Voiko toista rakastaa niin paljon, että päästää irti?

[b]KYSYMYS: Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 7 vuotta. Tänä aikana olemme saaneet 7 keskenmenoa, joista viimeisin epäonnistuneesta hedelmöityshoidosta. Nyt hedelmöityshoitomme on lopetettu; syynä mieheni impulsiivisuus. Mieheni on tetrapleegikko, istunut tuolissa jo 20 vuotta. Hänellä on ptsd sekä vaikea masennus. Alkoholia nauttiessaan hänestä tulee impulsiivinen ja itsetuhoinen. Olemme jotenkin kestäneet tähän asti, vaikka helppoa se ei ole ollutkaan. Olen omaishoitaja oman työni ohessa. Mies on kuitenkin ollut kiltti ja tukenani opiskeluissa ja töissä. Viime vuonna saimme tietää, että emme voi saada biologisia lapsia, koska selkäydinvamman vuoksi siittiöiden tuotanto on loppunut. Miehelle tieto oli shokki, samoin minulle. Jos meitä olisi hoidettu aikaisemmin, olisi tilanne erilainen. Hoitovirheen vuoksi emme omaa lasta voi saada, emme myöskään adoptoida, koska vammaisuus on este. Vuosi sitten meille ehdotettiin hoitoa luovutetuilla siittiöillä. Jäimme sitä miettimään. Viime kesänä miehen masennus paheni, hän syytti itseään hedelmättömyydestään ja tämä johti lopulta monen tuloksettoman avun hakemisyrityksen (Mobileen ei päässyt, koska siellä ei ole hissiä, eivätkä suostuneet kotikäynnille, mtt:llä ei ollut invaramppia, eivätkä sinnekään ottaneet vastaan) jälkeen intoksikaatioon ja teholle. Kuukauden päästä tästä oli toinen intoksikaatio. Nämä olivat elämäni mustimmat kuukaudet. En ole koskaan pelännyt niin. Valvoin teholla miehen vieressä ja vaan itkin, pidin kädestä, silitin. Makasin vieressä ja lauloin kaikkia tuttuja lauluja saadakseni hänet heräämään – ja sain. Sain hänet takaisin. Syksyllä päätimme lähteä kokeilemaan hoitoja luovutetuilla siittiöillä. Lapsettomuuspoli lähetti meidät psykologiseen konsultaatioon, josta tammikuussa lausunto, jonka mukaan miehen impulsiivisuus selkeä vasta-aihe. Tammikuussa mies joi useasti väkeviä, yhtenä päivänä töistä tullessani poliisi soitti, että mies viedään raudoissa sairaalaan – oli soittanut humalassa hätäkeskukseen ja sanonut tappavansa itsensä. Sairaalassa mies oli yhden illan. Minä olin äärimmäisen vihainen, jotenkin tiesin hoitojen katkeavan tähän. Mies pyyteli anteeksi ja sanoi olevansa pahoillaan. Tässä kuussa saimme lapsettomuuspolilta tiedon, että hoitojamme ei enää jatketa. Syynä miehen alkoholin käyttö ja impulsiivinen käytös. Saimme lisälausunnon myös mtt:ltä, psykiatri oli tehnyt miehen tammikuisen episodin johdosta ennakoivan lastensuojeluilmoituksen. Minun maailmani musertui. En jaksa enää. Enkä tiedä, mitä tehdä. Olen 37-vuotias. Haaveet omista lapsista haihtuvat kuin tuhka tuuleen. Meillä on 14 munasolua pakastettuna yksityisellä klinikalla, jossa hoito on ostopalveluna tehty. Mitä niille pitäisi tehdä? Kehoni ei kestä uutta munasolujen keräystä, kahdesta icsi-hoidosta olen saanut kumpiinkin jalkoihin veritulpat. Jatkammeko hoitoja yksityisellä? Vai pitääkö vaan luovuttaa? Olen niin vihainen. Surullinen. En jaksa mieheni alkoholinkäyttöä. Enkä sitä, että tulen aina torjutuksi seksuaalisesti. Mies vetoaa masennukseen ja pahaan oloon. Missä menee raja avioliittolupauksen kanssa? Kuinka isoja vastamäet voivat olla? Mistä pitää selvitä? Rakastan häntä enemmän kuin ketään koskaan. Hän on minun kaikkeni. Mutta en halua elää tätä elämää, jos en voi saada lapsia enkä hellyyttä. Voiko toista rakastaa niin paljon, että päästää irti? VASTAUS:[/b] Kirjoitat elämästäsi viimeisten seitsemän vuoden ajalta. Postisi lopussa on isoja ja suoria kysymyksiä avioliiton jatkamisesta, lapsen saamisesta ja hellyyden kaipuustasi. Kysyt myös, kuinka isoja vastamäet voivat olla? Näihin kaikkiin en osaa tietenkään antaa suoria ja varmoja vastauksia. Postistasi kuuluu väsymyksesi ja neuvottomuutesi. Vastamäet ovat nyt isoja ja raskaita. Mainitset kaksi asiaa miehesi elämästä, jotka vaikuttavat suoraan tilanteeseenne; sairaudet ja alkoholi. Hän sairastaa vakavasti ja jokin sairaus tai onnettomuus on johtanut halvaantumiseen. Ptsd viittaa siihen, että jotakin hyvin järkyttävää ja äkillistä on tapahtunut ja lisäksi hän on masentunut. Miehesi on kuitenkin halunnut kanssasi lasta ja hänelle oli shokki, kun saitte uutisen, että se ei enää ole omilla siittiöillä mahdollista. Parsisuhteessanne on alusta asti ollut selvää, että miehesi tarvitsee sinulta hoitoa, tukea ja apua. Miehesi on aluksi tukenut sinua ja sinä häntä. Kuulostaa siltä, että vastavuoroisuutta on ollut, mutta nyt kuulostaa siltä, että miehesi alkoholinkäyttö ja impulsiivisuus ovat liian raskaita asioita parsisuhteelle? Et saa häneltä enää kaipaamiasi asioita. Alkoholiin liittyy usein häpeää ja vaikenemista. Tässä postissa ei ole sitä tietoa, miten miehesi aikoo asiaa hoitaa. Jos alkoholi on alkanut hallita elämää, on siitä voitava puhua. Alkoholi usein pahentaa masennusta ja kuulostaa joka tapauksessa häiritsevän sinua. Silloin se ei ole vain toisen, vaan molempien ongelma. Alkoholi on nyt aiheuttanut isoja ongelmia, kun juovuksissa tapahtunut itsemurhauhkaus on johtanut lapsettomuushoitojen päättymiseen. Miehesi on siitä pahoillaan ja kamppailee oman syyllisyytensä kanssa. Myöntääkö hän, että alkoholi on ongelma ja onko hän sitoutunut muutoksiin tässä asiassa? Olet ollut hänelle toisaalta vaimo ja tasa-arvoinen kumppani, toisaalta hänen omaishoitajansa. Tämä asetelma ei parisuhteessa varmastikaan ole aivan yksikertainen. Jos olisit ulkopuolinen hoitaja, voisit yrittää suhtautua miehesi ongelmiin ”ammattimaisesti”, mutta puolisona tunteet tulevat eri tavalla mukaan. Saat tuntea surua, kiukkua, pettymystä ja vihaa. Miehesi käytös on muuttanut elämäänne paljon. Parisuhde on lopulta tunnesuhde ja molemmilla on oikeus tunteisiin ja oikeus odottaa vastavuoroisuutta. Lapsi haave on valtavan iso haave. Se on myös usein määritelty aika perustavaksi tarpeeksi. Ei ole ihme, että lapsihaaveen kariutuminen aiheuttaa kriisin. Tähänkin liittyy useimmiten molempien puolisoiden mielessä syyllisyyttä, häpeää, surua ja vaikeita kysymyksiä. Keskenmenojen käsittelyyn on viime vuosina kiinnitetty huomiota. On alettu puhumaan siitä, että keskenmenoja saa surra. Olet alkanut seitsemän kertaa odottamaan ja toivomaan lasta ja joka kerta odotus on päättynyt kesken. Suru, huoli ja pelko ovat pitkittyneet. Olette todella kovasti kamppailleet ja halunneet lasta, vuosien ajan. Onko tässä yksi syy miksi lapsi haaveen lopullinen luovuttaminen tuntuu hyvin vaikealta? Et ole luovuttanut tähänkään asti, vaikka vaikeaa on ollut. Nytkö pitäisi luovuttaa lopullisesti? Koska täytyy luovuttaa? Mitä tulee tilalle, kun lapsihaave on täyttänyt ison osan ajatuksista ja tunteista? Avioliitolla ja avioliittolupauksella kuulostaa olevan sinulle hyvin tärkeä merkitys myös. Avioliiton purkaminen voisi tuoda helpotusta. Se tuntuisi tuovan rauhan alkoholilta ja puolison hallitsemattomalta käytökseltä. Se saattaisi viedä pois sen ahtauden, jota seksuaalisesti torjutuksi tulemisen tunne nyt tuo. Toisaalta eroajatukseen taitaa liittyä paljon paineita, kun sen oikeutusta näin vakavasti pohdit. Ristiriita on valtava, kun postisi lopussa pohdit yhtä aikaa sitä miten rakastat miestäsi valtavasti ja sitä miten haluaisit päästää irti ja voisiko sekin olla rakkautta. Vastaukseni jättää paljon auki. En voi suoraan edes vastata. En ota kantaa erotako vai jatkaa. Se kuitenkin näyttää ilmeiseltä, että tällä tavalla ei voi jatkaa. Tarvitsette muutosta. Jos miehesi löytää voimavaroja kohentaa omaa elämäänsä oleellisesti, tarjoaisiko se mahdollisuuksia jatkaa? Mitä pitäisi tapahtua, että sinun olisi kyllin hyvä elää ja olla? Jos hän ei pysty muutoksiin, näyttää jatkaminen molempien tai ainakin sinun kannalta tuovan surua ja tuskaa. Avioliitossa teitä on kaksi. Pohdit omaakin osuuttasi. Kumpikaan teistä ei viime kädessä voi olla vastuussa toisen käytöksestä. Vaikka olisit tulevina vuosinakin kuinka rakastava, kärsivällinen, avulias ja uhrautuvainen tahansa, se ei saa muutosta miehessäsi aikaan, ilman hänen omaa tahtoaan. Se tahto on nyt koetuksella, kun hän on jo pohtinut kuoleman mahdollisuutta. Itsemurhauhkaus on hyvin vakava asia. Se usein lamaannuttaa parisuhteessa keskusteluyhteyden, koska se ei ole tasaveroista keskustelua. Itsemurhaan liittyy paljon pelkoa. Ainakin miehesi voinnin pitäisi kohentua niin, että sinun ei tarvitsisi pelätä tätä uhkaa. Muuten ei kaiketi mikään aito yhteys voi lähteä rakentumaan. Näihin pohdintoihin jää paljon kysymyksiä. Se on hyvin toiveikasta, että olet nyt lähtenyt vielä kerran apua etsimään. Voisi olla vieläkin hyödyllistä etsiä paikka, jossa pääset tästä kaikesta puhumaan, vaikka näitä ovia sulkeutuikin. Toivotan kaikkea hyvää etsintään. Usein jotakin selkeyttä alkaa löytymään, kun näin rohkeasti sitä etsit. [i]Perheneuvoja Markku[/i]