Elokuvat

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kerouac.

Jack Kerouac Lahdentiellä

Valkoisen t-paidan ja Levis 501:sen kombinaatio on kuin Gideon-Raamattu hotellihuoneessa. Voimme vetää sen esiin pop-kulttuurin vetolaatikosta jos tulee koti-ikävä. Jos Jeesus tulisi takaisin ,hänellä olisi varmaankin jalassaan farkut ja hän lukisi otteita Kerouacin kirjasta. Evankelistatkin ovat tajunneet tämän. Siksi Jeesus on tullut, pian jo neljäkymmentä vuotta nimenomaan lyhtypylväisiin kiinnitetyissä postereissa, joiden tarkoitus on näkyä ohjaamoon. Kun lumoudumme Kerouacista me oikeastaan lumoudumme tiestä, farkuista ja siitä mahdollisuudesta että voimme joskus tulla kirjailijoiksi. Niin, On The Road on kaikkien Road-elokuvien faija joka synnytti kokonaisen elokuvagenren josta sittemmin on tullut klisee. Jatsi täytyi vain korvata rock'n rollilla. Omituista on, että On The Road syntyy itse elokuvaksi vasta kun jälkeläiset ovat jo aikuisia.

On The Roadin "kapina" oli hippityylisten elokuvallisten irtiottojen, kuten Easy Rider mallina. Ja jossain vaiheessa Syntyneet tappajiksi sekä muut päivittivät lajityypin 1990-luvulla.

Asfaltti on lupaus vapaudesta. Kun olin 18-vuotias, näyttelin kaverini road-moviessa. Kuvauspaikka oli serpentiinitie kehäteiden ulottumattomissa. Meillä oli iso amerikanrauta, etsimme 1960-luvun huoltamon. Kohtauksissa poltettiin tupakkia.

kuva:kimmo laakso

Vaikka road-movie vapauksineen on klisee, ohjaaja Walter Salles on tehnyt kokonaista kolme road-elokuvaa. Hänelle genre on jotain hyvin henkevää ja ilmeisesti edelleen tapa vastustaa "mukautumisen kulttuuria" kuten hän muistuttaa. Road-elokuvat ovat ilmeisesti jonkinlainen vastalääke sille apatialle minkä tositelkan katsominen tuottaa. Vuonna 2007 hän kirjoitti esseen aiheesta New York Timesiin tehdessään dokumenttia Kerouacin Matkalla -kirjasta. http://www.nytimes.com/2007/11/11/magazine/11roadtrip-t.html?_r=1&pagewanted=all

Beat-hengessä Salles tulee hehkuttaneeksi road-elokuvia, koska ne "kuvaavat henkilöhahmojen sisäistä matkaa" tai jotain sinnepäin. Road-elokuva kuulemma lupaa että voimme vielä tehdä matkan ja löytää itsemme. Tämä on mahdollista koska road-movie on myös hyvin lähellä dokumenttia.

Well, minusta Monet Sallesin pointit ovat paskanjauhantaa puhtaimmillaan.

Voi nimittäin ajatella että road-movie, asettaessaan auton tai prätkän pääosaan oikeastaan pärjäisi ihan hyvin ilman näyttelijöitä. Road-elokuvaa lähemmäksi konetta ei elokuvan ole mahdollista päästä. Googlen kartta-auto on road-movien looginen päätepiste. Sitäpaitsi, jos katsoo ikkunasta ulos Lahdentiellä huomaa että autoilun suoma vapaus on iso, perseenkokoinen harha. Kaikki kuskit jumittavat apaattisina. Tuskin mikään voi olla kauempanana kapinasta saatikka henkistymisestä.

Onkin osuvaa että Suomen Tieyhdistyksen lehti Tie & Liikenne juhlii Kerouacia nimenomaan yksityisautoilun evankelistana. Lehdessä muistutetaan samalla että tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä kun Suomen ensimmäinen moottoritie avattiin vuonna 1962.

"Markkinoilla merkitsevät tunnetusti tarinat melkein enemmän kuin itse tuote. Chevrolet tuo perustajiensa vuoksi Euroopassa mieleen jännitystä ja romantiikkaa. GM:n autot tulevat esille myös beat-sukupolven henkisen isän Jack Kerouacin Matkalla-kirjassa (On theRoad). Tämä Kerouacin klassikko
ilmestyi alun perin 1957, juuri Eisenhowerin kultaisina vuosina."

On The Roadin välitön seuraus oli julkisen liikenteen romahdus Yhdysvalloissa.

Siitäkin huolimatta että pidätte minua snobina, joka istuu mieluummin junassa kuin ajaa autoa, aion suositella erästä kirjaa aiheesta. Kas näin: Driving Visions: Exploring the Road Movie, kirjoittanut David Laderman.