Kun parisuhde alkaa tuntua kilpailulta eikä yhteiseltä elämältä, jokin on pielessä.
Lukijamme kertoo tarinan, jossa rakkaus on muuttunut jatkuvaan painostukseen, hoputtamiseen ja vähättelyyn. Hän ei enää tiedä, onko kyse vain huonosta huumorista vai jostain paljon vakavammasta.
”En saa hengittää omassa tahdissani”
Olen ollut avoliitossa mieheni kanssa muutaman vuoden. Aluksi hän oli hauska ja huolehtivainen – sellainen, joka sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Nyt jokainen päivä hänen kanssaan tuntuu koetukselta. En tiedä, tekeekö hän sen tietoisesti, mutta arki hänen rinnallaan on uuvuttavaa.
Jos nukahdan illalla ennen kahdeksaa, hän herättää minut ja pakottaa valvomaan. Hänen mukaansa en muuten saa yöllä enää unta. Lopulta hän menee nukkumaan ennen minua, ja minä pyörin hereillä keskiyöhön asti.
Seuraavana aamuna olen kuolemanväsynyt semminkin mies ei kunnioita untani aamuisinkaan. Saisin nukkua pari tuntia kauemmin kuin hän, niin hän paiskoo tavaroita, piereskelee kuuluvasti ja huudattaa puhelimen herätystä. Olen joskus niin univajeessa, että käyn välillä äitini luona viikonloppuisin vain saadakseni kuitata mittavia univelkojani. Kun olen yksin, tätä ongelmaa ei ole – nukahdan ajoissa ja herään virkeänä.
Hän ärsyyntyy lähes kaikesta, mikä ei liity siivoamiseen, urheiluun tai työhön. Kun meikkaan, hän saattaa tokaista: “Oletko miettinyt, mitä tapahtuisi, jos panostaisit hampaisiisi yhtä paljon kuin naamaasi?” vaikka hampaissani ei ole mitään vikaa. Hän halveksii ostoksiani, harrastuksiani, musiikkimakuani ja katselemiani elokuvia.
Hän tekee suunnitelmia puolestani, päättää aikataulut ja yrittää hallita rahankäyttöäni. Jos en pysy hänen tahdissaan tai suostu kaikkeen, saan osakseni ivallisen virneen tai piikin siitä, millainen olen.
”Hän pakotti minut mäkeen kivusta huolimatta”
Miehen pahimmat puolet tulevat esiin matkustaessa.
Talvilomalla Rukalla kärsin hirvittävistä kuukautiskivuista. Sanoin, että haluaisin levätä, mutta hän pakotti minut suksivuokraamoon ja siitä rinteeseen.
En pystynyt kävelemään kunnolla ja pyysin, että hakisimme särkylääkettä – hän ei ollut antanut minun edes pakata niitä mukaan. Laskettelin lopulta vain pari tuntia ja vietin loppupäivän rinnekahvilassa kivusta kyyristellen.
Illalla kävimme rinneravintolassa, mutta häpesin silmät päästäni miehen käytöstä. Mies marmatti paikan hinnoista, valitti tarjoilijan edessä ja maksoi laskun dramaattisesti vain vedestä, koska ei halunnut tilata mitään. Mies myöskin valitti kuuluvasti miten haisee pahalta, ja muut ravintolan asiakkaat tuijottivat meitä ihmeissään.
Kun seuraavana päivänä olo oli parempi ja olisin jaksanut kavuta rinteeseen, hän ei enää halunnutkaan sinne.
”Reissu Norjaan oli painajainen”
Yksi pahimmista reissuistamme oli Saksassa tehty vuoristoretki. Liput sinne piti ostaa edestakaisin etukäteen, ja mies piti huolen siitä, että otimme halvimman mahdollisen vaihtoehdon – bussin, jonka paluu oli vasta monta tuntia myöhemmin.
Kun kierros vuoriston turistikohteessa oli ohi, olimme läkähtyä kuumuuteen. Pyysin, että menisimme vuoristoravintolaan juomaan edes oluen ja suojaan paahteelta. Mies torppasi idean rahanmenoon vedoten. Ehdotin, että menisimme aikaisemmalla bussilla takaisin ihmisten ilmoille, niin kuulemma sekään ei käy, koska maksaa liikaa.
Niinpä jäimme seisomaan turistialueen laidalle, missä ei ollut varjoa eikä istumapaikkoja. Ranskalaisten turistien pieni ryhmä asettui meidän viereemme, ja vietimme heidän kanssaan loputtoman pitkältä tuntuvan ajan odottaen, milloin bussimme viimein saapuisi.
Kesällä hän järjesti meille moottoripyöräreissun Norjaan ja vielä keskelle pahinta helleaaltoa. Vastustin ajatusta, mutta painostuksen alla suostuin.
Viikon matka oli piinaava.
Kuumuus oli tukahduttava ja paksut ajovarusteet hiostivat.
Kun meinasin pyörtyä kyydissä, mies pysäytti moottoripyörän juuri ajoissa, ettei käynyt pahemmin. Onneksi ajoimme nopeusrajoitusten mukaan vähemmän vilkkaalla reitillä, emmekä moottoritiellä satasen rajoituksella. Pahimmassa tapauksessa olisin paiskautunut täysillä asfalttiin, mutta nyt oli enkeleitä matkassa. Luulin, että mies olisi ymmärtänyt vihdoin tilanteen vakavuuden ja tajunnut viimein, että 30 asteen kuumuudessä ajovarusteissa ajeleminen on hengenvaarallista, mutta mies odotti vain että virkoan sen verran, että voimme jatkaa matkaa.
Pelkäsin koko loppumatkan tosissani ja olin paistua elävältä.
”En halua lähteä enää minnekään hänen kanssaan”
Nyt hän suunnittelee uutta ulkomaanreissua, mutten halua lähteä mukaan. Hänen mukaansa olen laiska, heikko ja tylsä. Hän kertoilee usein kavereilleen, kuinka reissaaminen kanssani on saatanasta seuraavaa, ja syyttää minua matkojen hidastamisesta.
Viime viikonloppuna pakenin äitini luo ja laitoin puhelimen äänettömälle. En ole koskaan ennen tehnyt niin, mutteen enää kestänyt hänen soitteluaan ja inhottavaa henkilökohtaisuuksiin menevää kuittailuaan. Olen ahdistunut ja väsynyt. En tiedä, onko tämä vain hänen persoonansa vai jotain, mitä pitäisi kutsua henkiseksi väkivallaksi.
Olen miettinyt, pitäisikö minun lähteä ennen kuin menetän lopullisesti itseni. Mutta pelkään, että olen väärässä ja teen virheen.
Hän on hyvätuloinen, haluaa perheen ja talon, mutta jokin minua epäilyttää kuviossa.
– Nimimerkki “Hitaasti katoava minä”
Toimituksen kommentti
Lukijan kirjeessä kuvattu käyttäytyminen täyttää monin osin henkisen väkivallan tunnusmerkit: jatkuva vähättely, kontrollointi ja toisen itsemääräämisen estäminen. Tämä ei ole normaalia parisuhteessa.
Henkinen väkivalta on todellista ja voi olla yhtä vahingollista kuin fyysinen.
Jos tunnistat itsesi vastaavasta tilanteesta, apua saa esimerkiksi Nollalinjalta (puh. 080 005 005) tai Naisten Linjalta (puh. 0800 02400).
