Elokuvat

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on male-bonding.

Tosi bro-manttista

"Vittu, jätkä mä rakastan sua" oli kerran ilmaus jonka streittimies sanoi samaa sukupuolta edustavalla kaverille äärimmäisissä olosuhteissa, nautittuaan n. 5 litraa lager-olutta ja puristaessaan toisella kädellä hermostuneesti jalkapalloa. Luonnollisesti seuraavana päivänä mitään tunnustusta ei ollut koskaan tehtykään.

Mutta viimeisen vuoden aikana Hollywood on suoltanut toisenlaisen ns. streitin veljesrakkauden, bro-manssin ideaalin koko planeetan tietoisuuteen. Me olemme nähneet ainakin Guy Ritchien ja Jude Lawn käsikynkässä (selvin päin)jota on seurannut liuta muita jotka reippaasti flirttailevat tavislandian homofobian kanssa. Vanavedessä on ilmaantunut joukko miestoimittajia jotka joko toteavat "ääh koko bromanssi on paskapuhetta. Minä en rakasta miehiä" tai vastaavasti tunnustavat olevansa kuolettavasti rakastuneita johonkin mieheen ja ettei kyse ole mistään muusta.

Sosiologit ovat innoissaan. He puhuvat male-bondingista ja homososiaalisuudesta. Hihuu, vihdoinkin miehet voivat relata ja taputtaa toisiaan olalle ja halailla! Ainakin valkokankaalla.

Elokuvissa bromanssi tuntuu kukkivan komedioissa, Jude Apatowin tuotannot (I Love you Man) leikkivät perspelon tulella ja viimevuonna nähty Humpday vei bromanssin rajat kokonaan toiseen sfääriin. Mutta kuinka ollakaan bromanssi ei ole vain vitsi: Sherlock Holmesin päivitetty versio oli aito 100% bromanssi. Downey Jr:n kommentoi myöhemmin suhdettaan Jude Lawn kanssa: Tämä ei ole komedia vaan rakkaustarina...."

Koko puhe bromanssista tuntuu kutsuvan miehiä sladdinmittauskilpailuun liberaaliudessa : fobiat roskakoriin nakannut dynaaminen heteromies ei pelkää karvaisen käden puristusta...vaan tarttuu siihen kuin ritari Excalibur-miekkaan.

Tai sitte ei tartu. Käytännössä kömpelöt mieshalit ovat osoittaneet että selvinpäin halailu voi valkokankaan ulkopuolella olla erinomaisen vaivaannuttavaa, puhumattakaan yhteisistä kynttiläillallisista!