Vanhoja pöytälaatikko jupinoita

Istahdin keittiönpöydän ääreen ja avasin koneen. Kuuntelin avoimesta ikkunasta kantautuvien sadepisaroiden ääntä kun ne iskeytyivät ikkunalaudalle ja päätyivät sateen kastelemalle nurmikolle. Kuuntelin kahvinkeittimen hiljaista ja rauhoittavaa porinaa ja imin itseni täyteen kahvista kantautuvaa huumaavaa tuoksua. Silmät sulkiessani mieleeni tuli eräänlaisia tuntemuksia ilman muistoja. Ne saavat aikaan yletöntä onnellisuuden tunnetta ja toisinaan pelkät tuntemukset ärsyttävätkin, sillä haluaisin yhdistää soljuvat ja leijailevat tuntemukseni johonkin hetkeen. Sitä hetkeä on vaikea edes kuvailla muille. Se on vain sanoinkuvaamatonta onnen täyttymystä. Aivan kuin joku täyttäisi kehoni onnella täytetyllä happipullolla. Se tunne alkaa pienestä kohdasta ja leviää koko kehooni saaden aikaan kihelmöintiä ja hymyilyä. Sitä vain vaipuu oman mielensä rauhallisuuden puutarhaan.

Tänään kuitenkin tiesin mihin tuntemukseni yhdistän. Sade. Sade ja lapsuus. Tunsin itseni pieneksi tytöksi mikä joskus kauan sitten olin. Ajatus oli typerä, mutta en voinut sille mitään. Aivan kuin olisin elänyt uudelleen niitä vähäisiä, mutta mukavia muistoja lapsuudessani. En voinut olla ajattelematta kuinka kateellinen olenkaan lapsille. Vaikka elämä olisikin kurjaa, niin lapset osaavat iloita mahdottoman pienistä asioista ja heidän elämässään pienikin asia voi olla hyvin suurta mitä aikuiset eivät osaa käsittää, vaikka ovat itsekin sen kokeneet. Näen usein lapsia paikoissa missä liikun ja hymy valtaa kasvoni nähdessäni iloisia ja nauravia lapsia. Muistan kuinka pienen pieni tyttölapsi suloiseen kukkamekkoon puettuna nauroi koko sydämestään temmeltäessä koiran kanssa nurmikon seassa. Tämä tyttö osasi juuri ja juuri kävellä ja ruohokin näytti olevan melkein pidempää kuin tämä pikkuihminen. Tyttö tömähti aina toisinaan maahan, mutta nousi pystyyn ja nauroi. Mieleni teki vain mennä rutistamaan tyttöä, mutta tiesin kuinka oudolta se vaikuttaisi hänen vanhempiensa silmissä. Päätin sen sijaan pitää sen hetken ikuistettuna sydämessäni. Silloin tajusin etten minä aina kameraakaan tarvitse ikuistaakseni minulle miellyttäviä asioita. Minun ei tarvitse kuin avata pieni ovi sydämessäni ja se hetki pyörii mielessäni elävänä ja tuoreena aivan kuin se olisi hetki sitten tapahtunut. Täytyy vain pitää huoli että lukitsen oven huolellisesti etteivät muistorikkaat hetkeni leijaile vahingossa pois.

Joka tapauksessa en voinut olla ajattelematta pieniä muistoja lapsuudessani, jolloin koin riemastuttavia hetkiä. Kun katsoin ikkunasta pihalle näin nuo salaperäiset ja kutsuvat sateen tekemät lätäköt. Näin pienen tytön kumisaappaisiin varustautuneena yksinäisenä hyppimässä lätäköstä toiseen sangen onnellisena ja tyytyväisenä. Vesi roiskahteli ympäriinsä, mutta tyttö ei välittänyt vaikka hieman kastuisikin. Sade yltyi ja tyttö vain jatkoi puuhiaan. Hetken kuluttua sama tyttö nousi sinisen apupyörillä varustetun pyörän päälle ja ajoi pitkin pihaa. Vesi roiskui pyöristä. Tyttö ajoi hiljalleen jokaisen lätäkön läpi ja hymyili. Säpsähdin kun ruohonleikkuri käynnistettiin ja katsoin pihalle. Lätäköt olivat koskemattomia. Vain sade jätti jälkensä niihin. Pihalla oli nyt vain nuori poika nurmikkoa ajamassa, mutta tyttöä ei näkynyt missään.

Hörpin kuumaa kahvia valkoisesta mukistani ja yritin keskittyä kirjoittamiseen. Vasta ajetun nurmikon raikas tuoksu kiipesi ikkunasta sisään ja mieleni leijaili siellä täällä. Pidin mukia kädessäni ja annoin sen lämmittää itseäni. Olin kylmissäni ja laitoin paksummat sukat jalkaani ja hörpin kahviani. En saanut mitään aikaiseksi kirjoittamisen osalta ja annoin silmieni levätä. Katseeni vaelsi tyhjältä ruudulta sateiseen pihamaastoon. Mielenkiintoni kiinnittyi märällä hiekkalaatikolla leikkivään pieneen tyttöön. Hän teki hiekkakakkuja ja rakensi linnoja. Hetken päästä linnat olivat poissa ja tyttö liikutteli leikkiautoja suuren hiekkavuoren päälle tehden teitä hiekkaan. Hymyilin ja hörpin kahviani katsellessani leikkiä. Katsahdin tyhjää kuvaruutua ja päätin kirjoittaa kohta. Katsoin uudelleen ulos ja huomasin tytön astelevan märän vasta-ajetun nurmikon päällä ilman kenkiä. Tyttö oli asettanut kengät nurmikolle ja asteli nurmikon päällä silmät suljettuina ja onnellinen hymy kasvoillaan. Huokaisin ja suljin silmäni vain hetkeksi. Kun avasin silmäni havahduin mietteistäni ja huomasin että tyttö oli poissa. Tuijotin vain nurmikkoa hämilläni. Pienet punaiset kumisaappaat makasivat maassa yksinäisinä ja märkinä. Join kahvini loppuun ja jäin mietteliäänä tuijottamaan ulos. Oliko se vain kuvitelmaa? Oliko se muisto lapsuudestani? Huokaisin onnellisena ja käperryin sohvan nurkkaan lukemaan kirjaa paksut sukat jalassani ja vaaleansininen huopa päälläni.