Ne pienet ja salaiset viehtymykset

Viehtymykseni vanhoihin asioihin yltyy yltymistään. Olen etsinyt käsiini vanhaa musiikkia ja kuuntelen niitä vain kotona touhuten samalla kaikkea muuta. Näillä kyseisillä kappaleilla on merkillinen vaikutus minuun. Hyräilen, laulan ja heijaan itseäni. Tulen niistä niin hyvälle mielelle ja tuntuu ettei mikään voi pilata päivääni saati olotilaani. Tunnen olevani vanhanaikainen puoliso. Sellainen, joka mielihyvin hoitaa kotiaskareet, käyttää hameita tai mekkoja, tekee ruokaa ja on aina hyvällä päällä. Sellainen, joka suukottaa miestään hänen tullessaan kotiin ja haluaa palvella. Sellainen, joka halaa ja kysyy kuinka päivä meni. Sellainen, joka osaa antaa omaa rauhaa. Sellaiselta minusta tuntuu. Mutta minulla vain ei ole sellaista miestä jota saisin palvella. Olen toki iloinen, ettei minua kohdella kuin palvelijaa, mutta myönnän että olen huolehtivaista sorttia ja rakastan palvella.

Vanha musiikki ei ole ainoa viehtymykseni kohde. Rakastan niin monia asioita etten aina ymmärrä sitä itsekään. Eräänä päivänä kaivoin vaatekaappini hyllyltä pienen laatikon ja laskin sen sängylle. Se on täynnä postikortteja. Kauniita sellaisia. Laskin niitä aikani kuluksi ja lukemaksi sain yli 280 postikorttia. Laitoin osan korteistani valokuva-albumiin. Niitä selaillessa minut valtaa aina hyvänolon tunne. En voisi luopua korteistani ja haluan niitä lisää. Kuvat ovat niin kauniita ja koskettavia. Se on minun pieni elämäntehtäväni. Harrastukseni. Salaisuuteni. Mutta mistä minä nyt saisin lisää erikoisia ja uusia kortteja kokoelmiini?

Postikortit eivät sinäänsä liity mihinkään vanhaan, mutta kun aika kuluu ja nostan tuon saman laatikon alas kymmenen vuoden päästä voin vain kuvitella miten hienolta se tuntuu. Olen myös innokas kirjeiden ystävä, mutta minulla ei vain tällä hetkellä ole kirjeystäviä. Olen säästänyt kaikki kirjeet nuoruusajoiltani. Siellä ne elävät omaa elämäänsä pienessä sinisessä laatikossa. Olen pettynyt, koska tuntuu ettei kukaan halua kirjoittaa oikeita kirjeitä. Onhan se jokseenkin työlästä ja vie aikaa, mutta ne säilyvät ja ovat mielestäni arvokkaampi kuin sähköpostilla saadut kirjeet. Niihin tarttuu se ihana tuoksu vanhasta ja uudesta ja pian ne näyttävätkin vanhoilta. Ihanan kellertäviltä.

Kenties minua pidetään outona mieltymysteni vuoksi, mutta nuoruudessani nuo olivat lähes ainoat iloni ja kontaktini ulkomaailmaan. Postikortit ja kirjeet. Aina tuli se sama tunne, että nämä ovat vain minulle ja vielä vanhana mummona saan niitä pidellä käsissäni. Mihin ovat unohtuneet ne pienet asiat, jotka ennenkin ilahduttivat ihmisiä? Olenko jumahtanut mahdottomiin ajatuksiin ja toiveisiin?
Joka tapauksessa aion jatkaa pientä perinnettäni, sillä muistan miten hienolta tuntui lukea äidille tulleita kirjeitä hänen nuoruusajoiltaan. Sitä tunnetta en unohda koskaan. Minun lienee täytyy istua alas kirjoituspöydän ääreen ja kirjoittaa itselleni kirjeitä ja lähettää erilaisia postikortteja.