Näytetään kirjoitukset toukokuulta 2014.

Tähdätkää halvimpaan!  5

Kuva: © Darren Baker - Fotolia.com

Kuulin purjehdusreissulla tarinan siitä, kuinka Norjan kuningas – tunnettu purjehtija – oli kerran saapumassa Nauvon satamaan. Aluksena oli hieno kymmenentonninen 8mR ja luonnollisesti tarkoituksena oli suorittaa tyylipuhdas landaus purjeilla. Oikeassa kohtaa kuningas antoi käskyn laskea isopurjeen. Purje oli kuitenkin jumissa, josta hänelle välittömästi ilmoitettiin. Kuningas kuitenkin toisti käskynsä: ”Laskekaa iso!”

Laituri lähestyi jo pelottavaa vauhtia. Oli sunnuntai-ilta ja laituri oli viimeistä paikkaa myöten täynnä toinen toistaan kalliimpia veneitä. Miehistö alkoi jo hermostua, sillä törmäys näytti väistämättömältä. Käskettyään kolmannen kerran laskea isopurjeen, ja saatuaan taas vastaukseksi purjeen olevan jumissa, antoi kuningas kylmän rauhallisesti uuden komennon:

“Tähdätkää halvimpaan!”

Merilegenda muistui mieleeni lukiessani artikkelia lähitulevaisuuden autoista, jotka ohjaavat itse itseään. Ajatushan on sinänsä nerokas. Koska suurin osa auto-onnettomuuksista johtuu kuljettajan tekemästä virheestä, tehokkain tapa vähentää onnettomuuksia on tietenkin vähentää suurimman riskitekijän vaikutusta ajotapahtumaan. Auton ohjauksesta vastaava tietokone pystyy yllättävässäkin tilanteessa salamannopeasti laskemaan oikean ajolinjan, ottamaan huomioon muut tienkäyttäjät sekä reagoimaan vaikkapa oikeaoppisella lukkojarrutuksella ilman ihmisaivojen jopa kahden sekunnin reaktioaikaa. Jos autot vielä kommunikoivat keskenään, osaavat ne väistää toisiaan jopa ruuhkassa tapahtuvassa massahätäjarrutustilanteessa. Tämä mahdollistaa paljon lyhyemmät turvavälit autojen välille (kuin mitä hitaasti reagoivat ihmiset tarvitsevat), helpottaen siten ruuhkia.

Mitä auton tulisi tilanteessa tehdä? Tulisiko sen ensisijaisesti pyrkiä suojelemaan auton matkustajia, vaikka se aiheuttaisi ulkopuolisille suuremman riskin?
Mielenkiintoisia kysymyksiä, joita erästä netistä lukemaani artikkelia lukuunottamatta ei ole paljoa esille nostettu, ovat tällaisten järjestelmien eettiset kysymykset. Vaikka itseohjaavien autojen ohjelmisto olisi kuinka fiksu tahansa, väistämättä eteen tulee vaaratilanteita. Normaalisti vaaratilanteessa auton kuljettaja tekee päätöksensä – väistääkö vai yrittääkö jarruttaa – vaistonsa varassa. Tietokoneella ei ole vaistoa, joten se joutuu pohjaamaan päätöksensä todennäköisyyksiin tai ennalta annettuihin käskyihin. Se tekee siis kylmän rauhallisen ja tietoisen päätöksen. Nyt tilanne muuttuukin astetta mielenkiintoisemmaksi.

Oletetaan tilanne, jossa ulkopuolisesta syystä (tiellä koikkelehtiva hirvi, kaatuva puu tai humalainen isäntä traktorin puikoissa) aiheuttaa väistämättömän vaaratilanteen, josta tietokoneen ohjaama auto ei voi selvitä ilman kolaria. Mitä auton tulisi tilanteessa tehdä? Tulisiko sen ensisijaisesti pyrkiä suojelemaan auton matkustajia, vaikka se aiheuttaisi ulkopuolisille suuremman riskin? Tuleeko sen ottaa huomioon kaikki muutkin tienkäyttäjät ja valita ratkaisu, joka aiheuttaa pienimmän riskin kaikille, vaikka se olisi matkustajien kannalta huonompi ratkaisu? Ajaako mukavan pehmeään väkijoukkoon vai kiviseinään? Koska se ei voi päättää tällaista eettistä kysymystä itse, täytyy japanilaisen autofirman insinöörin ohjelmoida vastaus kysymykseen etukäteen.

Edellinen esimerkki on tietenkin melko kärjistetty, mutta relevantti. Entäs sitten tilanteessa, jossa väistäessään hirveä auto voi valita kahdesta autosta johon törmätä? Toinen on viisi tähteä EURO NCAP –kolaritestissa saanut Mersun maasturi, jossa on kolmilapsinen perhe kyydissä. Toinen taas pieni ranskalainen urheiluauto, jossa ei kuljettajan lisäksi ole matkustajia. Mersulla on suuremmat todennäköisyydet selvitä kolarista kuin frankkien pikku peltikirpulla, mutta onko reilua valita törmäyksen uhriksi perhe, joka on tehnyt tietoisen valinnan ostaa turvallinen auto lapsien suojaksi? Mitä jos valittavana on se, törmätäkö moottoripyöräkuskiin, jolla on kypärä tai sellaiseen, jolla ei ole. Kypäräpäisellä on suuremmat mahdollisuudet selvitä, mutta toinen on ottanut taas tietoisen riskin ja rikkonut lakia. Tuleeko lainkuuliaista rangaista?

Volvolla on tarkoitus kokeilla itseohjautuvia autoja yleisessä liikenteessä jo muutaman vuoden päästä, eli nämä moraaliset pohdinnat eivät ole pelkkiä asimovilaisia jorinoita, vaan tämän asiallisia tämän päivän kysymyksiä. On varmaa, että suurten autofirmojen lakimiehet ja vakuutusasiantuntijat pohdiskelevat nyt jo näitä samoja kysymyksiä. Eikä tarvitse olla läpikyyninen arvatakseen, että heidän lähestymistapansa on huomattavasti pragmaattisempi; mikä on autofirmalle halvinta? Onko todennäköisempää, että sen porschekuskin perhe nostaa oikeusjutun kuin sen 30 vuotta vanhan pickupin kuskin perhe? Uskonkin, että esimerkiksi yhdysvaltalaistet tulevaisuuden autot tullaan valitettavasti vaikeiden moraalisten päättelyketjujen sijasta ohjeistamaan Norjan kuninkaan keinoin: tähdätkää halvimpaan!


Äidin tarinoista tämän päivän ravintoloihin  3

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Kuva: © Sergey Nivens - Fotolia.com

Toisinaan, istuessamme skumppalasit kädessä äitini puutarhassa, hänellä on tapana hauskuuttaa meitä nuorempia kertomalla kauhutarinoita 60- ja 70-lukujen ravintolaelämästä Suomessa. Tämän päivän maailmassa lähinnä uskomattomilta tuntuvia juttuja siitä, kuinka naiset eivät voineet yksin käydä ravintolassa, kuinka lasia ei saanut baarissa kantaa yksin pöydästä toiseen, tai kuinka ovella herroilta tarkistettiin se pakollinen solmio. Vaikka elämme vielä kaukana siitä alkoholipoliittisesti vapautuneesta maasta, jollaisena Suomen haluaisin tänä päivänä jo nähdä, tuntuvat nämä stoorit lähinnä absurdeilta. Niin paljon on Suomi muuttunut vapaampaan ja ”keskieurooppalaisempaan” suuntaan.

Silti toisinaan kuitenkin törmää sellaiseen jämähtäneeseen ajatteluun, että on pakko vilkaista kalenterista mitä vuotta elämme.

Ei huolta, kysynnän ja tarjonnan kylmät realiteetit karsivat kyllä nämä dinosaurukset pikku hiljaa pois, tehden tilaa modernin ajattelutavan omaaville yrittäjille, jotka ymmärtävät asiakaspalvelun merkityksen.
Useissa helsinkiläisravintoloissa elää nimittäin edelleen vahvana sellainen käsitys, että asiakkaat ovat välttämätön paha ja ravintolalle olisi parasta, jos heitä ei ollenkaan päästettäisi sisälle sotkemaan paikkoja ja esittämään kohtuuttomia vaateitaan. Ei liene yllätys, että tällainen ajattelumalli elää sitkeimmin ravintoloissa, jotka ovat hankkineet maineensa jo aikapäiviä sitten ja ovat sittemmin tuudittautuneet omahyväiseen horrokseen. Ei huolta, kysynnän ja tarjonnan kylmät realiteetit karsivat kyllä nämä dinosaurukset pikku hiljaa pois, tehden tilaa modernin ajattelutavan omaaville yrittäjille, jotka ymmärtävät asiakaspalvelun merkityksen.

Televisiossa viime vuosina pyörineet kokkikilpailut ovat nostaneet julkkiskeittiömestarit supersankareiksi. Edes Kainuun takametsistä tuskin löytyy mummoa, joka ei tuntisi Hans Välimäen tai Tomi Björkin nimeä, eikä sellaista kissanruokamerkkiäkään tunnu enää löytyvän, jonka mainoksessa ei koreilisi vähintään yhdellä Michelin-tähdellä palkittua mesua. Aikaisemmin firman edustuskorteilla varustautuneille yritysjohtajille tarkoitettujen ravintoloiden paikalle tai rinnalle on avattu ns. oman rahan paikkoja, joissa illallispaketti viineineen irtoaa aikaisemman kahden sadan euron sijasta satasella. Ajatus on tietenkin liiketaloudellisesti ajatellen mitä järkevin; miksi tarjoilla huippuraaka-aineita suppealle porukalle, kun voi luukuttaa massoille keskinkertaista hieman parempaa kamaa huomattavasti paremmalla katteella? Enää ei tavoitella Michelin-tähtiä vaan miljoonaosinkoja. Adiós meriantura, tervehdys sokeripossu ja Nordea Private Banking!

Tämän muutoksen aiheuttama mielenkiintoinen seuraamus on kuitenkin se, että 10-luvun puolivälin supersankarikokkien vanavedessä on omasta annoksestaan mainetta päässeet nauttimaan myös kansanhuippuravintoloiden salihenkilökunta. Nimekkäiden keittiömestarien glooriaa on ikään kuin keijupölyn tavoin varissut myös tarjoilijoiden ja hovimestareiden harteille. Tai näin voisi ainakin helposti kuvitella asiakkaan roolissa menoa seuratessaan.

Kuva: © peshkov - Fotolia.com
Aikuisen ihmisen kohteleminen kolmevuotiaan kyvyillä varustettuna on jo alentuvaa. Oikeustoimikelpoinen ihminen osaa kyllä kysyä neuvoa, mikäli joku talon tapa hämmentää.
Tyypillisimmillään tämä näkyy siinä, millaista huomiota henkilökunta nykyään itselleen vaatii. Tänä päivänä tuntuu olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tarjoilija esittelee jokaisen ruokailijan jokaisen annoksen minuutin pituisella monologilla, jossa käydään lävitse kaikki raaka-aineet aina lihansa gastronomian alttarille uhranneen porsaan kutsumanimeä myöten. Jonkun mielestä varmastikin kiinnostavaa, mutta melko ärsyttävää, kun kyseessä on isompi seurue ja annoksiakin melkein tusinan verran.

Toinen hassu nykyravintoloiden piirre on jatkuva asiakkaiden ohjeistaminen. On tietysti kiva, että silloin kun ravintolan tavat syödä poikkeavat selvästi totutusta, asiakkaille vinkataan paras toimintamalli, mutta aikuisen ihmisen kohteleminen kolmevuotiaan kyvyillä varustettuna on jo alentuvaa. Oikeustoimikelpoinen ihminen osaa kyllä kysyä neuvoa, mikäli joku talon tapa hämmentää.

Myös pyrkimyksessä jäykistelevän formaalista rennonletkeään on tapahtunut pieni ylilyönti. Liian tuttavalliseksi heittäytyvä tarjoilija – kuten nykyisin tuntuu olevan yleisesti tapana – hämmentää helposti perinteisempään palveluun tottunutta asiakasta. Klassiset käyttäytymissäännöt on nimittäin luotu juuri sitä varten, että ne hallitsevat ihminen voi rentoutua kun tietää mitä odottaa. Se, että tarjoilija istahtaa rempseästi hajareisin vapaaseen tuoliin ottamaan tilausta ei suinkaan rentouta ilmapiiriä, vaan päinvastoin tekee tilanteen monelle kiusalliseksi. Asiallisen ystävällinen on usein palvelualalla parempi kuin ylikorostetun tuttavallinen.

Jotkin asiat kuitenkin pysyvät muuttumattomina. Sitä pelkoa ei kuitenkaan taida vielä olla, että suomalainen portsari halaisi asiakasta illan päätteeksi ovella. Tai toivottaisi hauskaa illanjatkoa.


Oikokaistan kautta kirjailijaksi  2

Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

Esikoisteokseni Helsinki 12 julkaistiin syksyllä 2004, siis lähes kymmenen vuotta sitten. Kustannussopimuksen saaminen tuli itselleni melkoisena yllätyksenä, sillä olin kirjoittanut romaanin eräälaisena vitsinä, enkä missään vaiheessa ollut tosissani edes ajatellut sitä mahdollisuutta, että mikään kustantamo suostuisi sitä painamaan.

Suomi on perinteisesti ollut pöytälaatikkokirjailijoiden luvattu maa, ja yllättävän monella on joko jonkin sortin keskeneräinen käsikirjoitus työn alla, tai ainakin puolivakava suunnitelma kirjoittaa sellainen. Ei ole mitenkään tavatonta, että puolitutut ihmiset lähestyvät minua kysyäkseen neuvoa siitä, kuinka saada kustannussopimus. Yleisin kysymys on se, että onko olemassa mitään oikotietä onneen? Onko mitään keinoa, jolla voisi ohittaa kustannustoimittajien pöydillä lojuvat metrien korkuiset käsikirjoituspinot?

Vastaus lyhykäisyydessään kuuluu: Kyllä on.

Tyypillisimmin kustannustoimittaja vilkaisee käsikirjoituksen ensimmäistä sivua, lehteilee sitä hetken hajamielisesti ja heittää sen sitten toiseen kahdesta kasasta.
On tärkeää ymmärtää kuinka käsikirjoituksia läpikäyvät kustannustoimittajat toimivat ja ajattelevat. Kustannustoimittajien työn yksi osa-alue on käydä lävitse heille lähetettyjä käsikirjoituksia ja pyrkiä löytämään tuhansien käsikirjoitusten joukosta seuraavat sofioksaset. Tyypillisimmin kustannustoimittaja vilkaisee käsikirjoituksen ensimmäistä sivua, lehteilee sitä hetken hajamielisesti ja heittää sen sitten toiseen kahdesta kasasta. Toiseen päätyvät ne plarit, joiden lähettäjä saa kustantamon hylkykirjeen, toiseen ne, joihin kustannustoimittaja aikoo perehtyä hiukan tarkemmin. Tämä ensimmäinen vaihe on siis kriittinen, sillä siinä määräytyy se, luetaanko käsikijoitusta satunnaista vilkaisua enempää.

Olen keskustellut aiheesta usean eri kustannustoimittajan kanssa, ja he ovat kaikki olleet melko yksimielisiä siitä, millä perusteella he päätöksensä tekevät.

Ensinnäkin, käsikirjoituksen on syytä olla standardiformaatissa (fonttikoko 12, Times New Roman, harvalla rivivälillä). Käsikirjoituksessa on ehdottomasti oltava sivunumerointi, sillä kustannustoimittaja haluaa yhdellä vilkaisulla pystyä arvioimaan tekstin pituuden. Tämä voi tuntua hieman hassulta nipottamiselta, mutta lähtöajatus siinä on se, että mikäli kirjoittaja ei vaivaudu noudattamaan edes perussääntöjä, ei hän ole tosissaan aikeidensa kanssa. Comic sansilla kirjoitetut tai keltaiselle paperille printatut plarit lentävät armotta hylkypinoon.

Seuraavaksi kustannustoimittaja lukee käsikirjoituksen ensimmäisen sivun. Tämän ensimmäisen sivun on syytä varastaa hänen huomionsa niin täydellisesti, että hän ei voi tehdä mitään muuta kuin ottaa käsikirjoituksen kotiin illalla rauhassa luettavaksi. Jos häntä ei voisi vähempää kiinnostaa mitä seuraavalla sivulla tapahtuu, päätyy kässäri kierrätykseen. Aloitukseen on siis syytä ladata tarpeeksi paukkuja. Ajattele Kafkaa ja Muodonmuutosta, sekä sen avauslausetta: Kun Gregor Samsa heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta, hän huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.

Kolmantena tulee itse tarinan aihe. Sen on syytä olla ajankohtainen ja kiinnostava. Suomalaiseen kirjallisuuteen mahtuu kerrallaan vain rajallinen määrä viinaanmeneviä yksityisetsiviä, ja veljeskansojen sortoa on käsitelty jo kyllästymiseen asti. Vahvasti omaelämänkerralliselta haiskahtavat tekstit ovat myöskin arveluttavia, sillä niillä on kiusallinen tapa käpertyä itseensä. Koska esikoiset myös myyvät yleensä melko vähän, on kirjailijaan panostaminen aina pitkäaikainen sijoitus. Jos kirjailija on käsitellyt kaikki aiheensa jo esikoisessaan, ei seuraavaa kirjaa välttämättä koskaan synny. Turvallisinta on valita aihe, joka on itselleen sopivan etäinen sekä yhteiskunnallisesti ajankohtainen.

Mikäli nämä kolme osa-aluetta ovat kunnossa, saattaa kustannustoimittaja lukea koko käsikirjoituksen. Tämä on melko harvinaista, ja nyt ollaan jo hyvässä vauhdissa matkalla kohti kustannussopimuksen saamista. Neljäs seikka, jota kustannustoimittaja pohtii, on kirjailijan julkisuuskuva. On syksyjä, jolloin kustantamot himoitsevat nuoria mieskirjailijoita. Toisinaan taas naisista on kova kysyntä. Käsikirjoituksen mukaan kannattaakin liittää kuvaus itsestään, sekä – mikäli ei ole poikkeuksellisen ruma – valokuva. Esikoiskirja ja –kirjailija ovat aina paketti, ja tässä vaiheessa kustannustoimittaja miettii jo markkinointistrategiaa sekä sitä, miten kirjailija istuu heidän talliinsa.

Jos kaikki nämä ovat menneet nappiin, ovat mahdollisuudet tulla kutsutuksi kustantamoon keskustelemaan mahdollisesta julkaisusta jo melkoisen hyvät.

Jos sinulla on tuttavapiirissä yhtään kirjailijaa tai kustantamossa työskentelevää ihmistä, voit ruinata häneltä, että hän toimittaisi kässärisi luettavaksi ns. jonon ohitse.

Entäs sitten ne oikotiet, joista alussa vihjailin? No, niitä löytyy muutama. Helpoin tapa varmistaa se, että käsikirjoituksesi tulee luetuksi on käyttää henkilökohtaisia suhteita. Jos sinulla on tuttavapiirissä yhtään kirjailijaa tai kustantamossa työskentelevää ihmistä, voit ruinata häneltä, että hän toimittaisi kässärisi luettavaksi ns. jonon ohitse. Tämä on varsin toimiva keino, joskin kirjailijat eivät yleensä liiemmin pidä tällaisista pyynnöistä. Paukkujen tarjoaminen tai reiden hively saattaa tuottaa tuloksia tässäkin asiassa. Kustannussopimuksen saamiseen tällainen ei vaikuta, mutta saattaa nopeuttaa prosessia jopa puolella vuodella.

Voit joko valita tarpeeksi rankan aiheen, jota väität omakohtaiseksi tai hankkia julkisuutta.
Entäs sitten, jos haluat kirjailijaksi, mutta tekstisi eivät yksinkertaisesti ole kovin hyviä? Jäljelle jää oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa. Voit joko valita tarpeeksi rankan aiheen, jota väität omakohtaiseksi. Erno Paasilinna kirjoitti aikoinaan, että ”Kirjailijaksi ei synnytä. – – On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”. Jos sinulla ei sellaista elämää ole ollut, voit aina keksiä sellaisen. Kustantamo saattaa lähteä tällaisessa tilanteessa uhkapeliin ja julkaista huononkin kirjan, jos se vain uskoo aiheen herättävän tarpeeksi huomiota.

Toinen vaihtoehto on hankkia julkisuutta jollain muulla alalla ensin. Osallistuminen BB-taloon ei vielä riitä, mutta kansallinenkin menestys jossain urheilulajissa avaa jo kustantamoiden ulko-ovia. Kun selaa kirjakauppojen tarjontaa, on helppo todeta, että suuri osa kustannuspäätöksistä on tehty ulkokirjallisin perustein. Suomessa on helppo ryhtyä julkkikseksi. Esimerkiksi tämä suomalaiskaveri, joka yritti kaapata lentokoneen Toblerone-patukka aseenaan, saisi varmasti kustannussopimuksen niin halutessaan.