Postikortteja menneisyydestä

Jokaisen kuukauden viidentenä päivänä kirjoitin itselleni postikortin. Suljin huoneen oven, vaikka olin yksin kotona ja asetuin pienen kirjoituspöydän ääreen, kaivoin pienen kuluneen metallilaatikon esiin sängyn alta ja nostin viisi kuminauhalla sidottua postikorttinippua. Laskin ne sängylle ja sivelin niitä hellästi sormillani. Luin joka ikisen läpi aina vain uudelleen, jokaisen kuukauden viidentenä päivänä. Postikortit olivat ajan kanssa kuluneita ja haalentuneita, mutta ne olivat koko elämäni. Silmäilin päiväyksiä ja osoitekenttää ja koskin kortin pinnassa olevia uurteita kirjoituksestasi. Henkäisin syvään ja rutistin kortteja sylissäni. Laitoin postikortit varovasti takaisin laatikkoon ja työnsin sen takaisin sängyn alle. Avasin ikkunan ja otin uuden postikortin ulos kirjoituspöydänlaatikosta. Otin mustekynän käteeni ja syvennyin kirjoittamaan postikorttia itselleni. Kirjoitin puolestasi kuulumiset ja kysyin mitä minulle kuuluu. Kirjoitin, että toivon sinulla olevan kaikki hyvin.. Ps. Tulen pian kotiin. Maltathan vielä minua odottaa, Sinua aina rakastaen. Loppuun laitoin nimikirjaimesi ja suukkoja, aivan niin kuin sinulla oli aina tapana laittaa. Liimasin kortin yläkulmaan postimerkin ja kirjoitin siistillä käsialalla osoitteeni osoitekenttään.

Kun postikortti oli valmis, henkäisin syvään ja laitoin mustekynän takaisin laatikkoon ja kuvittelin kortin olevan sinulta. Nousin ylös tuolistani, jätin avonaisen ikkunan aukin ja ennen huoneesta poistumista silmäilin ympärilleni haikeana ja suljin oven perässäni. Kävelin lähimmälle postilaatikolle ja työnsin kortin sisään. Kohta minä sinusta taas kuulen, sanoin hiljaa mielessäni. Vaikka tiesinhän minä sisimmässäni, etten enää koskaan saisi tuntea kosketustasi tai helliä suudelmiasi. En koskaan enää kuulisi kuinka hiljaa kuiskaat korvaani kuinka minua rakastat. Et enää koskaan koskisi hiussuortuviani. Mutta sen tiedän, etten koskaan lopeta postikorttien lähettelyä. Sen minä sinulle lupaan, oma pieni sotilaani.