Blogi

Maanantaina se alkoi - viikko, joka huipentuu luokkakokoukseen ja oireilu. Mikä kumma siinä on, että juuri silloin kun ei pitäisi, elimistö imuroi jonkun taudinaiheuttajan niitä kuhisevasta ympäristöstämme. Kurkku on kipeä ja olo kokolailla vetämätön. Näin käy, kun odottaa jotain tai aloittaa loman.

Ei auta surkutella - on ryhdyttävä taistoon. Ja niinpä olen rääkännyt itseäni pahanmakuisilla ja -hajuisilla litkuilla tuosta maanantaista saakka. Runsaasti on rouskittu raakaa valkosipulia ja juomana on ollut auringonhattu-uutteella terästetty vihreä tee. Jos flunssa virus omaisi haju- tai makuaistin, olisi se aikoja sitten jättänyt kroppani eikä ainakaan pesisi nielussa - kuten nyt tekee.

Parhaat itseparannuskonstit, joita olen naispuolisilta ystäviltäni saanut, näyttävät perustuvan jonkinmoiseen kärsimykseen - omaan (pahat maut) tai toisten (valkosipuli - anteeksi kaikki vaikutuspiiriläiset). Alan olla kohta tuohon kärsimiseen jo kyllästynyt ja testaan seuraavaksi miespuolisten kolleegojen ohjeet. Jostain syystä ne ovat aivan eri lähestymiskulmalla paranemista lähestyviä.

Lastenhoito täytynee järjestää ennen niihin ryhtymistä, koska nuo miehiset konstit eivät sovellu lasten tai juuri kenenkään silmille. Sain naisilta ja miehiltä molemmilta kolme ohjetta, joista siis nuo naisten auringonhattu-uutteet, valkosipulit ja vihreät teet olen testannut - laihoin muttu makujen ja tuoksujen puolesta vahvoin tuloksin. Nyt alkaa taistelu miehisin keinoin.

Ensimmäinen konsti on perinteinen ja kumpuaa suomalais-ugrilaisesta perinteestä. Tulen siis testaamaan saunan, tervan ja viinan yhteisvaikutuksen - huolella kuten sen ehdottaja edellytti. Tervaksi riittänee erittäin hienon suomalaisen shamppoon sillä hajustettu versio - muista aineksista ei passaa kuulemma tinkiä.

Jos tuo ensimmäinen maskuliini käypähoito ei toimi niin siirryn sujuvasti mahdollista jälkitautia odottamatta seuraavaan - tehokkaaseen totikuuriin. Totin voi tehdä perinteisesti rommiin tai kuten edesmennyt pomoni opetti konjakkiin, jonka valitsen. Kuumaa vettä, kunnon VSOP konjakkia ja hunajaa - ainakin maku hakkaa tuon teenlitkun 100-0. Kuurin ehdottaja muistutti vielä kuinka tärkeää on nauttia kuuri loppuun vaikka oireet kesken helpottaisivat - tulevat pöpöt muuten pian resissiiveiksi sille ;)

Kolmas resepti annettiin silmäniskun saattelemana. Nyt kun kurkku vain on kipeä, ei sitä vielä voine ottaa käyttöön. Ohje kuului lyhykäisyydessään: yskä lähtee yskimällä - nuha nuss....la. Koska nenä ei vielä vuoda ja lääkintään sopivaa seuralaista ei ole lähellä tai tarkoituksenmukaista tartuttaa, jätän tämän konstin vielä odottamaan.

Kolme päivää siis on mennyt vihreää teetä, auringonhattu-uutetta ja valkosipulia "nauttien". Jos seuraavat kolme menevät totipäissään saunoen niin ainakin hauskemmaksi tämä sairastelu muuttuu.

Nostaa höyryävää mukia: "terveydeksi"

Ajauduin youtubeen etsimään unilauluja, kun kesäflunssan kipeyttämä kurkku ei pitänyt laulamisesta. Katri Helena sai laulaa sinisellä unella nuput unten ihmeelliseen maailmaan ja isi jäi kuuntelemaan mitä muuta tuolla artistilla olikaan. Kuudenikäinen pysäytti ja pisti ajattelemaan. Samalla tuli kuunneltua muutama muukin tuolloin muodissa olleista sodanvastaisista lauluista.

Pasifismi oli tuolloin muodissa ja sodanvastustaminen yleisesti hyväksytty tapa ajatella. Nyt pasifisti saa helposti osakseen hieman vähättelevän hymähdyksen tai hieman pilkallisen katseen - idealistinen pelle mikä pelle. Nyt ei ole muotia olla sodanvastustaja. Semmoiset on helppo leimata hieman hölmöiksi ja hörhöiksi ja samalla sivuuttaa asiaa sivuavista keskusteluista.

Kovinkaan paljon perusteluja ei kuitenkaan tarvinne esittää sen väitteen taakse, että jokainen järkevä ja itsenäisesti ajatteleva ihminen vastustaa jotain niin kauheaa kuin sota. Avainsana tuossa edellisessä lauseessa taisi olla itsenäisesti. Maa on pullollaan ihmisiä, joita muiden kuin konkreettisten omaan elämään liittyvien asioiden pohdinta ei kiinnosta. Heille riittää, että joku muu hoitaa sen tai ajatuksena on sinällään järkeenkäyvä pohtimisen turhuus - ei pidä rasittaa itseään asioilla, joihin ei voi vaikuttaa. Heistä en osaa olla kovinkaan surullinen - elävät pirulaiset todennäköisesti kohtuu onnellisina.

Hieman surullisena sen sijaan katson sitä joukkoa, joka on ulkoistanut ajattelunsa ja uskoo siten omaavansa totuudet. Tuolla ryhmällä on vahva, kulloinkin muodissa oleva ja virallinen mielipide kaikista "suurista kysymyksistä". Opetellut - ulkoistettuna tuotetut - mielipiteet sisältävä tyypillisesti oivat perustelutkin, joita voi fiksummissa piireissä papukaijamaisesti toistaa. Ymmärrän hyvin tätäkin ryhmää - kun liikutaan tietyssä ryhmässä ja tunnetaan sen totuudet, eikä niiden tuntemista syvällisemmällä maailmanhahmottamiselle ole tarvetta, on ulkoistaminen tarkoituksenmukaista - oleellinen osa kulissia.

Maailma on pullollaan ismejä, joiden avulla ihanan moniuloitteisesta ja mielenkiintoisilla ongelmilla varustetusta sekä yllätyksellisestä maailmasta tehdään helposti ymmärrettävä ja yksinkertainen. Elämisen hankalasta monimuuttujayhtälöryhmästä, jolle tuntuu olevan tolkuton määrä valittavista muuttujista riippuvia ratkaisuja, saadaan yksinkertainen ja aina toimiva vastaus uskomalla johonkin oppiin tai olentoon. Näin tapahtuu osassa uskontoja ja uskonnonkaltaisesti tulkittaessa vaikkapa jotain talousmallia tai elämisenohjetta.

Toisaalta olisi helppoa elää, jos uskoisi oman kulloisenkin näkemyksen - sen näkemyksen, jota oma ryhmä pitää fiksuna - absoluuttiseen totuuteen ja kaikkivoipaisuuteen. Uskoisi sokeasti sosialismiin tai kapitalismiin, varmana taivaaseen tai uudestisyntymään - kyseenalaistamatta kaikkeen mitä oma oppi edellyttää. Elämä olisi helpompaa, jos vastaukset olisi jo laadittu - ajattelu ulkoistettu. Itse en oikein moiseen istu, koska kyselyikäni tuntuu jatkuva nyt ja varmaan siihen saakka, kun yhteen suureen salaisuuteen ratkaisun saan, jos saan tai pystyn sen havaitsemaan.

Tyydyn siis elämään hankalammassa maailmassa, kuin mitä ismit tarjoavat, koska en osaisi pidättäytyä kyseenalaistamasta ja kyselemästä vaikeita. Itsenäinen pohdiskelu menee hukkaan, jos ajatuksiaan ei koskaan koettele toisien ajatteluun taipuvaisten kanssa. Pahimmillaan yksin pohdiskelu johtaa järjettömien ajatuksien hioutumiseen niiden ainoan ajattelijan päässä ismien asemaan. Tilanne voi kieroutuneiden ajatusten synnyn jälkeen pahentua vielä seuraajien ilmaannuttua tai samanhenkisten kannustajien kohtaamisen kautta. Tämä netti tarjoaa siihen surullisen hyvän alustan.

Keskustelut, väittelyt, ajattelu ja pohdiskelu - niitä maailmassa on nyt surullisen vähän, kun verrataan sitä virallisten totuuksien virtaan, joka pyyhkii päältämme hurjalla volyymilla. Ajattelen hetken sitä - hetken nykyistä mediayhteiskuntaamme ja palaan kuuntelemaan kuudenikäisen. Isminä en pasifismiä osta mutta osia siitä taatusti hyödynnän, kun rakennan taas uudelleen osasia mielipiteistäni.

Ajattelua ajattelin jatkaa lopun ikääni - hyvällä perustelulla kun mies saa kerran päivässä vaihtaa vahvimmatkin mielipiteensä. Kommentoida ja kyseenalaistaa saa - sitä toivon...

Miten sitä kaipaakaan lämpöä, kun sen on kesäisessä Suomessamme juuri päässyt kokemaan. Viileä keli on helpompi sietää silloin, kun ei odota kummoisempaa. Tämän päivän keli olisi huhtikuussa unelma - näin heinäkuussa suurehko pettymys - etenkin, kun takana on hellejakso.

Pari kaveria tuskailee facebook:issa juuri "yh-arkeaan" ja sen raskautta, kun heidän kumppaninsa ovat työmatkoilla. "YH-arkea" ilman sitä vaikeuttavaa exää, ainoan elättäjän tuloja rajusti leikkaavaa epäreilua verotusta, jakamattomia ja tylyimmän mukaan määräytyviä kuluja sekä ihmisten ihmettelyä ja katteettomia avuntarjouksia - miten se voi harmittaa ja olla raskasta. Yksinhuoltajuudessa elävät tietävät, ettei se, että tekee kaiken yksin, ole raskasta vaan katkerien toimet sekä kaiken rahoitus.

Kun tottuu johonkin ja luopuu siitä, luulee aluksi menettäneensä jotain oleellisen tärkeää elmästä. Luopuminen luo tuskaa, jonka mentyä ihminen voi olla onnellisempi kuin ennen sitä. Sitä kautta ymmärrän hyvin, että arjenjakajan hetkellinen poissaolo, voi tuntua pahemmalta kuin se, että todellisuudessa sellainen puuttuu. Ymmärrän siis jotenkin noita "YH-tuskailijoita" vaikka ajattelematonta tuo vaikerrus on.

Koko elämä on luopumista. Ainoa tapa päästä eteenpäin on luopuminen - ja ainoa tapa saada myös. Luin talvella lapsille muumipeikkokirjoja ja suosittelen niitä kaikille - oli lapsia tai ei. Niiden teksteihin sisältyy hieno kerros aikuiselle, joka lukee tarinoita niiden innokkaille kuulijoille. Niissä on ajatuksia ja oppeja, joita kovin mielelläni haluisin osata toteuttaa.

Ehdoton suosikkihahmoni on Nuuska Muikkunen, joka omaa ideaalisen luopumisasenteen. Muistaakseni tarinassa Pyrstötähti hän hetken empii luopumista rakkaasta teltastaan, tajuaa tunnesiteen ja tekee päätöksen luopumisesta, koska huomaa ihastuneensa johonkin ja saaneensa siitä taakan. Kadehdittavaa riippumattomuutta.

Nuuskamuikkusmaisen askeettista sitoutumista materiaan ja paikkoihin, en tahtoisi toteuttaa - ainakaan vielä. Mutta paljosta voisi olla järkevää luopua - paljosta sidonnaisuuksia, joiden omaaminen vie enemmän kuin antaa. Jos luopuminen olisi helpompaa, olisi elämä sitä myös - siis helpompaa. Luopumistahan se jokatapauksessa on.

Samalla kun elämä on luopumista on se myös tavoittelua. Tavoittelemme asioita, joiden uskomme parantavan elämäämme tai joita vain haluamme. Yhtä tärkeää kuin luopumisen hallinta on tavoitteiden asettelun osaaminen. Jos haluaa liikaa tai väärää - ehkä jonkun toisen todellisuudessa tahtomana - voi ruuhkauttaa tai sotkea elämänsä ja joutua luopumaan tahtomattaan paljosta tärkeästäkin. Elämän hallinta on siis luopumisen ja tahtomisen taitoa.

Jos emme itse määrittele mistä on hyvä luopua ja mitä on järkevää tavoitella, joudumme luopumaan ja tulemme haluamaan asioita, jotka eivät välttämättä aidosti ole mieleisiä. Jos ymmärtää luopua turhasta ja kuluttavasta, saa todennäköisemmin pitää tarpeellisen ja voimia tuovan. Ja jos pystyy olemaan haluamatta tarpeetonta ja osaa tavoitella oikeasti itselle antoisaa, saa elämästä enemmän kuin näennäisesti täydemmästä pystyisi ammentamaan.

Otan vielä kupin kahvia, lykkään taas sämpylät uuniin ja ryhdyn pohtimaan mistä olisi järkevää luopua ja mitä todella kannattaa tavoitella ennen kuin vääjäämättä joudun luopumaan tästä kaikesta.

Aamu kesälomalla - pihalla +10 ja sataa. Varmasti pettymys monelle lomansa aloittaneelle ja kovin tuttua sellaisena itsellekin menneiltä vuosilta. Parasta lääkettä puutarhan kuivuuteen ja metsäpalon vaaraan kun aiempina vuosina ovat olleet allekirjoittaneen vuosilomat.

Suomalaisten kesäsuunnitelmat sisältävät sisälläoloa yleensä liian lyhyiksi jäävien unien verran. Kun keli ei suosi, on pihalle rakennettu loma pilalla ja tekeminen lähinnä ajan tappamista. Aikuisten sullominen pienen mökin sisätiloihin ilman järjellistä tekemistä johtaa liiankin usein muunlaisen tekemisen esiintymiseen - lapsilla aina.

Kun ulkona sataa vettä niin ettei sekaan sovi, lapsiperheessä ilman täyttävät liian kovat äänet ja lentävät esineet sekä niitä säntäillen säikkyvät eläimet. Täälläkin aamulla tehdyt sämpylät löytyvät muruina nurkista, kahta kuhmua on puhallettu isin salaisella taikapuhalluksella ja kauhun valtaama kissa on armahdettu takapihan katokseen istumaan.

Tällaisina aamuina sitä osaa kaivata aurinkoa - tai edes pilvipoutaa. Kun taivas aukeaa ja suurin sade on ohi, saa tuo riehuryhmä välittömästi komennon ulos. Nimittäin ulkona oleva sade aiheuttaa lapsille sisällä tilan, jossa normaalit puuhat eivät kiinnosta. Nytkin televisiossa menevät lastenohjelmat ilman ainuttakaan katsojaa, legot sekä muut suosikkilelut lojuvat koskemattomina ja tiimi keskittyy riehuntaan - tällä kertaa majaleikin varjolla.

:)Sade näyttää hiukan laantuvan ulkona - jos lapset eivät siirry sinne, taidan itse hipsiä tuon terassituoliin rentoutuneen kissan seuraksi. Kahvimukin höyrytessä kädessä ja sämpylän toisessa voi jättää rennolla mielellä talon rytmiryhmän tuhottavaksi. Majat ja vauriot voi korjailla rauhassa ja rennolla mielellä sateen loputtua, jos hermot vain saa säilymään siihen saakka.

Lasten nukkumaanmenon myöhäisyys ei vaikuta heidän aamuheräämisensä varhaisuuteen. Ei ainakaan silloin, kun herääminen suoritetaan karkkipäivään. Eilen viimeinen kukkui tunteja tavoitetta myöhemmin mutta aamu oli silti normaaliakin aikaisempi.

Kun luvassa on jotain mukavaa, tapahtuu lapsen herääminen nanosekunnissa ilman tarvetta ulkoisiin ärsykkeisiin. Silloin, kun isillä on aamulla kiire, aikaa kuluu taatustu tuhottomasti enemmän. Miten nuo samat otukset toimivatkaan niin erilailla isi työaamuina ja näin karkkipäivisin.

Karkkipäivä on muutoinkin erikoinen ja viikon muihin päiviin verrattaessa ainutlaatuinen. Tänään lapsilta onnistuvat asiat, joiden teettäminen muulloin vaatisi lähes toivottomuuteen johtavan määrän energiaa - isiltä. Siitä siis tuo meillä näppäräksi havaittu siivous- ja karkkipäivän yhdistäminen.

Energia ja vauhti, jolla siivous suoritetaan, on semmoinen, jolla pesueeni kanssa siivoisin Helsinki-Vantaan kaikki terminaalit ennen lounasta. Siivousintoon antautuneet lapset menettävät kävelytaitonsa ja kirmaavat kaikki siirtymisensä. Ja siivouksen valmistuttua tuo tehokolmikko ilmestyy liki asennossa ilmoittamaan, että on aika siirtyä kauppaan.

Siivous- ja karkkipäivän järjestys on ehdoton. Muksujen motivaatiotaso pysyy korkealla vain niin kauan, kun tavoiteltava tulos - karkin osto - vaikuttaa jotenkin epävarmalta. Perinteinen lasten kasvatus, joka perustuu uhkailuun, kiristykseen ja lahjontaan, toimii siivoukseenkin siis hyvin. (Tuota samaa hyväksihavaittua kolmikkoa käytetään tunnetusti myös varusmieskoulutuksessa - tosin muunnelmana: uhkailu, vittuilu ja katteettomat lupaukset.)

Toinen syy järjestyksen tärkeyteen piilee palkkion vaikutuksissa. Karamellinsä ansainneet ja nauttineet lapset siirtyvät transsinomaiseen tilaan, jossa keskittyminen mihinkään tai hetkeksikään on mahdotonta. Jos mikään aine saisi aikuisen ihmisen nousemaan samaan tilaan kuin sokeri lapset, olisi se taatusti lailla kielletty ja tabu liki kaikissa uskonnoissa. Sokerihumalassa lapset sitten siivousksensa vastapainoksi sotkevatkin talon takaisin entisen näköiseksi ja isi saa rauhan lähinnä siitä, että tietää lelusekamelskan alle jääneen lattian olevan puhdas.

Mutta nyt siivous on suoritettu ja rivi anovasti, samalla uhmakkaan vaativasti, katsovia pikkusilmiä tuijottaa minua ja painostaa siirtymään makeisostoksille. Taidan ottaa uima-asut matkaan ja pyrkiä purkamaan suurimman sokerihumalapiikin rannalle - jos vaikka illalla lattia näkyisi.

Aurinkoista ja iloista karkkipäivää kaikille!

Lapset palasivat eilen lomalta kotiin ja samalla rutiinit. Aamu alkaa ajallaan, ruoka-ajat pidetään, nukkumaan mennään säännöllisesti ja pääosa pahoista tavoista jätetään taas niiden ihan oikeiden sinkkujen hoidettaviksi. Elää kulkee rutiinien viitoittamaa tietä.

Takana on nyt kaksi viikkoa aitoa yksinoloa ja seinkkuelämää ilman lapsia. Tuo kaksi viikkoa osoitti aukottomasti, ettei minusta moiseen enää olisi ja onkin aivan ihanaa saada jakaa kesän riemuja oman kolmikon kanssa. Kun rutiineihin ei ollut ulkoista - saati sisistä - pakkoa, jäivt ne sujuvasti sivuun ja elämä oli hetkessä suunnatonta kohellusta.

Ainoa asia mitä sinkkuilusta jää kaipaamaan on aamukahvin kiireettömyys ja aikuisten ihmisten muukin kuin virtuaalinen seura. Toisaalta talossa oleva aito ja välitön elämä sekä nyt aamukahvin ohella ilmaan tuoksunsa luovuttavat tuoreet sämpylät korvaavat sen korkojen kera.

Lapset kimasivat juuri ulos "ihastelemaan" kissan saalista koira kannoillaan. Eläimetkin ovat elävöityneet kaipaamisensa kanssa hetken peuhattuaan. Mutta seuraavat rutiinit odottavat jo ja jatkan tästä niihin. Pari päivää ja elämä on taas rentoa rutiinisuoritusta sitä miellyttävästi maustavien pienten poikkeamien - haukanpito hetkien kera.

Taas on aamukahvi nautinnan alla - kiireettä ja aurinkoisella takapihan terassilla. Liki täydellisyyteen yltävän nautinnon rauhan keskeyttivät vain muutamat sitkeät surisijat, joiden mielestä eväistäni osa kuului heille sekä kissani - viisaampi noista kahdesta.

Tyhmempi - tai siis vähemmän viisas - valvotti minua viimeyönä erityisen ansiokkaasti "vauvakuumeessaan", kuten lapset sen kiimaa kutsuvat ja kostoksi sitä kai noin nimittelen. Sitkeästi se pyrki pihalle milloin mistäkin rakosesta ja koko ajan se kutsui kylän kolleja kovaäänisesti tontillemme tarpeilleen - moninaisille semmoisille.

Mutta se viisaampi - se siis keskeytti aamukahvini episodilla, joka on näin kesällä erittäinkin tuttu ja joka toi hauskan muiston viime kesästä mieleeni. Se jolkottelin rennon ylpeästi hiiri tai joku vastaava jyrsijä suussaan suoraan avoimesta ovesta sisään ja minä tietty kipeällä jalalla perään. Tällä kertaa hiiri oli siististi eteisen laatoituksella ja sen henki oli siististi ja vähäverisesti riistetty.

Mutta viime kesänä tilanne oli kerran hieman toinen. Tuolloin tämä vanhempi ja selkeästi viisaampi kissa ei ollut vielä menettänyt täysin toivoaan tyttärensä metsästysvaistojen suhteen ja sillä olikin tapana tuoda elävinä erilaisia ötököitä tämän ihmeteltäväksi. Riepu (se tyhmempi) tosiaan ihmetteli niitä ja kerran suuhun hiiren otettuaan yökki noita otuksia, joille on edelleen vaarattomampi, kuin virittämätön hiirenloukku. Ja vanhempi kissoista (Bin Laden) on heittänyt hennoimmatkin haaveensa metsästystaitojen siirtymisest seuraavalle sukupolvelle tuoden nyt vain vainaita rapuille.

Yhtenä viimekesän aamuna heräilin sängystä lasten iloiseen kikatukseen. Pikkuiset lataavat itsensä aurinkoenergialla ja ovat kesäisin hämmästyttävän aikaisin jalkeilla. Niin siis nytkin mutta poikkeuksellisen hilpeinä. Olin juuri vetämässä sängyn vieressä olleita housuja jalkaan, kun keskimmäinen sai kikatuksen seasta sanottua: "isillä on hiiri housuissa".

Joskus ihmisestä käytetään sanontaa, että tällä on hiiriä housuissaan, kun hän on poikkeuksellisen rauhaton. Ensin ajattelin pojan kuulleen tuon jostain mutta pian tunsin erehtyneeni. Ne liikkeet, joihin ylsin elävä "opetushiiri" housuissani olisivat varmasti tallennettuina päätyneet parhaisiin kotivideoihin ja sieltä minut olisi todennäköisesti bongattua ja kiinnitetty kansallisbalettiin. Käytännössä lähes kokoajan ilmassa sätkien sain nuo housut jalastani ja kun ne tapasivat lattian, kirmasi pieni hiiri hirmuista vauhtia ja piipitystä pitäen pihalle.

Kissoistani se viisaampi - Bin Laden - katsoi minua lattialta halveksuen eikä tehnyt elettäkän ottaakseen tuota hiirtä kiinni. Hiiri suuntasi ovesta ulos ja pelastui - minä taas menetin selvästikin kasvoni kissani edessä kun osoittauduin yhtä huonoksi metsästäjäksi, kuin hänen hiiripelkoinen pentunsa.

Tänään siis aamukahvilla sain kissaltani taas lähes jokapäiväisen lahjan, joka tuon viimekesäisen episodin jälkeen on luojan kiitos ollut eloton. Kissa saa yhä, ja sai tuolloin viimekesänäkin, kiitokset työnsä hyvästä hoitamisesta - puutarhani on toistuvasti säästynyt naapureita kohdanneilta myyrätuhoilta.

Käyn nyt noutamassa uuden kupin kahvia, heitän tuon mukavia mieleenpalauttaneen raadon talouspaperin avulla biojätteeseen ja palaan tähän aurinkoon nostamaan mukin tuolle upealle eläimelle - kissoistani sille, jonka luonnetta en ole onnistunut kaikella keinotekoisella tuhoamaan.

Onnistuin tuossa pääsiäisenä hyvän ystäväni suosiollisella avustuksella saamaan polvesta eturistisiteen poikki. Edessä oli leikkaus ja nyt parhaillaan käynnissä oleva kolmen kuukauden kuntoutus. Vauhti pysähtyi ja aikaa jäi ajattelullekin.

Lueskelin tuossa pahimpina tylsyyden hetkinä pari kirjaa, jotka selvensivät tuosta vauhdin pysähtymisestä seurannutta heräämistä entisestään. Herrat Einhorn ja Hellsten olivat ehtineet pohtia elämää enemmän - tavallaan vauhtisokeuteen sortuneen puolesta.

Ihminen voi kuluttaa ainokaisensa monella tapaa väärin - yhteiskunta jopa kannustaa osaan näistä tavoista. Meille maalataan mainoksin selvät tavoitteet, joiden avulla onnellisuuden uskotellaan syntyvän. Toki noista asioista saa saavuttaessaan onnen - hetkeksi - mutta onnellisuus vaatii paljon ja toistuvasti hyviä kokemuksia.

Suurimmat ja suositelluimmat onnellisuudenlähteet ovat työläitä sekä aikaavieviä saavuttaa. Aika tai sen puute tuntuu vaivaavan meitä - tätä yhteiskuntaa yhä pahenevassa määrin. Onnellisuutta ei saada kerättyä tarpeeksi saavuttelemalla, koska tuo tapa ei ole kovin tuottava aikayksikköä kohti. Hieno olo, jonka saa esim. ostamalla jotain kivaa on usein pieni siihen pahaan oloon, aikaan ja vaivaan, jonka hankinnan mahdollistaminen edellyttää.

Onnen kerääminen saavutuksista aiheuttaa siis kiirettä ja huonoa omaa tuntoa, koska kaikkea ei voi saavuttaa ja paljoa joutuu laiminlyömään, kun tavoittelee sitä suurta unelmaa tai elämystä. Kun nuo onnellisuuden lähteet vielä kärsivät inflaation kerran koetuksi tultuaan, on kiire ja stressi tilattu, kun tuon tien valitsee.

Elämä on täynnä pieniä, helposti saavutettavia ja ilmaisia onnellisuuden rakennusaineksia. Jos ihminen ymmärtää pysähtyä luonnon tarjoamien elämysten kohdalla, nauttia lastensa puuhien seuraamisesta, rapsutella lemmikkiään ja kohdata ihanat ihmiset avoimena, niin hän tulee huomaamatta hankkineeksi semmoisen määrän onnellisuuden aineksia, että millään tavoittelun tavalla ei moiseen ihmiselämän rajallisena aikana yllä.

Koira torkkuu jaloissa, puutarha kukoistaa hieman villiintyneenä ja kahvi maistuu taivaalliselta. Hento tuuli viilentää auringon lämmittämää ihoa ja tuo ihanat kesän tuoksut sekä lintujen viserryksen puuskissaan. Nostan kupin kaikelle sille mitä kokee, kun matkaa hitaammin ja noille lukuisille linnuille, jotka säestävät tätä hetkeä...