Tänään ajoin kuin huumattuna töistä kotiin. Siinä mietin, että tällaiseltakohan tuntuu juuri ennen kuin nukahtaa rattiin. Nukahdus saattoi nimittäin olla jokseenkin lähellä. Onnistuin skarppaamaan ja pääsin hengissä mökkeröiseeni. Nakkasin kassit lattialle ja punkkauduin. Olo oli ihan kuin olisi ollut Atlantilla pikkuruisen ilmapatjan päällä – alla pohjaton, musta syvyys… Karmeaa.
En tiedä kauanko olin tajuttomana – jos nukahdin niin kesti se aikansa, ja jos nukuin niin max vartin verran. Olo oli melkein kohtuullinen, ja kykenin nousemaan ylös sekä tyhjäämään ruokaostokset kaappeihin. Muuripadan alle tulet, jos ystäväni tullessaan haluaisi vaikka "suihkuun". Saunomista ei tänään jaksa ajatellakaan.
Ei mennyt tämäkään työpäivä kyynelittä. Vaikka ns. kevennettyä työnkuvaa teenkin, ryöppyävät sähköpostit ja niiden vaatimat toimenpiteet hukuttavat, joten kun nuori trp tuli ovelle yhden tehtävän kanssa, hätääntyi hän kovin kun pillahdin itkuun. Se vaan on niin kammottavaa: olo on kuin juoksuhiekassa tai täydessä viljasiilossa jota seuraa hidas tukehtumiskuolema.