Blogi

Siis on toi lenkkeily täällä aina joskus varsinainen seikkailu. Onneksi me ei Welmun kanssa hairahdeta tutuilta reiteiltä ihan joka päivä. Vois tulla nääs traumoja. Eilen illalla piiiiitkän jahkaamisen ja perseen lattiaan juurtumis-prosessin jälkeen pääsin viimeinkin liikkeelle ja päätin heilauttaa ihan jonkun meille uuden lenkin.

Lähdettiin lampsimaan ja päästiin sadan metrin päähän kotoa, jolloin minusta tuntui, että olis ehkä sittenki ollu viisasta käydä vessassa ennen lähtöä. Ajattelin kuitenkin, että paskat minä nyt enää takasin käänny, tos on mäki ja kaikkee. Niinpä jatkettiin. Ensin törmäsin poliisiin. Tai siis poliisi ajeli muina miehinä puistossa pikkuautolla ja juuri, kun ne ohitti minut, Welmu oli pusaamassa myyrää yhteen puskaan, eikä mulla mitään pussia missään ollu. Viheltelin ja katselin muualle. Onneksi poliisit poikkesivat johonki sivupolulle, eivätkä jääneet sakottamaan minua ympäristön paskantamisesta (tai siis käytännössähän sen teki koira, mutta käsittääkseni minä olen silti sen, joka maksaa sakon sellaisen rapsahtaessa).

Seuraavaksi väistelin hulluja kamikaze-pyöräilijäitä, roikotin koiraa hihnassa (samoin, kuin vastaan tulleen rotikan isäntä teki omalle koiralleen molempien koirien koristessa toisilleen hihnoissaan), kävelin paska jäykkänä (vielä) hillittömän neekerilauman ohi (ne oli puistossa puiden siimeksessä humalassa ja minoon tyttö, pelotti), näin ihanan jannulauman, joka lähemmän tarkastelun jälkeen olikin homolauma (no siis sama asia, mutta nää oli niitä sellasia ihan oikeita homoseksuaaleja) ja sitten olinkin jo Sörkän rantatiellä.

Kävelin ekaa kertaa siellä päin. Tulen muistamaan ensimmäisen kertani Sörkän rantatiellä varsin terävästi. Nimittäin. Se vessatarve yllätti minut siellä uudestaan. Siis ei mikään vieno pieni pissinpoikanen, vaan se toinen. Vatsani kääntyi yhtäkkiä nurinpäin ja suolissani kiiti ties mitä edestakaisin ja ne pyristelivät pois paikoiltaan ja mourusivat ja mahassani oli selkeästi tivoli, sirkus ja paineesta päätellen kertakaikkiaan vuosisadan juhlat. Ajattelin, että mitähän hittoa minä nyt teen. Autoja painattaa ohi, ihmisiä kulkee ohi kävellen ja polkupyörillä ja minä vain kipitän eteenpäin muka ahkeran näköisenä, vaikka olin varma, että räjähdän siihen tielle hetkenä minä hyvänsä. Jos minut olisi sillä hetkellä liittänyt puutarhaletkuun, niin.... No, jääköön sanomatta. Ehkä mielikuva on teille tarpeeksi. Olin varma, että jos saan pidäteltyä kotiin asti, pakarani ovat taatusti rusinan kokoiset.

No mutta. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Perseeni on edelleen postivaunun kokoinen, kerkesin kotiin ja vessanpönttöni on taas nähnyt yhden asian lisää. Voipi olla, etten kuitenkaan mene sinne Sörkan rantatielle päin kävelemään ihan heti uudestaan. Ainakaan ilman vaippaa ja huussipaperirullaa. Siinä paikassa on selkeesti paha karma.

(Lähden kohta valloittamaan Mikkelin ja Varkauden Salluran kanssa. Koska meillä on molemmilla hieman taipumusta noihin kakkakepposiin, tulen tietenkin heti palattuani kertomaan ainakin omani tänne. Hii, siel on bajamajoja!)

Nyt se on ohi! Tehty! Viimeinen tiskivuori on raivattu! Moppi on heilahdellut otteessani viimeistä kertaa! Ei enää likaisia tarjottimia, ei vapaaehtoistyöntekijän likaisten sormenjälkien hysteeristä jynssäämistä, ei loputonta kahvinkeittoa, ei mukien kuivattelua, ei likaisia kylpylavereita, ei kyräilyä maailman kusipäisimmän ämmän kanssa.

Oikeasti, se on ohi. Olen ENTINEN laitoshuoltaja, ihan kohta opiskelija. On ihan kauhean vaikea uskoa, ettei minun tarvi mennä tuonne enää takasin, ainakaan toimittamaan tuota työnkuvaa. Hoitajat ja osastonhoitaja toivottivat minut tervetulleeksi pian heittämään keikkaa hoitopuolelle. Tuntui hyvältä lähteä pidettynä ihmisenä ja mainiona kakunleipojana (Pätkiskakku oli menestys. Jälleen kerran).

Rytkytin ratikalla kotiin ja hymyilin vain yksikseni. En jaksanu välittää, jos nyt joku katto, että tolla ei oo ihan kaikki inkkarit kanootissa, ku noin virnistelee. Oli vaan niin hyvä olla. Huolimatta siitä, että pärjääminen opiskelijana, osa-aikatöiden löytyminen ja opetteleminen, taloudellinen pinnistely ja elämän uudelleenmuodostuminen vähän jännittää. Silti.

Ihanaa!

Leipominen on ihanaa. Mie tykkään kovasti. Voisin leipoa päivät pitkät, kuhan joku söis sitte ne minun leipomukset. On nääs sellanen juttu, että pistelen itse ne kaikki, jos kukaan muu ei niitä tuhoa. Niinpä leivon aika harvakseltaan.

Tänään sain kuitenkin leipoa, koska oli hyvä syy. Huomenna on viiminen työpäivä. Jos enää ikinä uhkaan mennä laitoshuoltajaksi, voisitteko ravistella minua ja kieltää minua sakon uhalla tai jotain?! Ihan tosi. Jos niuruan, että kyllä se nyt vähän aikaa menee, lyökää minua. Ei se mene. Ei enää ikinä. Tosin en kyllä näe, miksi minulla moiseen olisi tarvettakaan, mutta silti. Kamalaa apinahommaa.

Niin siis olen luvannut viedä leipomuksiani huomenna töihin ja työkaverit on ostanu minulle jonkun lahjan ja meillä on pienet juhlat, kuhan lounastiski on hoideltu. Tein empanadas-piiraita. Tai siis en oikein tiedä saako noita enää kutsua sillä nimellä, koska oikeassa empanadas-ohjeessa on mozzarellaa ja basilikaa, mutta minä vaihdoin ne fetaksi ja sipuliksi. Lisäksi niissä on tomaattia ja mustapippuria alkuperäisen ohjeen mukaan. Ainekset on siis sullottu lehtitaikinanyytteihin. Ihan hyviä ovat. Pätkiskakku on uunissa. Juutas, että se on hyvää. Tosin siinä on 250 grammaa voita, maitosuklaalevy, kymmenen pätkistä ja valkosuklaata, joten totta helvetissä se on hyvää. Onneksi ette olleet näkemässä, kun nuolin taikinakulhon.

Tähän mennessä olen syönyt kolme empanadas-piirasta ja aimo köntin pätkiskakkutaikinaa. Kuorrutteeseen ja koristeluun tarkoitetut suklaat polttelevat tuolla pöydällä jossain määrin. Entäs sitten, kun kakku on valmis?! Joudun oleilemaan sen kanssa samassa asunnossa koko illan ja yön saamatta maistaa palaakaan. Mitäs jos siivutan sen valmiiksi?! Tosin sen jälkeen kaikki huomenna töissä naureskelee minulle, koska tottakai ne nyt tajuaa, että olen pihistänyt palan tai kaksi.

No, kaikkein paskin juttu on se, että huomenna kun viimein pääsen kiinni tuohon kakkuun, mätän sitä varmaan ihan julmetun määrän. Ei siinä mitään, jos voisin maata mahani vieressä sulattelemassa koko viikonlopun, mutta kun olen menossa lauantaina Mikkeliin ja Varkauteen rilluamaan ja olisi ehdottoman tärkeää näyttää laihalta (siinä määrin, kun se näillä lihoilla nyt sattuu olemaan mahdollista). Sen sijaan menen sinne pari liiasta suklaan syönnistä aiheutunutta kukertavaa finniä nenänpäässä, perse farkuissa tiukkuen ja mahamakkarat lepattaen. Voi paska.

Juu ei käy, en jätä kakkua syömättä.

Kun nyt pitäs niuruta vielä pikkusen lisää. Ihan pakko.

Mullon rapeli. Kauhee nälkä, kaappi varustettu vähäisillä ja aivan kertakaikkisen väärillä tuotteilla. Näin ollen istun vatsanpohja mouruten lattialla ja haaveilen jostain, jota tekis mieli, mutta nyt just ei tee yhtään mitään mieli. Tästä voidaan puolestaan päätellä, että olen TODELLA sairas. Mun tekee nimittäin ihan tasan AINA mieli syödä jotain.

Silmät on pahan tuntuset ja ikävän näköset. Tekis mieli mennä sänkyyn ja laittaa ne kiinni, mutta koska mun täytyy kahden tunnin päästä olla töissä, täytyy vaan toivoa, että punotus on siihen mennessä lasehtinut ja tunne, että silmiini olisi työnnetty halkovaja ois menny ohi. Tukkakin on muuten huonosti. Dämit. Ja kitalaki edelleen kipee. Näytän taas lihavalta Amy Winehouselta.

Vituttaa. Yksi ihminen saa minussa aikaan sellasia raivonväreitä, että alta pois. On ihan pirun vaikeaa norata se, mutta aion pysyä lujana. Pakko. Perkele. Hus, häivy mun elämästä.

Surettaa. Suunpielet roikkuu. Masentaa, ahdistaa ja lillun itsesäälin alhossa. Miksi mulle aina käy näin? Mitä pahaa minoon tehny? Kun minoon oikeesti tosi kiva ja ihana. Yksikin kusipää vielä mun tielle, niin tulee ruumiita. Koska minä pääsen tästä eteenpäin? Onks mun pakko mennä töihin? Minuun koskee ja mullon paha olo. Koiraki on tullu hulluksi ja tööttäilee tossa ja läpsäyttää kielellä välillä. Mie kurtistun kohta nälästä kasaan. Tekee vaan mieli käpertyä pieneksi palleroiseksi ja ottaa jonkun sääli ja silitykset vastaan. Ja itkeä pikkusen.

Palelee. Ikkunalle on kokonainen metri, mutta koska pitäis nousta lattialta ylös, jotta saan sen kiinni, annan sen olla auki ja hytisen. Vaatteet haisee eilisen johdosta tupakalle. Ajatus ei kulje. Sapettaa, kiukuttaa ja raivostuttaa. Kävin juuri kymmenessä minuutissa läpi kaikki mahdolliset tunneskaalat sisuuntumisesta murheeseen ja alentuvaisuuteen ja surusta raivoon ja välinpitämttömyydestä hätään. Voi paska. Ihana liskopäivä varmaan tulossa.

Puuh.

Voi paska. Minuu niurututtaa. Sillon pitää niuruta. Minoon aika kova niuruamaan joskus. Ei se mitään. Ei tätä oo pakkoo lukee. Mullon vaan tylsää, mullon parisuhteenkaipuuhetki ja kipeitä paikkoja ympäri kroppaa.

Dolan on ihan paska lääke. Laittaa pään pikkusen sekasin, muttei auta kipuun tai rentouta pätkääkään. Pitää ilmeisesti kiskasta puoli laatallista, jotta lähtee auttamaan?!

Mullon nyt semmonen hetki, että mun tekee mieli peuhata lakanoissa, nauraa jonkun ihanan kanssa, tehdä pitsaa ja mussuttaa sitä sitte yhdessä. Haluaisin, että joku ihan tois miulle kukkia. Pitäis kädestä. Halailis ja pussailisi. Ihailisi kovasti ja tykkäisi ja minäki tykkäisin. Ymmärtäisi minua ja pysyis minun perässä (no ei SILLÄ TAVALLA perässä, pervot).

Mullon kipee kitalaki. Söin eilen ravintolassa ihanaa ruokaa. Olin ihan hirveän nälkänen, enkä puhaltanu kunnolla ekaa haarukallista. Poltin kitalakeni oikein kunnolla ja sinne tuli valtava vesikello, jota muljuttelin kielellä koko loppuillan ja sitte se puhkesi minun suuhun jossain vaiheessa. Nyt siellä on aristava kohta. Se kohta ei tykänny chilitonnikalasta.

Mullon tylsää. Ihan hirveän tylsää. Olen miettiny yhtä ihmistä taas luvattoman paljon. Ehkä mie mietin sitä, kun ei oo oikein ketään muutakaan, jota miettiä. Laiskottaa. Tekee mieli sitä pitsaa. Oon nukkunu puoli päivää lääkepöllyssä. Minuun sattuu. Haluan, että joku hierois. Minoon paksu. Mullon tyhmiä vaatteita. Mullon kauheen isot kädet. Minoon tyhmä ja laiska ja epäaktiivinen. Mun koti näyttää persereijältä. Ihan paskaa.

Josko tää niuruaminen riittäs vähäks aikaa.

Ja vieläpä kaikissa merkityksissään. Olen ajatellut ripustaa ovelle kyltin: PERSE AUKI 24/7, TERVETULOA VIIHTYMÄÄN. Ihan oikeasti, miten 39 eurolla voi pärjätä kuukauden, kun otetaan huomioon, että sillä rahalla pitäis ladata matkakortti ainakin kahdeksi viikoksi, piipahtaa festareilla olemassa päissään, ostaa koulutarvikkeita, viettää viikonloppu Jäkessä leirintämökissä ja kiskoa viinaa siinä sivussa pari päivää ja pitää itsensä ja koiransa ruuissa ja hammastahnoissa ja pesuaineissa ja puhtaissa vetimissä?! Minen vissiin vaan osaa.

Seinän takanakin on näemmä avoimien perseiden päivä. Naapurin akka liidähti pari tuntia sitten avaamaan alaoven jollekin jannulle, jonka jälkeen ne ehkä tunnin verran nauraa hohottivat, kuin hevoset haassa, paneskelivat sitten ehkä vartin verran ja nyt taas nauraa hohottavat. (Ei sillä, nauraisin minäki, jos joku edes joskus kävis nykäsemässä.) Joudun tietämään tämän kaiken siksi, että väliseinämme on käytännössä katsoen paperia, jonka läpi kuuluu jopa tarpeeksi kiivas hengitys ja olen yrittänyt viimeiset kaksi tuntia nukkua sen seinän vieressä. Näin ollen naapurini tietää, että seinän takana asuu piereskelevä vanhapiika, joka kahisuttaa romaanin sivuja kaiket illat ja lässyttää koiralle. Ootahan vaan, naapurin hohottava perseniekka, kun MINÄ saan seksiä joku päivä; se kuuluu sitte naapuritaloon saakka!

Mullon kuuelta herätys. Ihan vitun great.