On paha olla, itkinkin äsken. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ja huonoksi ihmiseksi. Enkä edes osaa oikein sanoa miksi näin on. Johtuuko tämä siitä, että en keksi itselleni mitään tekemistä, josta tietysti johtuu se, että minulla on tylsää.
Miksi minä en kiinnostu mistään? Miksi muut ihmiset on niin kiinnostuneita kaikista asioista? Toiset harrastavat kuntoilua kaiket päivät, minkä vain töiltään/kouluiltaan ehtii, toiset taas ovat mukana järjestöissä, yhdistyksissä yms. Sitten on myös niitä superihmisiä jotka harrastavat kaikkea mahdollista, kuntoilut ja järjestöt menevät oikealla kädellä ja samaan aikaan vasenkäsi hoitaa sosiaalisia kontakteja. Mutta mistä heillä löytyy se kaikki kiinnostus? Minua ei kiinnosta kuntoilu (toki se olisi terveyden kannalta oleellista mutta kun ei kiinnosta, ei sitten millään), jossain yhdistysjutussa tai järjestössä vois olla mukava olla mukana, mutta ei täällä hevonperseenkuusessa mitään taida olla, en minä ainakaan tiedä olevan. Tai ehkä niitä on jotain vanhusjärjestöjä jotka on tarkoitettu eläkeläisille, eipä täällä pian muita asukaan.
Ei ollut leikkauksen tuloskaan aivan sitä mitä luulin ennen leikkausta. Leikkaus kyllä meni aivan niinkuin pitikin ja uskoisin että leikattu osa pelaakin niin kuin pitää, sekä kaikki on paranemisen kannalta ihan hyvin mutta luulenpa joutuvani vielä jonkin ajan kuluttua johonkin plastiikkakirurgiaan kun en tosiaan ole tyytyväinen tuohon leikkauksen jälkeiseen ulkonäköön, se on mielestäni lähes vastenmielinen. Tuokin asia saa oloni pahenemaan. Nyt en voi vielä oikein tehdäkään mitään kun eilen vasta oli se leikkaus, joten on parempi olla rauhassa jotta toipuminen pääsee vauhtiin. Tämäkin aiheuttaa tylsyyttä.
Kolmantena masenteena on tämä yksinäisyys, minulla ei ole enää oikeastaan ainuttakaan kaveria, ystävistä puhumattakaan. Tai tavallaan on kavereita, mutta kun he asuvat kaikki nyt toisella paikkakunnalla, niin eipä heitä näe, eikä heistä paljon mitään kuulukaan. Yhtä kaveria tapaan yleensä viikonloppuisin mutta kun olisi nämä arki-illatkin joihin kaipaisin jotain sosiaalista kontaktia. Joku varmasti sanoisi, että on oma vikani kun en hanki uusia kavereita täältä. No, se ei taida onnistua, ei ainakaan minun kohdallani. En tunne kuuluvani näihin kuvioihin, pidän itseäni outona ja erilaisena. Tälle paikkakunnalle jääneet, minun ikäiseni ihmiset, ovat lähes kaikki luonteeltaan tietynlaisia. He olivat yläasteella niitä joita sanottiin koviksiksi, niitä jotka haukkuivat minua, niitä joille olin ilmaa. Eivätkä he tunnu oikein muuttuneenkaan, aina vain samat ilmeet katsovat minua heidän kasvoiltaan, halveksien minua ja erilaisuuttani, nyt sitä ei vain sanota ääneen. Toinen asia miksi en kavereita helposti saa on asia, josta olen ennenkin maininnut, en hallitse sellaista juttelutaitoa kuin moni muu. Joillekin on hirmu helppoa mennä tuntemattoman ihmisen luo ja saada aikaan pitkä ja syvällinenkin keskustelu, ainoa mitä minä saan aikaan on lähinnä vain joku typerä heitto ja sen jälkeen tulee pitkä ja kiusallinen hiljaisuus. Minulle ei ole mitenkään luontevaa, että osaisin pitää keskustelua yllä, minun pääni vain alkaa hakata tyhjää ja alan miettimään miten kiusallinen tilanne onkaan kun kukaan ei sano mitään.
Vitun valittaja ja poraaja, kuula tällaisen kalloon pitäisi ampua, päästäisiin tästäkin eroon. Biisikin sopii hyvin mielialaani: Greenwheel - The end
