Vähän on sellainen matoisen matajan olo. Eilen tiistaina tuplasin tabut, enkä tuona päivänä vaatteita päälleni nykäissyt. Nousin puolilta päivin ja aamutakissa mennä könysin, vain rollaattori puuttui kuvasta. Oli jotenkin vain sellainen hälläväliä -fiilis. En edes tajunnut, miten lämmin päivä oli, ennen kuin illalla piipahdin ulkona. Pään sisällä oli kuin syksy: pimeähkö, mitäänsanomaton, kylmäkin.
Tänään nousin pakolla jo kasin jälkeen: ajattelin tsekata, miten väsynyt sitä itse asiassa on. Päikkärit eivät ole luonnistuneet lainkaan, vaikka silmissä on ollut kirvelevä väsymys. Koko ajan olen yrittänyt puuhastella, vaikka nähtävissä ei ole minkäänlaisia tuloksia. Selän mukanaolon olen tuntenut. Hetki sitten pyyhin lattiat, ja silloin havaitsin ettei minusta tällä erää ole ainakaan siivojan töihin: selkä äityi tosissaan ja pisti lepuuttamaan hetkeksi.
Niin. Mikähän olisi sellainen duuni, jota voisi alkaa etsiä mikäli istuminen tosiaan ei enää käy. Lähes kaikissa hommissa on joko seisomista tai istumista, tai sitten nostamista ja muuta, rankaa rasittavaa työvaihetta. No, käyn ensin tk:ssa, johon varasin ajan. Tuli maanantai-iltana mieleeni, että koko episodi on mennyt rangantutkinnan merkeissä: mitä jos vaikka jokin iso kasvainmöykky painaa hermoja?
