Unelmia

Katsoin sanoilla täytettyä vihkoani hetken aikaa vain pöytälampun valaistessa huonettani toivoen niiden katoavan tummiin leikitteleviin varjoihin ja pysyvän siellä. Laskin käytöstä kuluneen lyijykynän pöydälle ja silmäilin vielä luomiani sanoja. Osa minusta käski olla tekemättä mitään. Osa minusta taas käski unohtamaan kaiken ja elää jalat maan pinnalla. Osa minusta sanoi, että tulen vihaamaan itseäni tulevien päätösteni vuoksi. Toinen osa taas vannoi asioiden unohtuvan nopeasti mielestäni ja ihminen sopeutuu kyllä uusiin olosuhteisiin. Revin sanoihin upottamani paperit irti vihosta. Revin paperi paperilta ne yhä pienemmiksi palasiksi. Kun pöytäni oli täyttynyt pienistä revityistä paloista, rypistin ne yhteen ja heitin roskiin. Älä yritä saavuttaa mahdotonta, osa minusta sanoo. Osa minusta tunsi haikeaa oloa ja tunsin kyyneleiden pyrkivän pintaan.

Vuodet vierivät ja elämä sujuu mukiinmenevästi. Sitä kuvittelee voivansa unohtaa sen pienen osan itseään. Sen osan itseään mikä todellisuudessa onkin suuri osa persoonaasi ja elämääsi. On helpompi lukita se olento häkkiin ja antaa ajan hoitaa tehtävänsä. Kuitenkin sisälläsi kasvaa se valtava möykky ja tunne jostain suuresta. Se kasvaa kasvamistaan koskaan luovuttamatta. Se voimistuu niin kauan, kunnes se päästetään vapauteen toteuttamaan asioita, mitä varten se on olemassa. Miksi lakata unelmoimasta? Ovatko haaveet mielestäsi tehty turhiksi? Olento kuiski sisälläni. Yritin kaikkeni vaimentaakseni sen. Miksi pelkäät tehdä sitä mistä nautit ja olet varmasti hyvä? Olento jatkoi. En vastannut ja tein kaikkeni hiljentääkseni sen. Syvällä sisimmässäni tiesin sen olevan jokseenkin oikeassa. Ei haaveet ja unelmat ole luotu saavuttamattomiksi. Vanhana kadut päätöstäsi, Olento sanoi. Vihaat itseäsi lopulta. Unelmista ei pidä koskaan luopua. Niiden vuoksi täytyy taistella ja tehdä kaikkensa pystyäkseen vapauttamaan ne kahleistaan. Pelkäätkö kiivetä vuorelle, koska voisit pudota ja murtaa jalkasi? Olin hiljaa. Olento huokaisi mietteliäänä. Mutta oletko koskaan miettinyt, että voisit kiivetä vuorelle ja pysyä siellä tukevasti turvaköysien varassa? Pala nousi kurkkuuni, sillä tiesin sen olevan taas kerran oikeassa. Liian moni luopuu unelmistaan ja haaveistaan epäonnistumisen pelossa. Niin minäkin tein.

Avasin huoneeni oven. Se narisi ja lukitsin sen hiljaa. Lähestyin pöytääni ja laitoin himmeän pöytälampun päälle. Katsoin roskakoriin ja kippasin sen sisään kätkeytyvät paperinpalaset pöydälleni. Noukin laatikostani liimaa, teippiä, kartonkeja ja pinsetit. Liimasin koko yön pieniä elämäni palasia yhteen ja annoin niiden kietoutua suuremmaksi kokonaisuudeksi. Saatuani sen valmiiksi laitoin ryppyisen taideteokseni kehyksiin ja asetin sen seinälleni. Kömmin sänkyyni ja katsoin uutta seinäkoristettani kunnes silmäluomeni painautuivat kiinni ja olin syvässä unessa.

Nukahdettuani ovessa oleva avain tipahti maahan ja kahva kääntyi hitaasti alas. Ovi työnnettiin auki ja narisi. Lattialankut narisivat sen sipsuttaessa peremmälle huoneeseen. Se kipusi sänkyyni ja kaivautui syvälle kainalooni asettaen käteni sen ympärille. Se nukahti. Säpsähdin ja katsoin kainalossa tuhisevaa Olentoa. Dreams are dreams. Turhia ja toteutumattomia. Olento sanoi sarkastisesti ja vaikeni. Hymähdin ja vaivuin uudestaan syvään uneen ymmärtäen unelmien tärkeyden elämässäni.