Tuntuu, että sitä voisi melkein koskettaa. Seurata sormenpäällä, kuinka se kuplii varpaidenpäissä asti. Se ei anna aikaa syödä, juoda, nukkua, naida. Se äityy kiristelemään hampaita. Minä, minulle, minä, minua. Eikä ole mitään, mihin en pystyisi. Olen maailman katolla.
Olen tiennyt jo vuosia omasta bipolaarisoitumastani (Liekö tuollaista sanaa olemassakaan? Vitunko väliä, minä keksin omat sanani!;). Se ei onneksi ole vaikeimmasta päästä, enkä ole hakenut lääkehoitoa sen taltuttamiseksi. Osaksi koska kuvittelen, että pystyn pitämään depression kurissa väsyttämällä itseni liikunnalla, silloinkin kun elämä jatkuu vain, koska niin sillä on tapana tehdä ja osaksi siksi, koska jostain syystä inhoan kaikenlaisia kallonkutistajia ja lääkehoitoa.
Ajattelisin, että olen tavallista paremmin rakennettu kestämään sitä. Käännyin sisäänpäin jo nuorena. Opettelin tunnistamaan oireet. Muokkasin pakotiet. Silti luikkia kotiin turvaan, kavereidenkin keskeltä, läpi tämän likaisen kaupungin ja käpertyä palloksi kuuntelemaan lempimusiikkia. Siinä on tappion sivumaku.