini-ikääni. Kyllä ravintolan henkilökunta on varmasti tiennyt minut alaikäiseksi, mutta niihin maailman aikoihin suhtautuminen asiaan oli melko lailla rennompaa. Yökerhojen portsareillekin riitti kaverin isoveljen passi, kunhan oli jotain mitä näyttää.

Vaikka taloudellinen tilanteenikin on viikkoraha-ajoista jonkun verran parantunut, lueskelen kotimaisten ravintoloiden viinilistoja edelleen hiki otsallani. Neljäkymppiä flindasta, joka kustantaa seitsemän euroa ja rapiat Alkossa? Viisikymmentä euroa pullosta, jota ei Alkon listoilta löydy, mutta jonka tiedän alle kympin arvoiseksi? Taidanpa tilata lennot Toskanaan, jossa ravintolastakin saa pullon Nobilea kahdellakympillä.

Suomalaisten ravintoloiden käsittämättömän kovat kertoimet viinien hinnoille johtuu aika pitkälti siitä, että ruoat ovat jo nyt niin tappiinsa asti hinnoiteltuja, ettei niiden hintaa kehdata enää nostaa. Kun ketjuravintolan pikkupihvi maksaa helposti yli kolmekymppiä, on selvää, että liikutaan jo asiakkaiden maksuhalukkuuden ylärajoilla. Koska kulut työvoimapainotteisella alalla ovat kuitenkin kovat, on kate pakko sitten saada brenkusta. Jotta juomien hinnoittelupolitiikka ei olisi aivan ilmeistä, valitaan viinilista niin, ettei sieltä löydy Alkon valikoimissa olevia juomia. Näin pyritään välttämään tilanteita, jossa asiakas tunnistaa pullon (koska on nähnyt sen lukuisia kertoja viinakaupan alimmalla hyllyllä) ja laskee päässään kertaa viisi.

Kuva: © Comugnero Silvana - Fotolia.com

Kaikissa juomissa ei kuitenkaan aina ole sama kerroin. Vanha väittämä on se, että korkeimmat kertoimet löytyvät viinilistan alku- ja loppupäästä, ja että keskeltä löytyvät maltillisemmin hinnoitellut tuotteet. Uskoi tähän tai ei, niin pienellä taustatyöllä voi välttää (tai ainakin tiedostaa) pahimmat ansat. Lähes kaikilla ravintoloilla on nykyisin verkkosivuillaan ruokalistansa, ja useilla myös viinilista hintoineen. Tarjolla olevia väkeviä ei lain mukaan saa netissä ilmoittaa, mutta tämäkin on piakkoin muuttumassa. Yksi kätevä, ja melko vähän aikaa vievä tapa on käydä katsastamassa lafkan sivut etukäteen, googlata sieltä muutama pullo ja tarkistaa viinitukkurien sivuilta sisäänostohinnat. Melko nopeasti käy selväksi se, onko listalla käytetty vakiokerrointa (joka oli Helsingissä pitkään yleisesti x3,5), vai löytyykö ns. hyviä diilejä. Vaikka viineissä (kuten ei oikein missään muussakaan) hinta ei aina suoraan korreloi laadun kanssa, niin keskimäärin viini, jonka sisäänostohinta on 12 euroa on parempaa kuin puolet halvempi. Jos kotiläksyt ovat jääneet tekemättä ennen ravintolaan saapumista, asia on helppo tarkistaa puhelimella pöydästä alkujuomia maistellessa.

Lopuksi vielä temppu, jonka olen oppinut vuosien varrella. Paremmissa ravintoloissa tarjoilijoilla sekä varsinkin sommeliereilla on jonkin verran vapauksia juomien suhteen. Olemalla alusta saakka ystävällinen ja kohtelias salihenkilökuntaa kohtaan (joka muutenkin on fiksua käytöstä), ja osoittamalla vilpitöntä kiinnostusta juomatarjontaan, on heistä mahdollista saada liittolaisia. Pieni flirtti ei tässä kohtaa ole pahasta. Mikäli ravintolassa sattuu olemaan (syystä tai toisesta) avonaisia pulloja, niin toisinaan he saattavat päivittää viinipaketin juomat samalla hinnalla parempaan kamaan. Tällaisesta kiitetään jättämällä juomaraha jälkiruokalautasen alle piiloon, jolloin tarjoilija voi itse päättää, sujauttaako setelin taskuunsa vai lisääkö sen lähes jokaisesta ravintolasta löytyvään yhteistippikuppiin. Sanomattakin selvää on se, että kunnollisella juomarahalla henkilökohtaa muistaville tällaisia iloisia sattumia tapahtuukin sitten useammin.


Road trip in Africa  3

Paššan luukku on pimpattu tiukkaan iskuun.
Paššan luukku on pimpattu tiukkaan iskuun.

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Kirjoittelin jokunen viikkoa sitten seikkailuun heittäytymisestä sekä siitä, miten on toimittava kun maa alkaa polttaa kotikaupungissa jalkojen alla. Oma miniseikkailuni on juuri päättymäisillään; kirjoitan tätä kattoterassilla Marrakeshissä, paimentolaisteltan varjossa, minttuteetä siemaillen. Alhaalta torilta soi käärmeenlumoajien monotoninen pillin ääni, muutaman tunnin välein kaikuu kaupungin kattojen yllä rukouskutsu. Hoidamme vaimoni kanssa pakollisia työ- ja pankkiasioita. Vasta illan viiletessä etsiydymme Afrikan suurimmalle torille sapuskaa hankkimaan. Takana on tuhat kilometriä ajoa reitillä Marrakesh – Fès - Meknes – Beni Mellal – Marrakesh.

Joku voisi olla sitä mieltä, että auton vuokraaminen Afrikassa kuulostaa turhan stressaavalta lomasuunnitelmalta. Itse olen täysin päinvastaista mieltä. Olen vuokrannut erilaisia moottoriajoneuvoja lukuisissa eri maissa neljällä eri mantereella, ja vaikka Marrakeshissa on Kairon jälkeen älyvapain liikennekulttuuri mitä olen kohdannut, ei mikään rentouta minua niin paljoa kuin kunnon road trip eksoottisissa maisemissa (käytän englannin sanaa paremman käännössanan puutteessa). En tiedä johtuuko se siitä, että olen syntynyt Yhdysvalloissa, mutta itselleni täydellistä vapautta edustaa se, että alla on oma auto, vieressä hyväntuulinen (ja -näköinen) kartturi, taskussa tukko käteistä rahaa eikä mitään velvoitteita ketään kohtaan.

Meininki Fèsin kujilla on kuin 1001 yön tarinoista.
Meininki Fèsin kujilla on kuin 1001 yön tarinoista.

Jotkut tuntemani ihmiset tykkäävät suunnitella matkareittinsä viimeistä piirtoa myöten etukäteen. Olen nähnyt todella pieteetillä Google Mapsilla tehtyjä reittisuunnitelmia, joita on myös sitten orjallisesti noudatettu. Itse kuulun päinvastaiseen koulukuntaan, ja nautin ns. T-risteys –päätöksistä, jossa vasta tienhaaraan tultaessa valitaan oikean ja vasemman väliltä. Myönnän, että tällainen tapa johtaa toisinaan satojen kilometrien harhailuihin, mutta se antaa myös Rouva Fortunalle mahdollisuuden heittää jotain aivan täysin odottamatonta eteen. Kuten kävi tälläkin kertaa.

Fès on yksi suurimmista asutuista keskiaikaisista kaupungeista maailmassa. Sen vanhassa kaupungissa kiermurtelee yli 9000 pientä katua ja kujaa, joiden asettelu tuntuu ammentavan kaupunkisuunnittelullisen logiikkaansa Escherin maalauksista. Kaupunki on kuuluisa maailman vanhimmasta yliopistosta sekä käsityön laadusta. Juuri työkuvioihin liittyvät käsityöläiskuviot vetivät meidätkin Fèsiin.

Marokkolaisten vanhojen kaupunkien rakentamiskulttuuria voi parhaiten kuvailla sanonnalla ”se jolla onni on, se onnen kätkekööt”. Likaisten ja sokkeloisten pikkukujien varrella sijaitsevat talot eivät nimittäin kerro itsestään ulospäin mitään. Hyvin vaatimattoman oven takaa saattaa avautua uskomaton palatsi. Asuimme Fèsissä riadissa (tyypillinen marokkolainen paremman väen sisäpihan ymärille rakennettu talotyyppi, joka on muutettu hotellikäyttöön), joka kuului aikoinaan Fèsin entiselle ykköspyssylle (tarkka titteli jäi epäselväksi, jonkin sortin pašša kai). Luukku oli pistetty uskomattoman upeaan kuntoon. Hanke oli vaatinut 150 miehen työt kuuden vuoden ajan. Kustanannuksia voimme vain arvailla. Lähestulkoon jokainen neliösentti 12 metrin korkuisesta sisäpihasta oli koristeltu upein puukaiverruksin sekä zellige-laatoin. Kahden hengen huone valtavalla kylpyammeella kustansi 70 euroa yöltä, mitä voi pitää jopa paikallinen hintataso huomioiden melkoisen hyvänä diilinä.

Saatuamme duunikuviomme kuntoon Fèsissä, oli aika tutustua kaupungin yöelämään. Muutaman mutkan sekä ad hoc –päätöksen kautta ajauduimme kaapinkokoisen algerialaisen hasiskauppiiaan sekä neljän hänen ystävänsä kanssa paikalliseen yökerhoon. Minulla on aikaisempia ja sangen vauhdikkaita kokemuksia afrikkalaisista yökerhoista, eikä tämänkertainenkaan keikka jättänyt mitään toivomisen varaa.

Satapäinen asiakaskunta tanssi marokkolaisen popin tahdissa, ja portsareilla oli kaikki työ pitää seurueet erillään. Tunnelma ei kuitenkaan ollut pelottavan aggressiivinen, vaan paikassa vallitsi sellainen hyvä pössis, johon harvoin esim. Helsingin yössä törmää.
Useimmat afrikkalaiset yökerhot, joissa olen vieraillut, koostuvat tanssilattian ympärille ryhmitetyistä pöydistä, joissa seurueet istuvat omissa oloissaan. Turvaliiveillä merkityt portsarit pitävät huolen siitä, ettei pöytien välistä viestintää pääse tapahtumaan. Länsimaalaiset naiset saavat välittömästi oman vartijan, jonka tehtävänä on pitää iholle pyrkivät alkuasukkaat loitolla ja taata sahibin dokausrauha. Juomia tarjoillaan pulloittain; esimerkiksi Fèsissä tarjolla oli vain viskiä tai vodkaa. Pullo maksaa työmiehen viikon palkan. Leijonanosa paikalla olevista naisista on ammattilaisia, eikä suurimmalla osalla miehistäkään mitään järin kunniallista työtä tuntunut olevan. Kaikkia tunnettuja (sekä muutamaa minullekin uutta) pahetta tuntui olevan tarjolla, ja käteinen raha kelpasi kaikissa muodoissaan. Eurollakin oli parempi kurssi kuin virallisissa rahanvaihtopisteissä.

Satapäinen asiakaskunta tanssi marokkolaisen popin tahdissa, ja portsareilla oli kaikki työ pitää seurueet erillään. Tunnelma ei kuitenkaan ollut pelottavan aggressiivinen, vaan paikassa vallitsi sellainen hyvä pössis, johon harvoin esim. Helsingin yössä törmää. Joskin vain sadan kilometrin päässä sijaitsevan Ketaman maanviljelystuotteilla saattoi olla rentoon fiilikseen vaikutuksensa, sillä ilma oli sakeana paksusta, makeasta savusta. Poistuimme yökerhosta vasta aamukahdeksalta, uusien muumilaaksolaisten ystäviemme saattelemina. Olisin liittänyt tähän mielelläni paikasta kuvia, mutta koko ravintolassa oli täydellinen kuvauskielto, jota valvottiin tarkasti.

Tässä iässä tulee enää harvoin radatettua aamuun asti, mutta Fèsin keikka oli harvinainen poikkeus – ja varsin mukava sellainen. Se ei kuulunut millään tavalla suunnitelmiimme (sillä varsinaisia suunnitelmia meillä ei ollutkaan), vaan osui tiellemme melko lailla puun takaa. En tiedä mistä se johtuu, mutta valitsen tien päällä paljon vapaamielisemmin seurani kuin kotosalla. Sen seurauksena tulee välillä tulee vietettyä aikaa ihmeellisten nilkkien seurassa, mutta toisinaan käy töhö, ja tulee tutustuttua kerrassaan loistaviin tyyppeihin. Tapasimme Fèsissä lukuisia mielenkiintoisia ihmisiä, mutta tämä jatulinkokoinen algerialainen pikkurikollinen seurueineen veti kyllä kaikista voiton.

Nyt ilta alkaa pimentyä Marrakeshin vanhan kaupungin yllä, ja on aika suunnistaa souqien kujille apetta etsimään. Viereisellä torilla käärmeenlumoajat ja apinat saavat väistyä ja tehdä tilaa paljain nyrkein otteleville nyrkkeilijöille. On road tripimme viimeinen ilta, ja tuskin maltan odottaa, mitä ilta meille tarjoaa. Kun seuraavan kerran istun tylsääkin tylsemmässä asiakaspalaverissa, ajattelen algerialaista yhden illan ystävääni ja hymyilen. Sellaisista hetkistä on hyvä ammentaa voimia kestääkseen vielä edessä olevan pitkän kevättalven.


Miten tingitään oikein?  2

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Arkielämässäni pidän länsimaalaisesta tavasta, jossa kaupoissa myytävillä tarvikkeilla on kiinteä hinta, joka on näkyvästi esillä. Minusta on kiva kierrellä kaupoissa ja puntaroida ostopäätöstäni kaikessa rauhassa, ilman että lipevä myyjä yrittää kaupata minulle jokaista asiaa, johon katseeni saattaa hairahtua. Jos en löydä mitään minulle mieleistä, huikkaan ovelta kiitokset ja poistun. Jos taas kauppiaan asettama hinta ja omat tarpeeni kohtaavat, syntyvät kaupat. Jos tuote on erityisen monimutkainen tai ammattitaitoa vaativa, arvostan myyjän asiantuntemusta kauppoja hierottaessa. Lomaosakehuijarin sinnikkyydellä iholle käyvä myyjä taas nostaa lähinnä karvani pystyyn. Ainoat poikkeukset lienevät asunto-, auto-, kello- ja korukaupat, joissa pyyntihinnasta tulee aina viilata hieman pois, jopa Stockmannilla.

Maailmalla matkustaessa oppii nopeasti, että meidän tapamme ostaa ja myydä ei ole suinkaan ainoa, eikä asioilla ole suinkaan aina ”oikeaa” hintaa, vaan se määritellään joka ikinen kerta tapauskohtaisesti. Tätä kutsutaan tinkimiseksi, ja se on yleisin kaupankäynnin muoto monissa Afrikan ja Aasian maissa. Tyypillisimmillään suomalainen saa siihen ensikosketuksensa Pohjois-Afrikan basaareissa, matkamuistoja ostaessaan. Kun pakettimatkafirman opas on vielä bussissa muistuttanut siitä, että hinnasta tulee aina neuvotella, on keskivertoturisti tyytyväinen hilattuaan hintaa ensimmäisestä pyynnistä 20% alaspäin. Todennäköisyys siihen, että hän on silti maksanut kaksikymmentäkertaisen ylihinnan Kiinassa valmistetusta rihkamasta on melko suuri. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä kaupankäynti ei ole nollasummapeliä, ja jos molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä diiliin, niin hyvä niin. Mitä väliä sillä on, paljonko kauppias on alun perin maksanut siitä ”satavuotiaasta berberimatosta”, jos se tuntuu länkkäristä hyvältä kaupalta ja siitä jää mukava lomamuisto?

Astetta haasteellisemmaksi tinkimiskulttuurissa eläminen muuttuu vasta pitkillä reissuilla, joissa matkustavaisella on käytössään rajallinen budjetti, ja jokainen euro on jostain muusta pois. Tällaisessa tilanteessa jatkuva ylihinnan maksaminen alkaa lievästi sanottuna korpeamaan, varsinkin jos on tutustunut paikallisiin, jotka osaavat kertoa tuotteiden ja palveluiden ”oikean” hinnan. Kun budjetti on aidosti tiukoilla, niin neljän euron arvoisesta taksimatkasta ei paljoa nappaa maksaa sitä pyydettyä viittäkymppiä. Kolmekymmenen asteen helteessä, raskas rinkka selässä ei jaksaisi joka välissä tinkiä kahtakymmentä minuuttia. Mutta minkäs teet, sillä siinä vaiheessa jos istahdat taksin takapenkille sopimatta ensin hinnasta, niin julmettu lasku odottaa satavarmasti perillä. Ei auta muu kuin laskea hitaasti kymmeneen, vääntää hikinen hymy kasvoilleen ja aloittaa sama rituaali taas kerran uudestaan.

Yksikään kauppias ei myy koskaan tappiolla, harvoin edes huonolla katteella. Miksi hän tekisi niin, kun nurkan takana on aina seuraava lihava turre, jolle saman tuotteen voi trokata paljon kovempaan hintaan?
Kokemattomuutemme tinkimiskulttuurissa asumisesta sekä sisäänrakennettu vaisto välttää konfliktitilanteita tekee suomalaisista huonoja tinkimään. Arabialaiset ovat keksineet tinkimisen ja vedättämisen, ja kokenut kauppias osaa käyttää heikkouksiamme meitä vastaan. Lopputuloksena on usein se, että kun turisti ajetaan mukavuusalueensa ulkopuolelle, maksaa hän mieluummin pyydetyn törkeän ylihinnan kuin jää vänkäämään. Kauppiaiden valitusvirret nälkää näkevistä lapsista menevät myös toisinaan turistille lävitse. Tosiseikka on kuitenkin se, että yksikään kauppias ei myy koskaan tappiolla, harvoin edes huonolla katteella. Miksi hän tekisi niin, kun nurkan takana on aina seuraava lihava turre, jolle saman tuotteen voi trokata paljon kovempaan hintaan?

Toisinaan maailmalla kulkiessaan tutustuu länkkäreihin, jotka ovat päättäneet voittaa paikalliset heidän omassa pelissään. He lähtevät matkalle aseenaan vankka päätös siitä, että he maksavat koko reissun ajan kaikista ostoksistaan vain ja ainoastaan saman hinnan kuin alkuasukkaat. Jos lomansa haluaa käyttää siihen, että vääntää kauppiaan kanssa kättä 40 sentistä, niin siitä vaan, mutta melko ärsyttävää tällaisen ihmisen seurassa on matkustaa. Se ei ole nimittäin yhden käden sormilla kuin voin laskea ne kerrat, kun olemme lentäneet ulos kaupasta sandaalit perässä lentäen, kun seuralaiseni on vääntänyt liian pitkään ja liian rankasti hinnasta. Ja vieläkin muistan sitä kertaa hiekka-Saharassa, jossa päädyimme kävelemään viisi kilometriä painavia rinkkoja raahaten, koska matkakumppanini ei periaatteessa maksanut pyydettyä kahden markan ylihintaa kylän ainoasta taksista. Törkeimpiä huijaushintoja pitää tietenkin kategorisesti kieltäytyä maksamasta, mutta eräästä maailman rikkaimmista valtioista saapuva matkustavainen ei voi kuvitella, että hän nauttisi kaikista paikallisten etuoikeuksista.

Se, että toisinaan osaa hieman höllätä kukkaronnyörejään ja maksaa suosiolla ylintaa, ei tee matkustavaisesta sinisilmäistä pussiruokapartiolaista. Tinkimiselle on aikansa ja paikkansa, mutta silloin herrasmies haluaa pistesijoituksia saaneen kilpakamelin satulan akkuboidakseen, laadukasta minttuteetä sekä käsinkäärittyjä savukkeita. Sitten voidaan käyttää vaikka puoli päivää kaikille sopivan hinnan hakemiseen.


Bling-bling-bulimiaa edistyneille  1

Näin herrasmies pyytää kalan (Kuva: Team Kampela)
Näin herrasmies pyytää kalan (Kuva: Team Kampela)

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

1940-luvulla julkaisemassaan tutkimuksessaan Abraham Maslow määritti ihmisen tarpeet perustarpeisiin sekä korkeampiin tarpeisiin. Ei liene yllättävää, että hengittämisen, juoman ja ruoan Maslow koki tarpeista tärkeimmiksi. Ilmainen wifi, uuden nahkapenkin haju ja pokeriringin pelonsekainen kunnioitus tulevat sitten kaukana perässä.

Vaikka Suomessa asuvalle puhdas ilma tuntuu useimmiten itsestäänselvyydeltä, harva meistä tyytyy juomaan pelkkää vesijohtovettä tai pitää ruokaa ainoastaan kehon polttoaineena. Juoman ja ruoan laatuun liittyy puhtaan nautinnon lisäksi paljon sosiaalisia merkityksiä. Heittäkööt ensimmäisen kiven se, joka malttaa olla julkaisematta sosiaalisessa mediassa kuvaa kahden Michelin-tähden aterian amuse-boucheista, tai leuhkimatta sopivassa tilanteessa siitä kolmen sadan euron samppanjasta, jota oli päässyt firman juhlissa maistamaan. Se, miten ja mitä syömme, määrittää meitä paljon ihmisinä.

Oman identiteetin rakentamista ruoan kautta on karkeasti ottaen kahdenlaista; tietyistä ruoka-aineista kieltäytymällä hankittavaa ylemmyydentuntoa, sekä imagonkiillotusta sillä, että asettaa yhä korkeampia laatuvaatimuksia aterioilleen. Toisessa ääripäässä ovat siis lähes nälkäkuoleman partaalla vaappuvat kuudennen tason fennofruktofregaanit, jotka muistavat mainita asiasta joka käänteessä, toisessa päässä taas itsepyydetyn kiirunan sydäntä 98 pisteen pinot noirin kanssa mässyttävät ruokapornotähdet. Näitä kahta ryhmää yhdistääkin se, että ravinnolle sekä siitä ympäristölleen viestimiselle on annettu suhteeton merkitys, ja tällaisten ihmisten läheiset ovat yleensä jo melko kypsiä jatkuvaan askeesin ylistämiseen tai kulinarististen sankaritekojen kuvaraportaaseihin.

Selvästi uhanalaisten lajien syömisestä kieltäytyminen ei tee ihmisestä hippiä, ja jokaisen tiikerinpeniksen popsijan jalat tulisikin murskata espanjalaisissa saappaissa.
Oma ruokaperversioni on paljon lähempänä bling-bling-bulimiaa kuin lihan iloista kieltäytymistä, enkä koskaan kieltäydy maistamasta uusia ruoka-aineita tai makuja. Vain hyvin harvoin olen tuntenut katumusta siitä, mitä on tullut pisteltyä poskeen. Eräs tällainen kokemus tapahtui Ohrid-järven rannalla Albaniassa, entisen diktaattorin Hoxhan datšalla istuskellessani, kun tajusin vasta aterian jälkeen syöneeni erittäin uhanalaista (mutta erinomaisen maukasta) paikallista taimenta, jota rahanhimoiset albaanit luonnonsuojelijoiden rukouksista piittaamatta edelleen kalastavat lihavia turisteja kestitääkseen.

Selvästi uhanalaisten lajien syömisestä kieltäytyminen ei tee ihmisestä hippiä, ja jokaisen tiikerinpeniksen popsijan jalat tulisikin murskata espanjalaisissa saappaissa. Harmaa alue on kuitenkin laaja kuin Venäjän arot, eikä yhteisymmärrystä hyväksyttävistä saalislajeista tunnu löytyvän edes sivistysmaiden sisältä. Itämeren lohen asemasta on useita selvästä toisistaan eroavia näkemyksiä, eikä kotimaisten teuraseläinten kasvatuksen eettisyydestä tunnu olevan mitään takeita. Hieman yllättäen molempien kulinaristitsen ääripäiden edustajien intressit kohtavaatkin tässä vaiheessa.

Helsingin kaltaisessa pikkukaupungissa asuessa haasteeksi muodostuu nimittäin usein se, että tavallisen työssäkäyvän ihmisen on lähestulkoon mahdoton uhrata tarpeeksi aikaa kunnollisten raaka-aineiden metsästykselle. Se mikä onnistuu Lontoossa tai Kainuussa, jää valitettavasti haaveeksi Helsingissä. Vaikka aamunsa aloittaisi Hietalahden hallista ja päivänsä päättäisi Itäkeskuksen Puhoksen Alanya Oriental Marketille, ei tarjonta yksinkertaisesti kaupungissa vastaa eksoottisia tai eettisiä makuja halajavan vaateita. Poissaolollaan loistavat sellaiset kotimaiset herkut kuten Lapin rasvaeväiset kalat sekä metsäkanalinnut. Helsinkiläisen herkkusuun ainoaksi mahdollisuudeksi onkin perinteisesti muodostunut hyvien suhteiden solmiminen Pohjois-Suomen asukkeihin tai metsästyksen ja kalastuksen aktiivisiin harrastajiin. Haulikon ja metsästysluvan omaavat ystävät ovatkin suuressa suosiossa loppusyksyisin, ja Italiasta tuotu grappa vaihtuu itseammuttuun teereen.

Poro ei ole niin tyhmä eläin, etteikö ymmärtäisi ettei nyt olla matkalla Linnanmäelle, vaan alkaa kehittää rekkamatkalla stressihormonia.
Aikana, jolloin kalakantojen ryöstökalastus on jatkuvasti tapetilla (ei vähiten kiitos Jasper Pääkkösen esimerkillisen toiminnan), ruokasnobismin äärimmäisimpänä huipentumana pidän kuitenkin sukelluskalastusta. Kysehän on urhelilulajista, jossa kilpailijat pyrkivät saalistamaan kaloja varusteinaan ainoastaan harppuuna, märkäpuku, räpylät, sukellusmaski sekä snorkkeli. Jokainen voi itse arvata kuinka vaikeaa on saada saalista 10-asteisessa Itämeressä, jossa tuskin näkee kättään pidemmälle – kiitos kepulaisten rehevöittämän veden. Paatuneen kulinaristin makunystyröitä ei kuitenkaan hivele niinkään tämän kalastustavan vaikeus, vaan se, mitä tarkka niskalaukaus harppuunalla saa aikaan kalan maussa.

Ruokasnobien Facebook-päivitykset näyttävät helposti tältä: Sian peräsuolta tokiolaisittain.
Ruokasnobien Facebook-päivitykset näyttävät helposti tältä: Sian peräsuolta tokiolaisittain.

EU-standardeista keskusteltaessa yksi usein esille nouseva epäkohta on saamelaisille asetettu määräys siitä, ettei poroja saa perinteiseen tapaan teurastaa heti hangella, vaan ne on rontattava helposti satojen kilometrien päähän ”hygieenisempiin olosuhteisiin” tapettavaksi. Poro ei ole niin tyhmä eläin, etteikö ymmärtäisi ettei nyt olla matkalla Linnanmäelle, vaan alkaa kehittää rekkamatkalla stressihormonia. Syntyy ns. kusiporo, eli eläin, jonka liha maistuu virtsalta. Toiset kalastajat ovat sitä mieltä, että siiman päässä tai verkossa rimpuilevissa kaloissa tapahtuu samankaltainen ilmiö. Noutajan pitää tulla fisulle siis nopeasti ja armeliaasti, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, jotta kalan kaunis maku säilyy mahdollisimman hyvin. Tämän jälkeen kala perataan välittömästi ja siirretään perävaunulla kuljetettavaan kaasutoimiseen pakastimeen. Parhaimmillaan kylmäketju alkaa siis jo minuuttien päästä eläimen kuolemasta.

Uskoi kusiporoteorian pätevyyteen kala-asioissa tai ei, harppuunalla kalastaessa on inhimillisesti katsoen mahdotonta syyllistyä liikakalastukseen. Kalaa ei kasvateta vankeudessa, eikä sen ruokkiminen siksi rehevöitä vesiä. Koska saalistaminen vaatii selkeän näköhavainnon, ei alamittaisia kaloja tule pyydettyä. Pröystäilyyn taipuvaiset arvostanevat myös sitä, että kalastusreissun muiden kustannusten myötä kalan kiloarvo kohoaa lähes Tokion tonnikalapörssin vasarahintoihin, puhdasverinen kulinaristi taas merestä alkaneen kylmäketjun tuomaa puhdasta kalan makua. Tästä ei ruoka enää paljoa snobimmaksi muutu, ellei käsinkuristettua hirveä lasketa mukaan.