Uusia alkuja

Monenlaisia haasteita elämässä kohdnneen ihmisen mietteitä siitä, kuinka haasteista voi muokata uusia mahdollisuuksia.

Näytetään kirjoitukset marraskuulta 2021.

Jos sanat vain riittäisivät.

Sinä riität. Olet arvokas. Juuri sellaisena kuin olet. Ainutlaatuinen.
Sinä riität. Olet arvokas. Juuri sellaisena kuin olet. Ainutlaatuinen.

Alkaessani kirjoittaa tätä ymmärrän, että olen paljon isomman asian äärellä kuin mihin minun henkilökohtaiset voimat riittää. Siksi en edes kuvittele voivani noilla omilla voimillani, saati tällä kirjoituksellani muuttaa yhtikäs mitään. Silti, kokiessani kokolailla vahvan tarpeen kirjoittaa tämän tekstin, päätin sen tuottaa. Samalla luottaen siihen, että tämä teksti koskettaa juuri sitä ihmistä, jota tämän on tarkoitus syytä tai toisesta koskettaa.

Aihe on suht raskas. Itsemurha.

Itse aikanaan elin niin totaalista pimeyttä, että tiedän kokemuksesta sen, miltä tuntuu herätä teholta, kun joka paikkaan menee letkuja, johtuen siitä kun muutamaa päivää aiemmin olit vakaasti päättänyt lopettaa kurjan elämäsi vetämällä yliannoksen lääkkeitä. Muistan yhä elävästi sen, miltä tuntui kun ne läheisimmät ihmiset tulivat sinua katsomaan. Muistan yhä sen epätoivon ja suunnattoman surun mikä heidän silmistä heijastui.

Lopulta, minä sain elämältä toisen mahdollisuuden. Katkeran suloista tuossa se, että juuri kun itse olin päättänyt tehdä kaikkeni, löytääkseni tien ulos tuolta pimeydestä isäni teki viimeisen ratkaisunsa kun ei jaksanut enää elää. Jokin aika myöhemmin, sama todentui parhaan ystäväni kohdalla.

Tiedän siis kokemuksesta sen, miltä tuo pimeys itsessä tuntuu, samoin kuin tiedän miltä tuntuu ottaa kantaakseen se taakka, mikä jää ihmisestä jäljelle silloin kun häntä itseä ei enää ole.

Varmasti kaikesta tuosta johtuen elämä varasi minulle mahdollisuuden omalta osaltani pyrkiä tuomaan valonsäde tuonne pimeyden keskelle. Ihmiselle, jonka syystä tai toisesta nykyisellä tielläni kohtaan. Eikä siinä, kuluneiden vuosien saatossa olen kohdannut todella monta totaalisessa epätoivossa elävää ihmistä. Pyrkien luomaan edes hitusen toivoa tuonne toivottomuuteen.

Osa saa kipinän, alkaen tietoisesti pyrkiä kohti valoa. Osa jää matkalle. Tuo kaikki on opettanut minulle sen, ettei vastuu näissä asioissa ole minun. Minun vastuu on vain jakaa se, mitä koen. Siksi siis tätä tässä nyt sanoitan.

Olen nyt tilanteessa, missä tiedän erään ihmisen olevan oman elämänsä päätepisteessä. Siis, ainakin sen elämän, mikä on täynnä toivottomuutta ja tuskaa. Jatkuvaa ahdistusta ja epätoivoa. Enkä kuvittelekaan että nämä sanani riittäisi muuttamaan tuota muuksi. Mutta se mitä toivon, on se, että juuri sinä tätä lukiessa pysähtyisit hetkeksi miettimään elämää ja sitä, mikä oikeasti siinä on tärkeää. Lupaan sen, että edes hetkisen tuon kokiessa, kaikki muu on toisarvoista.

Minä mietin elämää tasaisin väliajoin. Sitä, mihin me ihmiset lopulta kiirehdimme. Ohitse toisistamme. Kun kaikista tärkein olisi nähdä se toinen. Ei niin, että olisimme ottamassa vastuuta tuon toisen elämästä, vaan niin että edes hetkittäin malttaisimme kuulla sen mitä tuolla toisella olisi sanottavaa. Näkisimme toinen toisemme.

On kovin surullista tajuta se toisen ihmisen tärkeys silloin kun tuota toista ei enää ole. Mutta entä jos näyttäisimme tuon tärkeyden silloin kun se toinen on tässä. Vierellämme.

Loppuun yksi vaatimaton toive. Liittyen nykyhetken tilanteeseeni. Toivon että jollain tavalla noteeraisit tämän kirjoituksen. Ei itseni, vaan tämän ihmisen vuoksi. Uskon nimittäin niin, että kun riittävän moni ihminen pysähtyy edes hetkeksi, saman asian äärelle niin vaikkei tuo olisikaan tavallisin keinoin todennettavissa, ihmeitä tapahtuu.

Eli kyse ei ole minusta. Ei sinusta. Ei tästä kirjoituksesta. Ei sen jakamisesta. Tykkäämisestä. Kommentoimisesta. Saati siitä, että sinun tulisi jollain tavoin toimien tehdä jotakin suurta. Kyse on lähinnä siitä, että edes hetkeksi maltat pysähtyä pohtimaan elämää. Sen ainutkertaisuutta. Tuon toteutuessa. Ihmeitä tapahtuu, usko pois.

Pidetään huolta itsestä. Kyetäksemme pitämään huolta toisistamme.


Kirje nuorelle. Itselleni  1

Elämän mittainen matka.
Elämän mittainen matka.

Kun nyt mietin sinua, aikaa on kulunut vuosikymmeniä. Silti, yhä tunnistan sinut itsessäni. Löydän varsin vaivatta sen uteliaan, elämään uskovan lapsen joka halusi kaikille hyvää. Oli kyse sitten läheisistä, tai ihmisestä jonka sattumalta tapasi.

Ihmettelit monasti sitä, miksi ihmiset voi huonosti, kun meillä oli asiat kuitenkin hyvin. Löysit itsesi luonnosta, aistimassa sen rauhaa ja tuosta kaikesta rakentuikin sinulle eräänlainen turvasatama, mihin päivittäin purjehtia turvaan ympärillä vellovaa myrskyä.

Yksin ollessa, oli rauhallista. Seesteistä. Ei tarvinnut kokea toisten ihmisten jatkuvaa pahaa oloa. Eikä varsinkaan sitä, kuinka jatkuvasti tuota pahaa oloa oltiin sanallisesti tai teoin sinuun purkamassa.

Lopulta elämän houkutukset sai sinut lähtemään tuolta turvapaikasta. Alkoi seikkailu, jonka myötä olet kasvanut aikuiseksi. Silti yhä edelleen ihmetellen ihmisten pahaa oloa. Yhä edelleen miettien sitä, miksi meillä on niin paha olla, vaikka näennäisesti kaikki on hyvin. Yhä ympärillä on ihmisiä, jotka purkavat pahaa oloa toisiin ihmisiin.

Se mitä tämä vuosikymmeniä kestänyt matka on opettanut, auttaa ymmärtämään tuon kaiken. Samoin kuin sen, miksi et aikanaan lopulta jaksanut uskoa hyvään. Saati yhteenkään ihmiseen. Onneksi sama matka on opettanut myös sen, että tuo hyvä on olemassa. Myös silloin kun kaikki ympärillä kertoo muuta. Samoin on ihmisten kohdalla. Jokaisessa meistä, syvällä sisimmässä asuu tuo hyvä. Se, kuinka syvälle kaiken rosoisuuden alle se kenelläkin on kätkeytynyt, on suoraa seurausta siitä mitä elämä kenellekin on tarjoillut.

Jos jotakin haluan sinulle tässä hetkessä sanoa, on se se, että löydä tuo hyvä siinä epätodennköisimmässäkin tapauksessa. Sillä saadessasi kosketuksen siihen, ihmeellisiä asioita tapahtuu. Näin olen kokenut. On kovin helppo ymmärtää ihmistä, joka omaa kyvyn yhteistyöhön. Mutta todellinen ymmärrys syntyy siinä, kun ihmisen käytös on liki luotaantyöntävä.

Mutta kyllähän sinä tämän kaiken jo tiedät. Olethan sinä ollut minussa koko matkan. Ollen tänäänkin. Turvallista matkaa. Yhdessä. Rinnakkain.


Liian paljon on liikaa.  1

Silloinkin kun en näe aurinkoa, se on silti olemassa.
Silloinkin kun en näe aurinkoa, se on silti olemassa.

Välillä jokainen meistä väsyy. Kun elämässä on paljon meneillään, olisi äärettömän tärkeä pitää huolta omasta jaksamisesta. Asia joka aivan liian helposti unohtuu.

Vähän sama, kuin selkäkipu. Kun kipu on läsnä, miettii kuinka tärkeää olisi pitää huolta omasta fysiikasta, mutta kun kipu hellittää, on kovin huomaamatonta unohtaa riittävä venyttely.

Sama on omasta hyvinvoinnista huolehtiminen.

Kun tuntee väsymystä, miettii kuinka tärkeää on muistaa levätä riittävästi. Silti, kun energiatasot on normaalit kuvittelee pystyvänsä mihin tahansa.

Entä sitten kun väsymys on jatkuvaa, eikä helpota vaikka nukkuisi enemmän kuin tarpeeksi. Ensimmäinen ajatus ihmisillä nykyään lienee joko se että ihminen on uupunut tai sitten masentunut. Eikä sillä, ihan hyvin voikin olla, mutta tuo määritelmä ei vielä auta itse väsymykseen. Tarvitaan jotain konkreettista muutosta arjessa, jotta ihmisen voimavarat voisivat palautua.

Pitkään tässä pohdin sitä, mikä oli lopulta syy siihen, että päätin aloittaa uuden blogin. Nimeten sen 'Uusia alkuja'-nimellä. Tänään tuo asia kirkastui lopulta.

Tämä toimikoon minun osuutena sanoittaa omaa matkaani väsymyksen syövereistä kohti voimavarojen palautumista.

Tietty pohjatyö on tullut tehtyä valmiiksi. Arjesta on karsittu käytännössä lähes kaikki kuormistusta aiheuttava pois ja nyt olisikin aika alkaa hitaasti, mutta sitäkin varmemmin rakentaa palapeliä, minkä kautta oppien ja erehtyen löytyisi kokonaisuus jonka avulla voimavarat palautuisi ennalleen.

Itseäni tuntien luvassa lienee varsin vaihderikas matka, jolta ei kommelluksia tule taatusti puuttumaan. Tervetuloa matkalle...