Puolisolla ei tunnu olevan omaa tahtoa

[b]KYSYMYS: Olen 38-vuotias nainen ja seurustellut pari vuotta nykyisen kumppanini kanssa. Rakastan ja arvostan miesystävääni paljon: hän on empaattinen, hellä ja kärsivällinen ihminen, joka pystyy aidosti huomioimaan toisten tarpeet. Yhdessäolomme on pääasiassa helppoa ja mukavaa, nauramme paljon, puhumme paljon, harrastamme yhdessä ja nautimme kotoilusta. Lähes alusta asti minua on kuitenkin mietityttänyt miesystäväni vaikeus tehdä aloitteita ja ilmaista omia mielipiteitään. Hän myötäilee lähes kaikessa minun ajatuksiani, ja sopeutuu aina minun ehdotuksiini. Tavallisessa arjessa tämä piirre ei aina tule esille, sillä arjen rutiinit sujuvat meiltä mainiosti, eikä meillä ilmeisesti olisi missään tapauksessa suuria erimielisyyksiä esim. siivoamisen suhteen. Ongelmaksi ovat muodostuneet kuitenkin esimerkiksi loma-ajat, joita olisi mukava suunnitella yhdessä. Miesystäväni ei yksinkertaisesti pysty kertomaan mitä haluaisi lomalla mieluiten tehdä (vaikka tietenkin yritämme aina lomaa ennen keskustella aiheesta). Myös pienetkin yllättävät tilanteet saattavat yhdessä ollessamme lamauttaa kumppanini täysin; hän ei kykene toimimaan tilanteissa joissa häneltä vaadittaisiin improvisointia tai ennakkosuunnitelmasta poikkeavia ideoita. Yleensä minä päädynkin tekemään päätökset lomien suhteen ja ratkomaan yllättävät tilanteet, jotka siis eivät ole välttämättä ollenkaan suuria vaan kyse voi olla vaikkapa siitä, että kaupassa ei ole jotain ostoslistalla olevaa tuotetta. Olemme puhuneet asiasta keskenämme paljon, koska minä kärsin asetelmasta, jossa koen että vain minun tahdollani ja tunteillani on merkitystä suhteessamme. On yksinäistä ja aika lohdutontakin tajuta, että pienet ja suuremmatkin ratkaisut ovat jo tähän mennessä jääneet minun vastuulleni. Tiedän olevani melko voimakastahtoinen ihminen, ja siksi olen alusta alkaen pyrkinyt kysymään kumppanini mielipiteitä ja tarpeita usein ja lähes joka asiassa – tuloksetta. Välillä olen yrittänyt olla itse vähemmän aktiivinen ja antaa siten tilaa hänelle, mutta tilanne on ja pysyy samana. En yksinkertaisesti enää tiedä millä muulla tavalla voisin häntä rohkaista tuomaan esiin omia ajatuksiaan ja halujaan. En halua olla suhteen dominoiva osapuoli, mutta olen sellaiseksi päätynyt. Loogista kyllä, myös riitely miesystäväni kanssa on mahdotonta. Jos minä suutun, saan huutaa ja riehua yksikseni sillä välin kun kumppanini pahoittelee tilannetta ja pyrkii rauhoittamaan minua. Olen siis meidän suhteessamme ainoa, joka ilmaisee aggressiota ja vihaa. Miesystäväni ei myönnä kärsivänsä tilanteesta, mutta tunnistaa kyllä nykyään halunsa miellyttää minua ja vaikeutensa olla suhteessamme näkyvä. Hän kertoo haluavansa varmistua minun tahdostani ja tunnetilastani aina ennen kuin tekee mitään, koska pitää ajatuksiani ja ideoitani ylivertaisia verrattuna hänen omiinsa (mikä ei tietenkään pidä paikkaansa). Tämä taas on johtanut minut pohtimaan mikä suhteessamme ylipäätään on lähtöisin hänestä: kun kumppanini vakuuttaa rakastavansa minua ja haluavansa olla kanssani, onko lopulta kyse vain hänen tarpeestaan olla minulle mieliksi? Haluaisin tietää miltä tilanteemme kuulostaa ammattilaisen korvin, ja mitä vaihtoehtoja meillä voisi olla suhteen rakentamiseksi tasapuolisempaan suuntaan? Vai ovatko lähtökohtamme liian kaukana toisistaan?[/b] [i]Yksin kaksin[/i] [b]VASTAUS:[/b] Hyvä Yksin kaksin,kiitos mielenkiintoisesta kysymyksestäsi. Kerrot ehkä monen mielestä yllättävästä ongelmasta: suhteessanne vain sinun tahdollasi ja tunteillasi on merkitystä, miehesi mukautuu ja miellyttää ja jättää päätösvallan sinulle. Viihdytte hyvin yhdessä eikä teillä ole suuria erimielisyyksiä. Moni saattaisi ajatella olevansa tyytyväinen, jos saisi tällaisen suhteen. En kuitenkaan yhtään ihmettele, kun kerrot, että olet yksinäinen, kun et tiedä, onko suhteen toisessa päässä ketään kotona. Kerrot epävarmuudesta, rakastaako miehesi oikeasti sinua vai haluaako hän vain miellyttää ja täyttää sinun tarpeitasi. Vaistoat, että kaikki ei ole kunnossa näin yksipuolisen harmonian keskellä. Olet saanut suuremman päätösvallan suhteessanne. Vallan mukanaan tuoma vastuu tuntuu raskaalta kantaa yksin. Miehesi haluaa varmistua sinun tahdostasi ja sopeutuu mielellään siihen. Aivan kuin hän olisi oppinut, että joku toinen tietää aina paremmin ja että voi tulla hyljätyksi, jos ei onnistu ennakoimaan toisen tunteita. Tällaiset asiat me usein opimme lapsena ensimmäisissä suhteissamme. Lapsi on täysin riippuvainen hoitajastaan ja on selviytymisen kannalta välttämätöntä oppia säätelemään omia tarpeitaan ympäristön toiveiden mukaisesti. Kerrot, että toisaalta miehesi ei osaa ilmaista toiveitaan ja reagoida spontaanisti, toisaalta hän on empaattinen, hellä ja huomioiva. Kolikolla on aina kaksi puolta. Kuulostaa hyvältä, että olette kumpikin tunnistaneet jonkinlaisen epätasapainon suhteessanne ja pystytte siitä puhumaan. Näin tilanne ei pääse kehittymään puhumattomaksi möykyksi ja epämääräiseksi pahanolon aiheuttajaksi. Miehesi tunnistaa vaikeutensa olla näkyvä ja kuuluva suhteessanne ja sinä tunnistat olevasi voimakastahtoinen ja ilmeisesti ihan mielelläsi teet päätöksiä, tiettyyn rajaan asti. Pohdit mahdatteko te olla liian kaukana toisistanne, mutta minusta kuulostaa, että olette lähtökohtaisesti hyvin toisianne täydentäviä. Erilaisuus on rakastumisen taustalla useammin kuin samankaltaisuus. Teidän erilainen tapanne olla suhteessa mahdollistaa molemmille jonkun vanhan toistumisen. Miltä tämä kuulostaa? Voisiko olla, että sinä olet puolestasi tottunut kantamaan vastuuta jo pienenä? Ja ottamaan tilanteita hallintaan, kun joku muu ei ole sitä tehnyt? Lapset ovat hyviä vaistoamaan, mitä heiltä odotetaan ja edellytetään usein ihan huomaamatta. Lapsuuden selviytymiskeinosta tulee sitten myöhemmin totuttuja tapoja olla suhteessa. Niin lapsi kuin aikuinenkin pyrkii maksimoimaan turvallisuutensa suhteessa rakkaisiin ihmisiin. Kuulostaa siltä, että tällä hetkellä työnjako suhteessanne on jyrkkä – toinen kantaa vastuun, toinen joustaa ja mukautuu. Yhdessä kasvamalla molemmilla voisi olla mahdollisuus löytää toisen avulla omia piilossa olevia puolia, pehmeyttä ja lujuutta, kärsivällisyyttä ja jämäkkyyttä. Suhteessa kasvaminen vaatii sen, että molemmat haluavat nähdä kasvamisen vaivan. Oman kärsimyksen tunnistaminen on siinä hyvä alku. Toisaalta minulle tulee mieleen kysyä, oletko sinä valmis ottamaan muutoksen riskin suhteessanne? Jos miehesi alkaisi tahtomaan vahvemmin, arki muuttuisi myrskyisämmäksi. Kaksi erillistä ihmistä haluaa väistämättä eri asioita. Mukautumisen sijaan teidän täytyisi alkaa neuvottelemaan. Eikä sekään ole aina helppoa. Oman tahdon vahvistumisen myötä lisääntyy myös kyky pitää puolensa. Jämäkkyys on myönteistä aggressiivisuutta. Muutos vaatisi rohkeutta teiltä molemmilta. Voisitte miehesi kanssa yhdessä pohtia, onko tämä tapa olla suhteessa teille tuttua aikaisemmista suhteista? Millaista on ollut lapsena ja nuorena ilmaista omaa tahtoa? Tai vihaisuutta? Miten vanhemmat tai sisarukset ovat reagoineet? Onko jonkun tärkeän aikuisen rakkaus ja hyväksyntä ollut ehdollista? Millaisia kokemuksia teillä on aikaisemmissa ystävyys- tai parisuhteissa? Hyväksytyksi ja hyljätyksi tulemisen kokemukset menevät herkille alueille. Me kannamme mukanamme paljon sellaista, mitä emme heti itsekään tunnista. Siksi näistä asioista puhuminen vaatii paljon luottamusta ja toinen toisensa kunnioitusta. Kuulostaa, että te arvostatte toisianne, viihdytte toistenne seurassa ja olette aidosti kiinnostuneita toistenne ajatuksista. Se on hyvä pohja tuleville keskusteluille, itseen ja toiseen tutustumiselle. Ja sehän viekin koko loppuelämän! Hyvää löytöretkeilyä teille molemmille! Perheneuvoja Anne