Kävin faijaa katsomas taasen sairaalas. Soon siel eristyksissä. Oli ihan pirtsakalla päällä. Vein sille kahvia, kera maidon ja sokerin. Ilahtui siitä, kun sai taas kahvia vähäsen.
Onkohan tehty tutkimusta, montako suomalaista ei ole tavannut iso-äitiään, vaikka tietää sellaisen olevan olemassa ja että miltä se heistä on tuntunut? Tunnen muutamia kavereita sellaisia ja tästä olen heidän kanssaan puhunutkin. Kommentit olleet aikalailla samankaltaisia kuin itsellänikin. Jotenkin kuvittelen, että se, jonka isoäiti on kuollut, tai se, joka usein tapaa isoäitiänsä, ei voisi ymmärtää sellaista tunnetta kuin tämä kokee, jonka isoäiti elää, mutta joka ei ole koskaan muistanut syntymäpäiviä, käynyt synnytyslaitoksella, ollut kastejuhlissa tahi rippijuhlissa, ei soita, ei lähetä terkkuja tms. Kysymys kuuluu? Mikä olisi tämän lapsenlapsen rooli tämän jälkeen? Pitääkö mennyt vain unohtaa ja aloittaa itse olemaan se aktiivinen osapuoli.
Tähän täytyy todeta taas, ettei ole yhtä oikeaa vastausta. Vastaus riippuu varmasti siitä, miten asiaa katsoo. Vastaus voi olla ironinen, sarkastinen, tai siinä voi olla hitunen anteeksiantoa ja nöyryyttä. Pitäisi vaan katsoa eteenpäin, elää tätä päivää, eikä murehtia mennyttä, jo tehtyä asiaa. Niinkuin sanonta kuuluu. Carpe Diem.
