Huoh mikä tunnelma täs biisis :D
www.youtube.com/watch?v=5xhV2D7VmBc
Elän elämääni fiiliksinä. On hyviä fiiliksiä ja huonoja.
Rakastan niitä ihmisiä, jotka hyväksyvät minut tällaisena. Räiskyvänä, pohtivaisena persoonana.
Raksun olla sille mieliksi, josta välitän. Saatan passata, tehdä hyvää ja helliä. Vailla taka-ajatuksia, motiivina vain osoittaa, että hyvyyttä tai sellaista nössöominaisuutta voi olla myös miehessä. Sen ei tarvitse olla seksiä, se voi olla syvällistä keskustelua hyvässä tunnelmassa, jossa ympäristöllä ei ole väliä.
Rakastan hetkiä, jotka synnyttävät mieltäni ällistyttäviä fiiliksiä. Ne ovat pieniä sanoja, pieniä tekoja, pieniltä tuntuvia asioita. Ne eivät näy kasvoillani, mutta ne tuntuvat sisältä kovasti.
Muistelen hetkeä Porvoon torilta aamuauringon noustessa, lokkien rääkyessä, kahvilabussin kehrätessä kipallinen kahvia ja tupakka kera hyvän ystävän, jonka kanssa saan keskustella mitä haluan.
Muistelen hetkeä Mannerheimintie 8, toisessa kerroksessa olevassa ravintolassa, luen päivälehteä. Ravintolan Suuresta ikkunasta näen, miten Ihmisiä kävelee kadulla runsaslukuisesti. Katselen liikennettä ja ihmisiä. Arvuuttelen mielessäni kävelytyyliä, asua ja ikää ja luonnetta. Tämä on ainut paikka maailmassa, jossa olen saanut kahvia puolen litran kuppiin.
Muistelen hetkeä kauppatorilla ihmisvilskeessä. Joku ulkomaalainen myy vohveleita. Syön sellaisen ja suuntaan Suomenlinnaan tuulen puhaltaessa lautalla merellistä ilmaa kasvoilleni saaden kasvoni hymyilemään tunnelmasta. Siellä saaren kallioilla on sitten mukava istuskella vaan, tai olla vaikka kera seuran elin elintä vasten vaatteiden läpi hieroen.
Sitten.
Vihaan niitä hetkiä jolloin täytyy taasen lyödä päätään seinään kaiken mennessä vituiksi. Haluisin olla joku kovis, jonka sisälle ei pääse. Vain olisin ja menisin. Mieleni yrittää vajota synkkyyteen koittaen saada minut toimettomaan tilaan pyristellessäni sellaisia ajatuksia vastaan.
Vihaan sitä tunnetta, että mieleni yrittää väkisin ihastua johonkin ihmiseen, vaikka yritän pitää etäisyyttä suojellakseni itseäni takapakeilta . Usein huomaan siinä epäonnistuneeni. Odotan lopullista iskua peläten tahdottomien kouristuksien lihaksissa alkavan elämäänsä, mutta sitä ei tapahdu. Olisipa jossakin vain nappi, jonka painalluksesta voisin vaikka vain itkahtaa surun tunteeni pois ja huomaavani mieleni alkavan taas ilahtua voidakseni taas olla toimelias oma itseni.
Jos oisin kirjailija, kirjoittaisin kai kirjan. Mutta mistä se kertoisi. En kirjoittele kellekkään enkä sinulle vaan itselleni.
Antoisaa kevättä vähien jäiden sulaessa puroissa, veden kohistessa esteitten kautta kohti vapautta.
