Fyysisiä ja henkisiä arpia

[b]Olen 35-vuotias nainen ja onnellisessa parisuhteessa. Mutta. Ongelmanani on se, että koen uusperheasetelman sietämättömän ahdistavaksi. Minulla on 12-vuotias tyttö, miehen tytär on 10-vuotias. Olemme olleet yhdessä noin kahden vuoden ajan. Epäilen, että koen tämän vaikeaksi oman historiani takia. Tulin aikoinani raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Päätimme lapsen isän kanssa pitkän pohdinnan jälkeen pitää lapsen, yksin en olisi hommaan ryhtynyt. Mies huoritteli minua jo ennen raskautta, mutta raskausaikana hän alkoi pahoinpidellä minua. Lapsen synnyttyä jopa niin pahasti, että kasvoihin jäi pysyviä arpia. Väkivallan jälkeen mies oli katuvainen, ja lopulta annoin hänelle monesti anteeksi ja yritimme elää perheenä. Lopulta mitta tuli täyteen ja jätin miehen. Seurauksena oli, että mies ei kantanut lupauksesta huolimatta vanhemmuuden vastuuta ja olen joutunut kantamaan niin kasvatuksellisen kuin taloudellisen vastuun lapsesta yksin. Mies ei edes tavannut lasta vuosiin, nyt tapaa toisinaan, mutta syyttää tapaamattomuudestakin minua. Nyt uudessa suhteessani koen, että elämässäni on jälleen lapsi, jota en ole "tahtonut" ja siten valinnut. Vaikka rakastan lastani, olivat vuodet yksin hänen kanssaan niin raskaita, että lapsi tuntui taakalta. Minua ärsyttää, jos mieheni ex esim. soittaa meille, koska itse hoidan välttämättömän kommunikoinnin lapseni isän kanssa tekstiviestitse. En voi mitään sille, että olen hyvin mustasukkainen miehen menneisyydestä ja toivon salaa, ettei lapsia ylipäätään olisi olemassa. Mieheni on ymmärtäväinen ja kantaa päävastuun arjesta. Rakastan häntä yli kaiken, mutta en tiedä onko minusta uusperheelliseksi, koska menneisyys on siten lasten muodossa aina läsnä. Toisaalta en missään tapauksessa halua menettää häntä. Lapsille en tietenkään näitä negatiivisia tunteitani näytä. Miehen lapsi reagoi uusperheasetelmaan siten, että aina jos mies huomioi minua niin tyttö tunkee väliin halailemaan ja roikkumaan tai alkaa puhua menneisyydestä ennen isänsä eroa idealisoivaan sävyyn. Poistun usein tilanteesta hammasta purren mutta en näytä raivoa lapselle. Miehen kanssa sitten kaksin keskustelemme mutta mikään määrä puhetta ei tunnu poistavan syvältä kumpuavaa tuskaa ja mustasukkaisuutta. Haluaisin elää omaa perhe-elämää ilman exien varjoa edes soittelun muodossa, mutta myös exät ovat lasten kautta ikään kuin läsnä elämässämme. Olen harkinnut ammattiapua mutta vuosien kokemukset siitä eivät ome kovin vakuuttavia. Kävin eroni jälkeen pitkään terapiassa mutta en ilmeisesti silti saanut läheskään kaikkea käsitellyksi. Miten minun tulisi suhtautua tilanteeseen? Tarvitsisin erityisesti käytännön vinkkejä mustien tunteiden kanssa elämiseen.[/b] [i]Nainen, 35[/i] Kiitos kysymyksestä, Olet onnellisessa parin vuoden ikäisessä parisuhteessa. Sinulla on ymmärtäväinen, huomaavainen ja rakastava mies. Hänen kanssaan haluat jakaa elämäsi. Kuitenkin uusperheen elämä on alkanut rassata mieltäsi. Olet huolissasi omista tunteistasi. Ne tekevät olosi välistä melkein sietämättömäksi. Arvelen, että erosi jälkeisessä terapiassa olet käsitellyt myös tyttäreesi liittyvää tunneproblematiikkaa. Olet joutunut pettymään siinä, että hänen isästään ei lupauksista huolimatta ollut isäksi ja huolehtiminen ja kasvatusvastuu tyttärestä on jäänyt sinulle. Lisäksi jouduit kokeman paljon kohtuuttomuutta ja kaltoinkohtelua suhteenne aikana. Kuvaat avoimesti tunteitasi ja ajatuksiasi. ”Jälleen elämässäni on lapsi, jota en ole halunnut”. Sinua vaivaa erityisesti miehesi ex:n soitot. Samoin hänen tyttärensä tunkeutuminen teidän väliinne fyysisesti harmittaa sinua. Poistut tilanteesta. Voisiko miehesi näissä tilanteissa osoittaa tyttärellesi, että te olette samalla puolella ja silloin kun te parina olette lähekkäin, kukaan ei saa tulla väliin? Tyttären hellimiselle on omat aikansa. Ehdottaisin, että tekisitte kartan perhe-elämäänne vaikuttavista tekijöistä. Siinä ovat lapset, ex.t, heidän yhteydenpitotapansa, ehkä lähisukulaisia ja muita toistuvia asioita. Mitkä suhteet ja asiat ovat tällä hetkellä OK? Entä mihin haluat/tte muutosta? Onko muutos mahdollinen? Näin saatte esiin sellaista, mistä voitte olla iloisia, asioita, joihin voitte vaikuttaa ja asioita, joihin on vain sopeuduttava. Perhe-elämässä on yllättävän paljon asioita, joihin ei ole odotettavissa muutosta ja joihin on sopeuduttava. Toinen vaihtoehto on pettyä jatkuvasti ja pahimmassa tapauksessa tulla katkeraksi. Pelkään, että miehesi ex:n yhteydenottotapa voi olla muuttumaton asia. Arvelen, että olette yrittäneet vaikuttaa siihen, mutta tuloksetta. Uusperheessä on asioita, jotka tulevat perhekuvion mukana. Niin kuin itsekin totesit, lapset ja exien yhteydenpidot ovat sellaisia. Näihin sinulla liittyy voimakkaita harmin tunteita. Jotkut tilanteet kestät hammasta purren, jostakin puhut miehesi kanssa. Olet päättänyt, että lapsille et näytä harmia, joka liittyy heidän vanhempiinsa. Siinä olet tehnyt viisaasti, mutta huomaat, että voimat harmin kätkemiseen alkavat loppua. Silloin on tehtävä jotain harmille. Joskus ”yhden päivän päätöksistä” on apua. Voit kokeilla päätöstä, että seuraavan kerran et anna miehen ex:n soiton harmittaa. Mitä voit tehdä sen sijaan? Mitä ajatella? Mihin voit kiinnittää huomion juuri silloin? Onnistuttuasi kerran, voit pitää lomaa ja joskus taas tehdä ”yhden päivän päätöksen”. Kun emme voi muuttaa jotain asiaa, voimme silti vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme ko. asiaan. Iloitsin siitä, että teillä on parisuhteessa rakkautta, arvostusta, viihtymistä ja monia hyviä asioita. Elätte vielä perheessänne yhdessä elämisen opettelemisen vaihetta. Keskity usein niihin, silloin jää vähemmän tilaa sille, mikä toimii heikommin. Teidän neljän elämä on liian arvokas, jotta harmittavat asiat voisivat jatkuvasti varjostaa sitä. Toivon iloisempia päiviä ja uusia löytöjä [i]Saara, perheneuvoja[/i]