Aina vihaiset ihmiset hämmentävät. En nyt tarkoita ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta suuttuneet ja siksi vihaisia. Vaan tarkoitan ihmisiä, joista huokuu määrittelemätön ja kohdentamaton viha koko maailmaa kohtaan. Se huokuu sanojen väleistä ja valuu pitkin katuja. Tiedätte varmasti ihmistyypin. Ihmiset, jotka keskittyvät vikoihin, ongelmiin ja korkeisiin esteisiin ja niitä voivotellessaan eivät näe sen vian ympärillä olevaa kaunista, ongelman vieressä olevaa ratkaisua tai korkean esteen alakulmassa olevaa ovea.
Ymmärrän vihan kyllä olevan puhdistava ja voimaa antava tunne, mutta pidemmän päälle luulisi sen olevan äärettömän kuluttava tunne. Vihata pitää, mutta ajallaan siitä on hyvä päästää irti, jotta voi surra. Ja surra pitää. Niin paljon, että surut on surtu ja voi siirtyä eteenpäin. Jämähtämällä vihaansa, jämähtää elämässään. Toisinaan se viha, joka antaa voimaa, voi kantaa hetken eteenpäin. Kantaa kriittisimmän ajan, mutta se ei ole hyvä ystävä pitkällä matkalla. Se imee voimat, vetää silmät kieroon ja sammuttaa valot.
On tietenkin ymmärrettävää, että toisinaan itse kukin on oman raivonsa, pahan olonsa ja elämäntuskansa keskellä yksin ja sokeana. Itse olen tuossa tilassa aina kun räntää sataa vaakasuoraan. Ja nyt kevään tultua kaikki on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ihanaa.