Kävinpä taas vaihteeksi tt-lääkärillä, uudella vt-sellaisella. Ei tarvinnut isosti selitellä, ei edes ottaa paitaa pois päältä tai istua pritsille koputeltavaksi. Lääkäri oli fiksusti lukenut tarinaani, ja osasi asennoitua edes jotenkin älykkäästi. Päätti jutustelumme lopuksi kirjoittaa mulle lähetteen kipupolille, sillä sanojaan lainaten ”olipa tämän kesän karmein kipukertomus”. Hmm. Skeptisyyteni nostaa päätään, eikä sulata edes näitä näköisempatioita.
Töissä on jälleen yksi vuoden hankalista jaksoista. Niinpä, lääkäristä palattuani, kävin kysymässä josko eräs varsin rassaavan hommelin saisi delegoitua jollekulle työkaverille, sillä tässä kivun melskeessä en tunne olevani kykenevä tai tehokas sitä hoitamaan. Sainkin armahduksen, joten voin keskittyä työskentelemään rivihenkilönä. Muutoinkin monet tämänpäiväiset puheenaiheet ovat olleet vähemmän mieltäylentäviä sairaskertomuksia. Kuka sairastaa Parkinsonia, kuka jotain muuta – ja kaikki ovat romahtaneet.
Pistää miettimään tietty omaa lähitulevaisuuttaan. Tt-lääkäri lausui paatoksella, että nyt ei ole työpaikanvaihdon aika ainakaan. Ei kai sitten niin, sillä tt-huoltomme on kuitenkin olemassa vaikkei häävi olekaan. Tämän viikon kun jaksaa, niin on hermokipulääke ajettu alas, ja voin alkaa kuunnella kesälomallani, millä asteikolla särky itse asiassa on. Uskon että ei muuksi muutu, sillä eihän tuo lääke ole muuta tehnyt kuin väsyttänyt sekä lisännyt painoani…