Vähän kaikkea siltä väliltä

Minun ajatukseni eivät juokse tai lennä. Ne pärskähtelevät ympäriinsä parvina lentokaloja. Omia kokemuksia, harrastuksia, mielenkiinnonkohteita, runoutta.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on mielenterveyskuntoutuja.

Mieli ei kuntoudu syyllistäen

What about us
Isn't it enough
No we're not in paradise
This is who we are
This is what we've got
No it's not our paradise
- Within Temptation - Paradise
Mielenterveys. Kuntoutuminen. Hulluus. Mielipuolet. Sekoaminen. Sekopäät. Onko mielenterveyskuntoutujana oleminen joko tai? Onko me ja ne? Onko musta ja valkoinen? Vastakkainasettelu ei auta ketään.
Ihan tavallisia ihmisiä.
Ensimmäiseksi mielenterveyskuntoutujasta voi tulla mieleen hulluus ja vaaralliset yksilöt. Vaarallisiksi heidät tekevät elokuvien antama mielikuva: paranoidisia, suu vaahdossa kirveellä jahtaavia puolizombeja, jotka syövät talonyhtiöstä pikkulapset ja rikkovat ikkunoita. Olen kaikenlaisiin kummallisiin mielikuviin törmännyt. Kun pysäkki oli rikottu, lähialueen suupalteimmat syyttivät läheisen asumiskuntoutusyksikön mielenterveyskuntoutujia. Aivan naurettavaa.

Mitä on olla mielenterveyskuntoutuja? Onko se tarttuvaa? Viekö ne meidän rahat? Se ei ole tartuntasairaus eikä kuntoutujia tarvitse pelätä. Ei, he eivät vie rahojanne.

Joskus tuntuu, ettei kuntoutuja saa tarpeeksi apua ylös nousemiseen.
Joskus tuntuu, ettei kuntoutuja saa tarpeeksi apua ylös nousemiseen.

Eikä kuntoutujina ole vain psykoottisia ja vaikeita skitsofreenikkoja, ei todellakaan. On masentuneita, ahdistuneita, pakko-oireisia, syömishäiriöisiä, paniikkihäiriöisiä, traumatisoituneita. On eläkeläisiä, työkykyisiä, nuoria ja lapsia. Insinöörejä, psykologeja, sairaanhoitajia, taksikuskeja, kaupan kassoja, opiskelijoita. Ihan tavallisia ihmisiä, joille on vain jaettu vähän haastavampia kortteja.

Mieli ei kuntoudu syyllistäen, ei erottamalla jyviä akanoista. Kuntoutujapiñatan lyöminen ei auta. Itsekin psykiatrian poliklinikalla aikoinaan masennuksen takia olleena voin kertoa, ettei ole herkkua rämpiä samaan aikaan omassa päässä ja polin käytävillä. Kolme varttia kerran kuussa aikaa kertoa tuntemattomalle tyypille mahdollisimman hyvin kiteyttäen oman pään valuva mustuus, jotta olisi tehokas. Ja kun nousee penkistä niska jäykkänä ja kääntyy lähteäkseen, monotoninen ääni puhuu sanelimeen: "Suorite merkattu tehdyksi." Kuntoutuja on siis suorite, ei ihminen.

Kuntoutuminen on haaste. Ei pelkästään omien mörköjen takia, vaan ihan ympäristönkin takia. Liian tietoinen termeistä ei saa olla, sillä sillä voi hyppiä vahingossa hoitohenkilön nenille. Sitten on se raja liian sairaan ja liian terveen välillä etenkin jos haluaa saada psykoterapiaa. Sekin raja on veteen piirretty viiva. Epämääräisiä mahdollisuuksia, epätietoisuutta, aina ei ihan sitäkään tiedä millä diagnoosilla on kansioihin nimetty. Kelaan pitää laittaa paljon hakemuksia, jotkut joutuvat laittamaan sossuunkin. Masentuneena ei ehkä hirveän helposti jaksa miettiä, kuuluuko itselle tavallinen asumistuki vai onko oikeutettu eläkeläisen asumistukeen. Sekin riippuu vähän siitä, miten on onnistunut tappelemaan hyvinvointinsa paremman tulevaisuuden puolesta. Miksi tästä on tehty niin vaikeaa ja suoritteista?

Hakattua hakkaamalla ei roposia tipu.
Hakattua hakkaamalla ei roposia tipu.

Tuntuu, että koko ajan ihmisiä kyykytetään yhä enemmän. Tuntuu, että koko ajan on vaikeampi saada apua yhtään mihinkään. Ja sitten ihmetellään, mikä ihmisiä vaivaa kun sote-alalta leikataan jatkuvasti.

Syyllistäminen ei auta. Kuntoutumiseen auttaisi hyvä verkosto, joka koostuisi niin lähipiiristä kuin niistä, jotka yrittävät parantaa kuntoutujan elämää face to face, oikeasti tulemalla lähelle. Ihmislähtöinen kohtaaminen taitaisi olla se oikea avainsana. Ihmislähtöinen kohtaaminen, jottei ihmisten kohtaamisesta tulisi lähtöä.
- - -

Asiaa myös "Kahelin kapina"- blogissa.


Mielenterveysongelmien hyvät puolet

Yleensä keskustellessa mielenterveysongelmista tuodaan esiin kaikki negatiivinen: kuinka ongelmat ovat vaikuttaneet psyykeen, fyysisesti, perhesuhteisiin, muihin sosiaalisiin suhteisiin, maailmankuvaan, asunnon siisteyteen, omaan siisteyteen jne. Entäpä jos mietittäisiin niitä hyviäkin puolia?

En edelleenkään vähättele mielenterveysongelmia. Itse masennusta sairastaneena ja pakko-oireista häiriötä edelleen sairastavana tiedän mistä puhun ja aion puhua. Kun elää tarpeeksi pitkään tällaisen asian kanssa, oppii näkemään myös mitä kiven alla on ja kauneuden kivikkoisella kinttupolulla.

Olen aina kokenut olevani optimistinen realisti. Tarkoitan sillä sitä, että vaikka tiedostan realiteetit, se ei tapa kuitenkaan sitä positiivisempaa asennetta elämään. Kun olin rankasti koulukiusattu, jaksoin kirjoittamisella ja keskittymällä pieniin hyviin juttuihin, kuten huurteiseen lehteen koulutiellä tai puiden oksien välistä ujuttautuvaan auringonvaloon. Vaikken jaksanut aina uskoa tulevaan, keskityin kuitenkin kyseiseen hetkeen. Ehkä sen ansiosta olen täällä edelleen.

Mitä hyvää mielenterveysongelmissa sitten on?

Kahlatessani ahdistuksen suossa ja vajotessani masennuksen silmäkkäisiin opin vielä empaattisemmaksi. Opin empaattiseksi muita kohtaan vielä enemmän, vaikka olinkin jo entuudestaan tunneherkkä. Tiesin, miten vaikealta aikainen nouseminen tuntuu ja miten omien henkisten voimiensa rajoilla on. Jos ystävälläni oli masennus, olin tukemassa tietäen mitä hän käy läpi eikä sanoja välttämättä tarvittu.

Kiusattuna ja masentuneena koululaisena opin tarkkailemaan muita ihmisiä ja ympäristöä. Äänenpainot, elekieli, pukeutuminen, erilaisten kuppikuntien rakenne. Yläasteella kutsuin itseäni mielessäni Tarkkailijaksi, ja hitto että olin hyvä siinä. Siitä oli hyötyä myös kirjoittaessani, ja siihen aikaan kirjoitin fantasiaa ja kehitin laajan ja yksityiskohtaisen fantasiamaailman mutkikkaine ihmissuhdekuvioineen. Tarkkailukykyä ja sosiaalisten rakenteiden analysointia.

Lukion filosofiantunnilla Aristoteleet ja Sokrateet eivät ehkä jääneet kovinkaan tarkkaan mieleeni, sillä - kiitos ihanan opettajani - ajattelin ja sain ajatella omilla aivoillani. Eihän siitä kovasti ollut hyötyä ylioppilaskirjoituksissa, mutta olin tyytyväinen siihen mitä MINÄ olin saanut aikaiseksi. Minun ajatusprosessini, minun eettiset arvoni, minun järkeni näkyivät tekstissä. Se oli tärkeämpää kuin Laudaturin tavoitteleminen.

Mitä Laudaturista, kun matka on tärkeämpi?
Mitä Laudaturista, kun matka on tärkeämpi?

Entä pakko-oireinen häiriöni? Ensimmäiset oireilut ilmaantuivat ala-asteella, mutta häiriö diagnosoitiin vasta yläasteen lopussa. Miten vaikea OCD on hyvällä tavalla vaikuttanut elämääni?

Olen oppinut olemaan kärsivällisempi itseni kanssa ja antamaan aikaa itselleni. Ajan antamisella tarkoitan sitä, että jos pahimmillaan olen 8x8 napsutellut valonkatkaisijaa päälle ja pois (eli 64 kertaa, siinä on vähän tekemistä), olen huomannut että mitä pahempi kiire on, sen pahemmat oireet. Ja kun olen tietoisesti hidastanut ja antanut itselleni aikaa, olen saattanut selvitä huomattavasti helpommalla.

Olen oppinut myös huomaamaan, kuinka monimutkaisia ajatusrakenteita vaaditaan pakko-oireisuuteen. Ja sanotaanhan, että pakko-oireista häiriötä esiintyy keskimääräistä älykkäämmillä. Että vaikka tuntisi itsensä dorkaksi (ja sitä tuntee) napsutellessaan valoja, voi jokseenkin ironisesti lohduttautua sillä että älykkyys on hyvällä mallilla.

Ja edelleen se pienistä asioista nauttiminen on ollut tärkeä apu. Ja ehkä OCD on sitäkin tukenut. Kun matka kauppaan kestää iäisyyden kaikkien ahdistavien, mieleen nousevien ahdistusten kanssa, joita vastaan ajattelee pakkoajatuksen (esim. tiettyjen lukujen hokeminen) tai tekee pakkotoiminnon (esim. kosketan jotain materiaalia kolme kertaa), oppii huomaamaan että maailmassa on niin paljon muutakin. Ja sitten miettii, että miten helppoa niillä on joilla ei tätä monimutkaista ajatusprosessointia ole. Ja niinä päivinä, yleensä kesällä, kun pakko-oireista häiriötä ei melkein ole, tuntee itsensä kertakaikkisen eläväksi. Silloin käyttöön vapautuu hirveästi energiaa ja tuntuu melkein siltä kuin voisi valloittaa maailman.

Kun on tyyni vaihe, kaikki on mahdollista
Kun on tyyni vaihe, kaikki on mahdollista


Tiivistäen:
olen oppinut lisää empatiakykyä, tarkkailemista, nauttimaan pienistä asioista ja spekuloimaan omia ajatus- ja tunneprosesseja. Olen tavannut polullani ihania ja mahtavia ihmisiä ja oppinut itsestäni valtavasti. Olen myös kiinnostunut siitä, miten eri tavoin ruoka-aineet, yrtit ja mausteet vaikuttavat fyysisesti ja psyykeen. Olen myös huomannut, että kaikki mielenterveysongelmista kärsivät ovat tavallista herkempiä ja että valtaosalla on taiteellisia lahjoja. Mehän ollaankin, hitto vie, supertyyppejä! Rassukoita emme. Jos mielenterveysongelmat katoaisivat yhtäkkiä, ei maailmasta varmaankaan löytyisi niin helposti meitä superihmisiä. :)


Miltä näyttää masentunut?  1

Viikkokaupalla jatkuvaa epätoivoa. Uupumusta. Kykenemättömyyttä rentoutumaan. Hukuttavaa surumielisyyttä. Vaikeutta päättää, lähteäkö kävelylle. Vaikea sietää kivojakin työkavereita. En jaksa enää käyttää tekstiviesteissä hymiöitä. Niiden kirjoittaminen tuntuu liian työläältä.

Masennus.

Kun saan itseni liikkeelle, puen päälleni itselleni mieluisat, siistit vaatteet, katson että hiukset ovat puhtaat. Toisin kuin luullaan, masentuneet pitävät usein kiinni ulkonäönsä siisteydestä. Vasta sitten kun he ovat jo vajonneet suohon päälakea myöten, siistiä vaatetusta, puhtaita hiuksia ja esimerkiksi meikkaamista ei jakseta enää pitää yllä.

Katson peiliin. Uupunut olemus, surumieliset mutta kirkkaat silmät. Ryhdistäydyn, ryhti pitenee parilla sentillä.

"Jaksat toimia. Mene ulos. Ota roskapussi."

Annan itselleni lyhyitä käskyjä kuin ruostuneelle robotille. Käsi nappaa roskapussin, sammutan eteisen valon ja suljen oven takanani. Siirryn pihalle. Kävelen varovasti liukkauden takia. Kenkien alla on harmaata jäätä, jolle on ripoteltu sepeliä. Sekin näyttää pääosin harmaalta. Tihuttaa vettä, paljastuneen asfaltin syleilyssä on tummia vesilätäköitä. Avaan roskakatoksen oven, heitän roskapussin roskikseen. Olo tuntuu hetken huojentuneelta.

"Hyvä. Sait vietyä roskat."

Kehun itseäni. Edes jotain sain tehtyä. Maailma näyttää uskomattoman rumalta ja ankealta. Vedän syvään henkeä ja keskityn kävelemään bussipysäkille. Koirankakkaa näkyy siellä täällä lumihangella. Henkistä paskaa olenkin jo kurkkua myöten täynnä.

Kävelen kohti pysäkkiä. Mietin, mitä minua vilkaissut eläkeläinen oikein näki. Ihmisen, varjon vai jotain muuta? Jos olo on todella kurja, tunnen muuttuvani näkymättömäksi. Hymyilen pysäkkiä vartioivalle puulle. Se ei arvostele. Se ottaa vastaan sellaisenaan.

Puut eivät arvostele
Puut eivät arvostele

Toivon suomalaisittain bussissa, ettei kukaan istuisi viereeni. Silloin kun en ole masentunut, ei viereeni istumisella ole erityisen suurta merkitystä. (Joskus saatan jopa keskustella jonkun kanssa hyvin epäsuomalaisesti.)

Pienet asiat ärsyttävät tavallista enemmän. Lapsen venkoilu rattaissa, kitinä. Puhelua kovaan ääneen puhuva naishenkilö, kuljettajan radiosta kuuluva popkappale. Etenkin ihmiset, jotka täydessä bussissa istuvat käytävänpuoleisella penkillä, jotta heidän laukkunsa tai reppunsa näkisi ulos ikkunapaikalta. Pyöräytän silmiäni, yritän keskittyä maisemaan, löytää siitä tarttumapintaa.

Mietin kuinka paljon bakteereita bussin metallitangoissa on. Tartun tankoon joko ylhäältä tai hansikkain. Tiedän olevani bakteerifoobikko, sen käsidesikin repussani kertoo. Ovenkahvat, pankkiautomaatit, tuolit. Kaikissa tarttumapinnoissa on likaa. Masentuneena huolestuttavat ajatukset paisuvat valtaviksi ja ahdistus valtaa mielen.

Tapaan ystävän rautatieasemalla. Jännitän huuleni hymyyn. Minua ei hymyilytä. Yritän rentoutua. Menemme syömään. Yritän olla ahdistumatta. Tilaamme. Tunnen syyllisyyttä siitä että olen ravintolassa. Siitä, että en tilannutkaan jotain terveellistä vaikka en ravintolassa usein käykään. Siitä, että olen masentunut enkä hyvillä energioilla, vaikkei minun tarvitsekaan näytellä lähimmille ystävilleni vointini todellista laitaa.

"Näytät vähän väsyneeltä. Saitko nukuttua?" ystäväni kysyy. Myönnän, että oli vaikeaa saada unta, uni oli repaleista eikä sitä kertynyt tarpeeksi. Yritän silti pitää jonkinlaisesta unirytmistä kiinni. Yritän kysellä hänen kuulumisiaan, vaikka sisälläni irvistävää masennuksen peikkoa ei kiinnosta. Keskustelu siirtyy ruoan vähetessä iloisempiin asioihin. Nauran ja vitsailen. Välillä on jopa ihan hauskaa. Jälkiruoan kanssa otan kahvia, se virkistää.

"Jälkiruoan kanssa otan kahvia, se virkistää."
"Jälkiruoan kanssa otan kahvia, se virkistää."

Käymme kirjastossa pyörähtämässä. Siellä on joitakin kiinnostavia teoksia, mutta minun on hyvin vaikea päättää minkä lainaisin. Pari kiinnostaisi erityisesti, mutta niitä ei saa uusia. Päätän etten lainaa mitään. Masentuneena lukemisessa voi kestää kauankin aikaa, joskus taas ei saa luettua ollenkaan.

Kotona istun tietokoneelle. Puhelin soi, äiti soittaa. Hän sanoo, että kuulostan vähän alakuloiselta. Myönnän asian, jotenkin silti nolottaa. Mietin miksi. Ehkä meillä on tarve pitää kulisseja yllä, aivan kuten loukkaantuneet eläimet pyrkivät salaamaan loukkaantumisensa, etteivät joudu petojen suihin. Pakko salata, jotta ei tule syödyksi. Myönnän olevani masentunut ja huomaan lisääväni melkein samaan hengenvetoon, että kyllä tämä vielä tästä. Pakko lisätä jotain, toista piristääkseen. Lupaamme soitella parin päivän päästä.

Masentunut ihminen osaa kyllä hyvin näytellä olevansa kunnossa. Sama koskee myös muita mielen ongelmia, syömishäiriötä ja ahdistuneisuushäiriötä. Oppii piilottamaan itsensä ympäristön paineissa, vaikka joskus tarve piilottaa heikkoudet onkin vain omassa mielessä. Ehkä pitäisi avautua enemmän jatkossa. Aina ei tarvitse olla huulta heittävä, energiaa pursuava kaverilauman ilopilleri, kun ei se elämäkään ole aina tasaista.


Onko pakolaisella ihmisarvoa?

Ihmisarvo koostuu jokaisen henkilön oikeudesta tulla inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti kohdelluksi huolimatta syntyperästä, yhteiskunnallisesta asemasta, etnisestä alkuperästä, sukupuolesta, uskonnosta ja henkisistä ja fyysisistä ominaisuuksista.

Ihmisarvoa alentavaa käytöstä on toisen ihmisen kohtelu syrjivästi, rasistisesti ja epämoraalisesti. Tällaista käytöstä on esimerkiksi:

vihapuhe (= tiettyä ihmisryhmää vastaan kiihottava toiminta, jolla pyritään vaikuttamaan haitallisesti tämän ryhmän mahdollisuuksiin olla tasavertainen suhteessa muihin ryhmiin ja tulla kohdelluksi inhimillisesti; muiden yllyttäminen puheella esim. pakolaisia vastaan) - vihainen puhe on eri asia kuin vihapuhe, huom.

rasismi (= aate tai toiminta, jolla pyritään perustelemaan ihmisten eriarvoista kohtelua ihon värin, etnisen taustan tai biologisten ominaisuuksien vuoksi; esim. työnantaja ei saa haastateltuja töihin valitessaan syrjiä ulkomaalaiselta kuulostavan nimen tai erilaisen ihonvärin takia)

syrjintä (= yksittäisten henkilöiden tai tietyn ryhmän erottamista valtaryhmästä alistamis/nolaamistarkoituksessa; esim. lapsilla se voi ilmetä kiusaamisena: "Sä et saa tulla meidän leikkiin koska sulla on tyhmät vaatteet." ja aikuisilla esimerkiksi työpaikalla tapahtuvana kiusaamisena)

kiusaaminen (= eleellistä [kuten yllä], verbaalista tai fyysistä aggressiivista käytöstä, joka kohdistetaan suunnitelmallisesti toiseen henkilöön tätä alistaakseen ja mitätöidäkseen; esimerkiksi panettelu, lyöminen, ilmeily. Myös internetissä tapahtuva verkkokiusaaminen on kiusaamista, joka voi ilmetä esimerkiksi henkilökohtaisten kuvien jakamisena tai uhkaavien viestien lähettämisenä)

Onko vanhuksella ihmisarvoa?
Onko vanhuksella ihmisarvoa?

Haluankin kysyä, onko sinulla ihmisarvoa? Onko pakolaisella ihmisarvoa? Onko maahanmuuttajalla ihmisarvoa? Onko vammaisella ihmisarvoa? Onko mielenterveyskuntoutujalla ihmisarvoa?

Onko lapsella ihmisarvo, entä vanhuksella? Onko sateenkaarevalla ihmisarvo? Onko persulla ihmisarvo? Onko naisella ihmisarvo? Onko feministillä ihmisarvo? Onko natsilla ihmisarvo? Onko eri mieltä kanssasi olevalla ihmisarvo? Entä rikoksen tehneellä ihmisellä? Kyllä, jopa rikollisella on oikeus tulla kohdelluksi inhimillisesti oikeudenkäynnissään. Meillä kaikilla on ihmisarvo, jokaisella erilaisella ihmisellä. Haluaisin toivoa, että pystyisimme näkemään toisemme, hyväksymään erilaisuutemme.

Erilaiset, silti samanlaiset
Erilaiset, silti samanlaiset

Tuntuisi helpolta todeta, ettei jollakulla ole ihmisarvoa, etenkin jos jonkun henkilön tapa olla ja elää häiritsee. Olisi helppoa painaa delete-nappia jokaisen vaikean ihmisen kohdalla. Olisi helppoa ajatella, että olen ylempänä kuin tuo tuossa. Ylempänä kuin sinä. Mutta meillä kaikilla on arvoa. Minulla, hänellä, sinulla. Miksi sitten kirjoitan asiasta? Siksi, että erilaisuutta on aina ollut ja tulee aina olemaan. Siksi, että voisimme katsoa toisiamme silmiin ja sanoa "I see you." Siksi, että mitä enemmän asioista puhutaan, sitä enemmän niitä ajatellaan. Ei ole naiivia oppia laajentamaan ajatusmaailmaansa.

Vastaus kysymykseen "Onko pakolaisella ihmisarvoa?"
On: "Kyllä."

Mitä luulit?

#eivihapuheelle