Näytetään kirjoitukset helmikuulta 2014.

Todellista seikkailua etsimässä  5

Jossain Siinain niemimaalla.
Jossain Siinain niemimaalla.

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Suomessa on mukava elää. Täällä on turvallista, siistiä ja rauhallista. Vaikka puolet vuodesta sääolosuheet ovat melko kurjat, pitävät lattialämmitys, kolminkertaiset ikkunat ja Oraksen hanat huolen siitä, että elinolot ovat melko luppoisat. Ukrainan tapahtumat tuntuvat etäisiltä ja absurdeilta, kun niitä seuraa 55-tuumaisen LED-TV:n välityksellä velkavetoisen omistuskolmion olohuoneessa kaakaota juoden.

Käärmeenä paratiisiin mielen perukoille kuitenkin usein luikertelee hattivattimainen vaellusvietti. Se alkaa epämääräisenä ennuina, tunteena siitä, että sitä tuhlaa parasta miehuuttaan pötköttämällä tyttöystävän vieressä Netflixiä jumittamassa samaan kuin voisi olla laskemassa rikkinäisellä kanootilla Kwai-jokea pitkin. Se pompahtaa pintaan S-marketin kassajonossa yllättävänä kaipuuna ostaa käytetty Lada Niva ja ajaa Nojabrskiin, tarjoten jokaiselle matkalla kohtaamalleen liftarille kyydin. Pahimmillaan se iskee päin kasvoja kuin märkä rätti helmikuisena aamuna työpaikan powerpointsulkeisissa, kun ymmärtää, että on satamaan kahlittu merten vinttikoira, ja että juuri samalla hetkellä voisi ratsastaa tuaregien kanssa Niger-joen vartta kamelilla, Luger vyöllä keikkuen.

Uran ja parisuhteen kannalta tällaiset ajatukset olisi viisainta sulkea mielestään yhtä nopeasti kuin ne ovat sinne ilmestyneetkin, jatkaa keittiöremontin suunnittelua, muistaa kerätä bonukset einesostoksistaan ja esittää kirjoittavansa markkinointinilkin neronleimuksista muistiinpanoja. Toisinaan kuitenkin seikkailunkaipuu iskee niin väkevänä, että sen täydellinen taka-alalle häivyttäminen olisi mahdotonta. Silloin on syytä kaivaa seikkailuhattu narikasta (Jokaisella miehellä tulisi olla seikkailuhattu. Tätä ei kuitenkaan itse reissussa käytetä, vaan ainoastaan matkaa suunnitellessa.) ja myöntää itselleen se tosiseikka, että moottoritie on kuuma, ja että Nuuskamuikkunen on luotu kulkemaan.

Tässä vaiheessa ei pidä lannistua siitä mahdollisesti mieleen hiipivästä skenaariosta, jossa kotiin aikanaan reissusta palaavaa seikkailijaa odottaa puolityhjässä asunnossa sormus keittiön työtasolla ja/tai työnantajan postittama verokortti. Parisuhde, joka kaatuu miehen pikku viidakkoreissuun ei olisi kestänyt kuitenkaan, ja seuraavat YT:t ovat aina nurkan takana. Ei, tässä vaiheessa tulee toimia täysin kylmähermoisesti ja höylätä luottokortilla palautusoikeudeton lentolippu eksoottisimpaan kohteeseen johon rahkeet riittävät. Somaliassa on aina hyvä sää ja venezuelalaiset naiset ovat tunnettuja kauneudestaan.

Seikkailijan reppu odottaa aina pakattuna. Paljoa ei tarvita.
Seikkailijan reppu odottaa aina pakattuna. Paljoa ei tarvita.

Mikäli kuitenkin päättää, että sotatoimialueturismi ei syystä tai toisesta houkuttele, on seuraava luonnollinen pulma se, minne sitten matkustaa. Missä päin maailmaa voi vielä tänä päivänä kokea kunnollisen seikkailun? Saadaksemme vastauksen tähän, on itse kysymyksenasettelu syytä pilkkoa pienempiin osasiin. Ensinnäkin, mikä tekee matkasta seikkailun? Vastaukseni on, että vaaran elementti; todellinen konkreettinen riski siitä, että asiat menevät pieleen ja pahasti.

Toisille seikkailuksi riittää se, että joutuu tilaamaan vieraskieliseltä ruokalistalta illallisen. Mutta pitäisikö Pizarro riskiä sekoittaa merenelävät liharuokiin mainitsemisen arvoisena? Ei varmasti, jos siihen ei liity edes kuraremyrkytyksen vaaraa. Jollekin realistinen ryöstetyksi tulemisen mahdollisuus tuo jo riittävästi jännitystä. Sir Francis Drake eväisi moisilta vellihousulta rommiannoksen ja alentaisi vastaamaan latriinien puhtaudesta kunnes karvat kasvavat rintaan. Ei, kyllä todelliseen seikkailuun tulee liittyä kunnollinen vaaran tunne – parhaimmillaan hengenvaaran. Eikä tandemlaskuvarjohyppyä lasketa nyt mukaan.

Alkeelliset asuinolot ovat seikkailun suola.
Alkeelliset asuinolot ovat seikkailun suola.

Toinen merkittävä tekijä, joka nostaa reissun seikkailuksi, on alkeellisiin olosuhteisiin heittäytyminen. Tämän tulee koskea niin majoitusta kuin kulkuneuvojakin. Imperiumin ulkopuolelle on päästävä, ja mikäli ainakin osa matkasta kuljetaan jonkun eksoottisen eläimen selässä, todennäköisyydet kunnolliselle seikkailulle kasvavat. Ja sitä varttitunnin kamelikierrosta agadirilaisella parkkipaikalla ei todellakaan lasketa mukaan. Atlas-vuoriston ylittäminen varastetuilla aaseilla sen sijaan alkaa lähennellä varteenotettavaa seikkailua.

Kolmas tärkeä tekijä, joka edesauttaa seikkailufiiliksen syntyä, on se, että valitsee näyttämökseen paikan, jonka kieltä ei osaa. Perusasioidenkin selvittely vaikeutuu huomattavasti kun homman joutuu hoitamaan onobasulun kielellä, jolloin lisäkierroksia jännitykseen tuo mahdollisuus, että lähdeveden juomakelpoisuutta tiedustellessaan tulee vahingossa loukattua kyläpäällikön esi-isiä. Sillä vasta myrkkynuolia karkuun juostessa mies tuntee todella elävänsä. Myös kielitaidottomuudesta aiheutuneet hupaisat väärinymmärrykset, jotka palkitaan ruokamyrkytyksellä, 43 asteen kuumeella ja loppuelämän ajaksi keltaisiksi muuttuneilla silmillä, ovat juuri niitä muistoja, joihin on mukava palata tylsässä palaverissa istuessa ja loskaista espoolaista parkkipaikkaa ikkunasta apaattisesti tuijottaessa.

Viimeinen, ja usein ratkaiseva päätös, jonka seikkailuun heittäytyvä joutuu tekemään, on sopivan matkaseuran valitseminen. Nyrkkisääntönä on se, että omaa perhettä ei kannata ottaa mukaan. Siitä on seuraamuksena parhaimmillaankin avioero ja valvottu tapaamisoikeus, pahimmillaan koko seikkailun täydellinen vesittyminen. Vastatavattu ihastus on hyvä valinta, sillä missään ei tutustu ihmiseen niin nopeasti ja perusteellisesti, kuin eteläaasialaisessa lantalattiamajassa yhteisestä vesiripulista nauttiessa. Ja mikäli reissulta palataan samalla lennolla ja puheväleissä, kannattaa sormuksen ostamista harkita vakavasti. Varmin keino heittäytyä kokonaisvaltaiseen seikkailuun on kuitenkin matkustaa yksin. Näin minimoit mahdollisuuden, että joku puhuisi sinulle kriittisellä hetkellä järkeä päähän, juuri kun olet haastamassa Tabrizin vahvinta miestä painiotteluun, panoksena kaikki käteiset varasi ja passisi. Ja jos sellaisen mahdollisuuden jättäisi käyttämättä, voi sitten saman tien suunnata pakettimatkalle Alanyaan, Kippis-baariin karaoketa laulamaan.


Pelastakaa ranskalainen ylimielisyys!  6

Zdenko Zivkovic / Flickr.com
Zdenko Zivkovic / Flickr.com

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Minulla on pitkä – eikä aina kovin helppo – suhde Ranskaan. Sen jälkeen kun vanhempani päättivät, että pojasta kasvatetaan sliipattu kosmopoliitti, ja lykkäsivät minut viisivuotiaana Helsingin ranskalaiseen kouluun, olen käynyt Ranskassa parisenkymmentä kertaa. Vaikka retkeni ovat suuntautuneet laajasti ympäri viidettä tasavaltaa, ei mikään Ranskan paikkakunnista jaksa viehättää minua kerta kerran jälkeen kuin Pariisi.

Honoré de Balzac kirjoitti aikoinaan, että henkilö, joka ei vieraile Pariisissa säännöllisesti, ei voi koskaan olla todellisen hienostunut. Suuria sanoja kaverilta, joka lisäsi itse de-lisukkeen nimeensä vaikuttaakseen aateliselta, voisi joku tuomita, mutta tässä lauseessa kyllä lymyää ranskalaisen kopeuden syvin olemus. Ranskalaiset ovat nimittäin perinteisesti ajatelleet – ei, he ovat tienneet! – että Ranska, ja ennen kaikkea sen pääkaupunki Pariisi on maailman napa. Periranskalaisen maailmankäsityksen mukaan maailmasta löytyy kyllä hienoja paikkoja vierailla, mutta sivistynyttä ja herrasmiehen arvoista elämää on mahdollista viettää vain Ranskassa, ja ennen kaikkea toisten ranskalaisten seurassa.

Vaikka stereotypioihin ei pitäisi sortua, tämä ranskalaisten toisinaan perusteltu, usein katteeton, mutta aina yhtä virkistävä ylimielisyys on yleisesti tunnettu tosiseikka. Ranskalaisista puhuttaessa monille tuleekin ensimmäisenä mieleen Monty Pythonin hullu maailma -elokuvan muurien suojista hävyttömyyksiä huutelevat ritarit. Ja varmasti moni Pariisissa vieraillut on törmännyt tylyyn kohteluun yrittäessään asioida englanniksi. Usein kuulee väitettävän, että ranskalaisten töykeys on myytti, jota ylläpitävät ihmiset, jotka matkustavat Pariisiin ja vierailevat ensimmäistä kertaa miljoonakaupungissa, ja että vastaavaan törmää New Yorkissa, Lontoossa tai Shanghaissa. Tämä on tietenkin puppua, sillä ranskalaisten ylemmyydentuntoa ei pidä sotkea suurkaupungin asukkaiden paksunahkaisuuteen. Kyse on jostain aivan muusta.

Ranskalaisen arroganssin syvällinen ymmärtäminen vaatii kuitenkin Ranskan historian ja ennen kaikkea ranskalaisen luonteen tuntemista. Ranskalaisten käsitys omasta tärkeydestään pohjautuu nimittäin ennen kaikkea loistavaan historiaan, ei niinkään nykypäivän saavutuksiin. Kun ranskalainen vertaa itseään ja kansaansa muihin, hän ajattelee Jeanne d’Arcia, Descartesia, Voltairea, Gauguinia tai Coco Chanelia. Moderneja merkkihenkilöitä kysyttäessä hän mainitsee korkeintaan parin kilpapyöräilijän nimet, joista et ole ikinä kuullutkaan. Siinä missä Yhdysvalloissa menestynyt ihminen saattaa olla ylpeä omista aikaansaannoksistaan, listaa periranskalainen henkilökohtaiseen ansioluetteloonsa kaikki Ranskan saavutukset viimeisimmän parin tuhannen vuoden ajalta.

Toinen ranskalaisille hyvin omaleimainen ylpeydenaihe on ranskan kieli, jonka tyypillinen saalilaisfrankkien jälkeläinen automaattisesti määrittelee maailman kauneimmaksi, vivahteikkaimmaksi ja hienostuneimmaksi. Oikea ranskalainen tunteekin lähinnä sääliä niitä kohtaan, joiden osaksi on sattunut puhua äidinkielenään mitään muuta kuin ranskaa. Vaikka on totta, että ranskan kieli oli satojen vuosien ajan sivistyneistön kielenä monissa ei-frankofonisissakin maissa, rajoittuu sen todellinen kansainvälinen hyöty näinä päivinä lähinnä sommelierien kyykyttämiseen paremmissa ravintoloissa tai kykyyn sijoittaa aksentit oikein crème brûléen päälle jälkiruokalistaa laadittaessa. Se ei tietenkään estä pariisilaista tarjoilijaa halveksimasta ulkomaista asiakasta tämän kielitaidottomuuden vuoksi, vaikka ei itse maailman suurimmassa turistirysässä työskennellessä osaisi sanaakaan englantia.

Mikä ranskalaisten ylimielisyydessä sitten oikein viehättää? Ensinnäkin se, että vaikka Suomi on monessakin suhteessa mitä miellyttävin maa asua, on täällä vallitseva vaatimattomuutta korostava kulttuuri pidemmän päälle melko masentavaa. Vähintäänkin kerran vuodessa on piristävää piipahtaa paikassa, jossa hyvä itsetunto on voimissaan, eikä ulkomaalaisten edessä nöyristellä. Tällä en tarkoita samanlaista ksenofobiaa ja avointa rasismia mitä Sveitsissä kohtaa, vaan enemmänkin huvittavalla tavalla ylikorostunutta kansallista itsetuntoa, jota voi kohdata vaikkapa ranskalaisessa katukahvilassa lausuessaan ”Un café, s'il vous plaît” aavistuksen verran väärällä tavalla.

Viime vuosina olen pieneksi harmikseni huomannut, että tämä ranskalaisiin niin vahvasti liitettävä luonteenpiirre osoittaa häivenemisen merkkejä. Aluksi signaalit muutoksesta olivat kovin vaisuja; ystävällinen hymy tarjoilijalta, perään huikattu kiitos juomarahasta tai vilpitön kiinnostuksenosoitus sitä kohtaan, mitä kieltä seurueemme keskenään puhui. Pari vuotta sitten, ajellessamme vaimoni kanssa jossain päin Provencea, tapahtui jotakin järisyttävää. Suorittaessani lounastilausta pikkuravintolassa, ymmärsi tarjoilija, ettei vaimoni puhunut juurikaan ranskaa. Tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa vaihtoi hän sujuvasti lennosta keskustelukieleksi englannin. Tyrmistyin tästä epäranskalaisesta käytöksestä niin, että vaimoni joutui hoitamaan lopun asioinnin edeskäyvän kanssa minun vilkuillessani vainoharhaisena ympärilleni ja yrittäessäni yhyttää piilokameraa nurkassa seisovan fiikuksen seasta.

En minä kaipaa Eurooppaa, jossa ranskalaiset ovat kohteliaita, italialaiset osaavat ajaa autoa, suomalaiset heteromiehet pukeutuvat tyylikkäästi tai kreikkalaiset maksavat veroja.
Valitettavasti kyse ei ollut TV:n hupailuohjelmasta tai edes Berlitzin englanninkielen verkkokurssin käyneestä yksittäistapauksesta, vaan olen joutunut todistamaan tämän tavan yleistymistä palveluammateissa toimivien keskuudessa siitä lähtien vuosi vuodelta enenevissä määrin. Pariisissa on näinä päivinä jopa mahdollista saada ystävällistä palvelua (!) englanniksi tilaamalla (!!!). Asenne on levinnyt niin laajalti, että Pariisin kauppakamari lanseerasi viime vuonna kampanjan ”Do you speak touriste?”, jossa pariisilaisia taksikuskeja, tarjoilijoita ja hotellin respoja valistetaan ystävällisen palvelun saloista.

Henkilökohtaisesti tietenkin toivon, että kyseessä on vain hetkellinen muoti-ilmiö, joka katoaa yhtä vähin äänin kuin on alkanutkin. On tietenkin mahdollista, että ranskalaiset ovat joutuneet pienen itsetutkiskelun eteen, ja kansakuntana todenneet, ettei entisen kaltainen itsensä korottaminen nykyisen maailmantilanteen valossa oikein enää ole perusteltua. Ajatus tällaisesta tekee minut surulliseksi (hieman samalla tavalla kuin se, että olut on nykyisin luokiteltu Venäjällä alkoholijuomaksi eikä virvokkeeksi), sillä eri kansakuntien leimalliset ominaispiirteet ovat juuri se, mikä tekee Euroopasta niin mielenkiintoisen paikan asua. En minä kaipaa Eurooppaa, jossa ranskalaiset ovat kohteliaita, italialaiset osaavat ajaa autoa, suomalaiset heteromiehet pukeutuvat tyylikkäästi tai kreikkalaiset maksavat veroja.


Haja-ajatuksia bistroruuasta  6

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Aidon paikan tunnistaa liitutaululle kirjoitetusta menusta.
Aidon paikan tunnistaa liitutaululle kirjoitetusta menusta. Kuva: © Delphimages - Fotolia

Hyvän ruuasta pitäville Pariisi on aina ollut ystävä. Vaikka Ranskan pääkaupunki ei olekaan samanlainen klassisen keittiön mekka kuin Lyon, jyrää Pariisi useat muut suurkaupungit jo pelkällä volyymilla. Onhan Suur-Pariisissa 10 miljoonaa itseoppinutta ravintolakriitikkoa ja yli 40000 ravintolaa mistä valita. Monet näistä ovat valitettavasti kiinteähintaisia huiputusmenuja tarjoavia rysiä, jotka haalivat uhreikseen lähinnä turisteja – pariisilaiset osaavat näitä paikkoja vältellä. Varmin keino välttää ylihintaista ja huonoa ruokaa onkin aina ollut valita ravintolansa niin, ettei ovessa ole englanninkielistä listaa ja sali on täynnä paikallisia.

Pariisin lahja ravintolamaailmalle on perinteisesti ollut bistro, kohtuuhintaista ruokaa tarkoileva baari, joka on ilmapiiriltään ravintolaa rennompi mutta puhdasta baaria formaalimpi. Siis paikka, jossa ruoka on hyvää eikä lasiin syljetä. Bistro-nimen etymologiasta on monta teoriaa, mutta sieltä uskottavimmasta päästä on tarina siitä, että Napoleonin kukistumista seuranneen Pariisin rauhan aikoihin kaupungissa majailleilla venäläisillä joukoilla ei ollut lupaa ryypätä päivisin. He siis joutuivat tekemään pikaisia täsmäiskuja ravintoloihin vaatien juomaa nopeasti (”быстро” tai ”bistro”) etteivät he jäisi kapakoita ratsaaville sotilaspoliisipartioille kiinni. Oli tarina tosi tai ei, yksi hyvän bistron ominaisuuksista on aina ollut se, että palvelu on nopeaa ja mutkatonta.

Bistroruokien aatelia on 1900-luvun alusta alkaen ollut croque-monsieur; juustolla kuorrutettu kinkkuvoileipä, ja tällaisen voikin olettaa löytävänsä jokaisen itseään kunnioittavan bistron (usein suppealta) ruokalistalta. Ja jos ei löydä, niin sellaisen voi nonchalantisti tilata listan ulkopuolelta. Niin yksinkertaiselta kuin lämpimän kinkku-juustovoiskarin tekeminen kuulostaakin, vaihtelee kyseisen ruokalajin taso huimasti. Parhaimmillaan tajunnanräjäyttävän maistuva rasva- ja hiilaripaukku saattaa naapuriravintolassa olla vetinen ja mauton lätty, joka kuuluu lähettää takaisin keittiöön äänekkään sadattelun saattelemana. Täydellisen croque-monsieurin metsästämiseen on siis syytä suhtautua kaikella vakavuudella.

Olisi parasta mikäli henkilökunnan kielitaito rajoittuisi Pariisin murteeseen ja kaikki yritykset käydä keskustelua vierailla kielillä torpattaisiin mulkoilemalla ylimielisesti.
Ensimmäinen sääntö on se, että minkäännäköisiin bistro nouveau –hömpötyksiin ei pidä sortua, vaan ravintola tulee valita sen mukaisesti, että se on ollut pystyssä vähintään kahden, mieluiten kolmen sukupolven ajan. Salihenkilökunnan on syytä koostua pelkästään mustavalkoisiin pukeutuneista vakavailmeisistä keski-ikäisistä miehistä. Omistajan tyttären kohdalla sallitaan poikkeus, varsinkin jos hän on kaunis. Ruokalistan on syytä olla liitutaululle käsin kirjoitettu, eikä paperisessakaan versiossa saa lukea sanaakaan englantia. Itse asiassa olisi parasta mikäli henkilökunnan kielitaito rajoittuisi Pariisin murteeseen ja kaikki yritykset käydä keskustelua vierailla kielillä torpattaisiin mulkoilemalla ylimielisesti ja mutisemalla ”mon dieu”. Mikäli henkilökuntaan haluaa tehdä erityisen vaikutuksen kannattaa ruoka tilata listaa vilkaisematta ja valita juomaksi ”La Seizeä”, joka on paikallisten suosiman 1664-oluen lempinimi. Tässä vaiheessa voi vielä pistää rennosti tupakaksi, ja mikäli tarjoilija kehtaa aiheesta huomauttaa, stumpata mielenosoituksellisesti lattialle.

Esimerkillinen croque-monsieur.
Esimerkillinen croque-monsieur.

Nyt kun henkilökuntaan on tehty sopiva alkuvaikutus, on aika keskittyä itse tuotteen arviointiin. Pisin hyväksyttävissä oleva odotusaika croque-monsieurille on kymmenen minuuttia. Ja ajanotto aloitetaan jo ulko-ovella, ei tilattaessa. Leivän tulee olla kuuma, eikä juusto saa missään nimessä olla kumimaiseksi jäähtynyt. Leivän seurana saa olla korkeintaan hieman öljyllä ja etikalla maustettua salaattia. Kaikki muu on turhaa. Leipää onkin syytä tarkastella vainoharhaisen supikoiran näköisenä jo sen saapuessa pöytään. Annos tulee palauttaa käden heilautuksella mikäli sen ulkonäkö kielii epätäydellisestä lopputuloksesta.

Nyt seuraa koko aterian tärkein kohta, maistaminen. Vaikka tekisi mieli puhjeta onnenkyyneliin ruuan herkullisuuden vuoksi, niin kaikenlaisen tunnekuohun näyttämistä on vältettävä viimeiseen asti. Annos tulee nauttia hajamielisesti sanomalehden urheilusivuja selaillen, tai seuralaisensa kanssa keskustellen. Jos tilanteen saa näyttämään siltä, että olet lounastreffeillä salarakkaasi kanssa, niin pariisilainen katuuskottavuutesi kasvaa silmissä. Lautasen reunalle voi niin halutessaan annostella sopivan määrän sinappia. Ketsupin käyttö olisi karkea virhe, sillä se on tarkoitettu yksinomaan ranskalaisten perunoiden kanssa käytettäväksi. Kun laskun maksun aika koittaa, tulee kuittia mulkoilla tovi happaman näköisenä, ja maksa sitten käteisellä, mieluiten kolikoilla. Annoksen ei tulisi maksaa paljoa kymppiä enempää. Sopiva juomaraha on 20 senttiä, ei latiakaan enempää. Vain amerikkalaiset turistit ylitippaavat Ranskassa.

Jos kaikki on sujunut tähän saakka mallikkaasti, olette henkilökunnan kanssa solmineet sanattoman liiton, jossa sinut hyväksytään korkeammaksi elämänmuodoksi kuin tourist (joka itsessään sijoittuu jonnekin ei-syötävien nilviäisten ja parkkipirkkojen välimaastoon).