Sankari, tappaja, McClane

  • Marko Ahonen

Vuodenvaihteessa Suomessa tapahtui ampumavälikohtaus, jossa kuoli kuusi ihmistä, kun ampuja itse lasketaan mukaan. Tämä oli tietenkin valtava uutinen Suomessa, ja tapahtuma noteerattiin myös ulkomailla. Kauppakeskus Sello tuo ensimmäisenä mieleen verilöylyn vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Herkimmät ja viisaimmat meistä eivät unohda tuota koskaan.

Vuonna 1990 terroristit ottivat haltuunsa Dullesin lentokentän Washingtonissa. He mm. tuhosivat lentokoneen matkustajineen ihan vain näyttääkseen voimaansa. Newyorkilainen poliisi John McClane oli sattumalta paikalla ja nousi terroristeja vastaan.

Lentokoneessa kuoli noin 230 ihmistä. Yleensä kahakassa kuoli noin 270 ihmistä. McClane tappoi kolmisenkymmentä roistoa omin käsin ja asein ja ansoin.

Okei, jälkimmäinen on tietenkin elokuvasta Die Hard 2, ei tosielämästä. Todellista ja kuvitteellista verilöylyö ei ole järkevää vertailla keskenään, enkä niin teekään. Pointtini on siellä elokuvan puolella. Die Hard 2:n fiktiiviset tapahtumat sijoittuvat kuitenkin tähän meidän reaalimaailmaamme.

Mitä jos Die Hard 2 olisikin totta?

Tapahtunutta muisteltaisiin yhä vuosittain uutisissa ja muualla mediassa. Tänä vuonna vietettäisiin tragedian 20-vuotispäivää. McClane ei olisi sankari läheskään kaikille, vaan häntä syytettäisiin tarpeettomasta voimankäytöstä. Eikä voi olla sattuma, että sama mies joutuu tappamaan suuren joukon ihmisiä jo toisen kerran muutaman vuoden aikana. 3. ja 4. kerrasta puhumattakaan.

Toki tappaja-McClanella olisi myös faninsa. Facebook-ryhmissä McClanen ronskeja otteita ihailtaisiin suurin joukoin. Asehulluille McClane olisi sankari. Kuinka monta ihmistä lisää olisi kuollut, ellei McClane olisi tarttunut toimeen?

Toiset taas pitäisivät McClanea malliesimerkkinä länsimaiden täydellisestä rappiosta ja väkivaltakulttuurin ihannoinnista. McClanea pidettäisiin sadistina, joka nautti tappamisesta. Tietenkin hänet pistettäisiin terapiaan käsittelemään tapahtunutta. Mutta normaalielämään ei olisi enää koskaan paluuta.

McClane olisi tietenkin haastettu oikeuteen - monta kertaa ja monesta eri aiheesta. Joku raja on silläkin, montako roistoa poliisi saa ampua, vaikka roistot olisivat syyllisiäkin. Suomessa puhuttaisiin hätävarjelun liioittelusta. En tiedä, tuntevatko amerikkalaiset sellaista termiä lainkaan.

Fakta ja fiktio ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka monilla onkin vaikeuksia erottaa niitä toisistaan.

3 kommenttia

Anonyymi

9.1.2010 15:36

Die Hardeja voisi verrata sotatapahtumiin. Kaikissa neljässä palkka-armeijat iskevät siviilikohteisiin. Tosielämän Suomessakin oli takavuosina paljon miehiä, jotka olivat ampuneet kymmeniä vihollisia useissa eri tapahtumissa muutaman vuoden aikana. Heidänkin kohdallaan jälkikäteisarviot jakautuivat ainakin lokeroihin Sankari, Konna ja Velvollisuutensa tehnyt. Terapiaa ei siihen aikaan ollut juurikaan tarjolla, mutta useimmat jatkoivat normaalia elämää.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
6 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Anonyymi

13.1.2010 23:14

Voin sanoa että se "normaali elämä" sotien jälkeen näillä veteraaneilla jotka olivat joutuneet moninkertaisiksi murhaajiksi vastoin omaa tahtoaan, oli täynnä traumoja, syyllisyyttä ja alkoholia. Jos joudut ampumaan 10 ihmistä samaan kasaan ja henkiinjäänet kasasta vielä lopetaan teloitustyylillä laukauksella päähän, et selviä ilman traumoja, ellet ole psykopaati. Näin kävi ukilleni. Vain humalassa asiat kertoi. Toivottavasti kukaan ei enää joudu tätä kokemaan.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Anonyymi

21.1.2010 00:29

Suurin osa veteraaneista ei joutunut mielisairaalaan. Jonkinlainen terapia olisi kyllä ollut tarpeen monillekin. Työ, viinanjuonti ja vertaistuki toimivat jonkinlaisena sellaisena. Eriasteisia traumoja tietysti jäi, sehän on tuttua kertomaa kautta maan. Kun 1960-luvulla näki joukon nelikymppisiä miehiä juttelemassa, tiesi kuulemattakin yhden keskeisistä aiheista. Lasten kuulten sodasta ei puhuttu, jotkut eivät muutenkaan, paitsi ehkä juuri juovuksissa. Useimpia auttoi ajatus siitä, ettei hyviä vaihtoehtoja aikanaan ollut tarjolla. Ja että vastapuolen sotilaiden tappaminen taistelussa ei ole murhaamista.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
3 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi