Pakkauksen etupuoli myy mielikuvaa, mutta varsinainen totuus tuotteesta löytyy usein vasta kääntöpuolelta.
Yksi parhaista oikoteistä on ainesosaluettelon alku: resepti määrää järjestyksen, joten eniten käytetty ainesosa tulee pääsääntöisesti ensimmäisenä.
Jos haluat tietää, onko ”marjainen”, ”proteiinipitoinen” tai ”täysjyväinen” tuote oikeasti sitä, miltä se näyttää, kuusi kohtaa riittää jo pitkälle.
1. Ensimmäinen sana voi olla yllätys
Ruokaviraston ohjeen mukaan ainesosat ilmoitetaan reseptin mukaisessa järjestyksessä suurimmasta pienimpään.
Ruokaviraston omassa ruisleipäesimerkissä ensimmäinen ainesosa on vesi, mikä on hyvä muistutus siitä, ettei tuotteen nimi kerro automaattisesti sen pääraaka-ainetta.
Pieni lisäys tekee säännöstä vielä oudomman: jos lopputuotteessa on enintään viisi prosenttia lisättyä vettä, sitä ei aina tarvitse ilmoittaa lainkaan.
LUE LISÄÄ: Pakkauksessa luki vegaaninen, mutta tuote saattoi sisältää maitoa – näin merkinnät eroavat
2. Jos yhtä ainesosaa hehkutetaan, etsi prosentti
Kun ainesosa nostetaan tuotteen nimeen, kuvaan tai muuten näkyvästi esiin, sen määrä pitää monissa tilanteissa ilmoittaa prosentteina.
Ruokaviraston esimerkkipakkauksissa pähkinä-vehnäleivän cashewpähkinäpitoisuus on 15 prosenttia ja mansikkahillossa kerrotaan, että 100 grammassa tuotetta on 57 grammaa marjaa.
Juuri nämä luvut paljastavat nopeasti, kuinka suuren osan tuotteesta pakkauksen näyttävästi mainostama ainesosa oikeasti muodostaa.
3. ”Proteiinipitoinen” ei ole vapaa markkinointisana
Ruokaviraston väiteoppaan mukaan sana ”proteiinipitoinen” vastaa käytännössä väitettä ”proteiinin lähde”, jota saa käyttää vain, jos vähintään 12 prosenttia tuotteen energiasta tulee proteiinista.
Jos pakkauksessa taas lukee ”runsaasti proteiinia”, raja nousee vähintään 20 prosenttiin energiasta.
Pelkkä proteiinigrammojen määrä ei siis ratkaise väitteen käyttöä, vaan olennaista on proteiinista tulevan energian osuus koko tuotteen energiasta.
4. Annoskoko voi saada luvut näyttämään pienemmiltä
Ravintoarvot ilmoitetaan yleensä 100 grammaa tai 100 millilitraa kohti, mutta valmistaja voi lisäksi ilmoittaa arvot annosta kohti.
Pieni annoskoko voi saada esimerkiksi sokerin, suolan tai energian määrän näyttämään vaatimattomalta, vaikka 100 gramman luvut ovat aivan samat.
Siksi kahden tuotteen vertailussa turvallisin lähtökohta on sama 100 gramman tai 100 millilitran sarake.
5. Lihavointi voi olla pakkauksen tärkein kohta
Allergeenit pitää korostaa ainesosaluettelossa esimerkiksi lihavoinnilla, erilaisella kirjasintyylillä tai taustavärillä.
Korostettavia ryhmiä on 14, ja niihin kuuluvat muun muassa gluteenia sisältävät viljat, maito, kananmuna, maapähkinä ja pähkinät.
Allergiselle ihmiselle pakkauksen olennaisin sana ei välttämättä ole tuotteen nimi vaan juuri se, joka erottuu typografisesti muista.
6. Suomalaisen näköinen pakkaus ei vielä kerro alkuperää
Elintarvikkeen alkuperämaa pitää ilmoittaa silloin, kun sen puuttuminen voisi johtaa kuluttajaa harhaan tai kun erityissääntely sitä vaatii.
Jos suomalaiseksi esitetyn tuotteen pääainesosa tulee muualta, myös pääainesosan alkuperä pitää tietyissä tilanteissa kertoa erikseen.
Pelkkä suomalainen nimi, maisemakuva tai sinivalkoinen värimaailma ei siksi korvaa varsinaista alkuperämerkintää.
LUE SEURAAVAKSI NÄMÄ:
Katso kananmunan kuorta: ensimmäinen numero koodissa kertoo, millaisessa kanalassa kana eli
Parasta ennen vai viimeinen käyttöpäivä? Ruokaviraston ohjeissa ero on selvä – näin säästät rahaa
Perunaa, riisiä vai pastaa lautaselle? Yksi niistä voitti vertailussa kirkkaasti 37 muuta ruokaa
