Minä olen elämänkoululainen. Hämeenlinnan Katulukiosta ja Kantapään yliopistosta vastavalmistunut katutappeluiden maisteri.
Lastensuojelulla on Suomessa eräänlainen stigma. On yleinen harhaluulo, että asiakkaat olisivat vain alkoholistiperheitä tai vähätuloisia. Lastensuojelun asiakkaat saattavat itse kokea siitä häpeää, ja lehdetkin ovat pullollaan negatiivisia uutisia. Minun kohdallani asiakkuus kuitenkin kannatti. Nyt kerron, että miksi.
Olin 12-vuotias, kun jouduin (nykyään ajattelen, että pääsin) lastensuojelun asiakkaaksi. Olin viihtynyt koulun penkillä kuudennella luokalla vain muutamia päiviä, sillä vanhemmat kaverit olivat siirtyneet yläasteelle ja minä jäin yksin ala-asteelle. Päätin lopettaa koulunkäynnin. Juuri näin järkeviä päätöksiä 12-vuotias on kykenevä tekemään.
Äitini kävi päivisin töissä, joten lintsaaminen oli helppoa. Muistuttaisin, että tuohon maailmanaikaan ei ollut Wilmaa, vaan reissuvihko, jonne taisin väärentää muutamia äidin nimikirjoituksia. Tieto poissaoloista ei siis aina päätynyt äidille saakka. Lopulta koulusta otettiin yhteyttä lastensuojeluun.
Lopahtanut kiinnostus koulunkäyntiin ei suinkaan ollut ainoa ongelmani. Välit äitini kanssa olivat niin tulehtuneet, että emme pystyneet kommunikoimaan huutamatta. Isälläni en kovan kurin takia juurikaan viihtynyt. Sain silmittömiä raivokohtauksia ja nyrkkitappelin jatkuvasti kaupungilla. Olin tietenkin tutustunut jo tupakkaan ja alkoholiinkin. Äitini oli väsynyt, minä myös, vaikka en moisesta tuolloin mitään ymmärtänytkään.
Muistan, kun vanhempani huijasivat minut tapaamiseen sosiaalityöntekijöiden kanssa. Asuimme Hämeenlinnassa ja tapaaminen järjestettiin eräällä terveysasemalla. Ymmärsin pian, että minut huostaanotettaisiin. Yritin karata, mutta ovi oli lukittu. Siirryin vanhempieni ja sosiaaltyöntekijöiden kanssa taksilla lasten psykiatriselle osastolle Hämeenlinnan Ahvenistolle.
Suunnittelin karkaamista ensimmäisestä päivästä lähtien. Sain salakuljetettua kenkäni ja keittiöstä veitsen huoneeseeni. Avasin veitsellä ikkunan, siinä meni muutama päivä. Oli Itsenäisyyspäivän aatto, kun päätin hypätä ikkunasta alas jäiseen maahan. Kerroksia oli välissä muutama, ja matkaa alas joitakin metrejä. Onnistuin murtamaan nilkkani monesta kohtaa. Konttasin viereisen rakennuksen pihaan ja soitin kohdalleni sattuneen toisen nuoren puhelimesta, Nokian 5510:stä, äidilleni. Äiti haki minut sairaalaan, josta palasin seuraavana päivänä vittua hokien osastolle pyörätuolissa. No se karkureissu ei siis mennyt niin kuin Strömsössä (kammottava sanonta).
Muutamaa kuukautta myöhemmin olin lukittuna erään koulukodin suljetulle osastolle, 300 kilomteriä Hämeenlinnasta koilliseen. Asuin suljetulla osastolla 30 päivää, jonka jälkeen muutin osastolle. Tervetuliaislahjaksi sain turpaani minua muutaman vuoden vanhemmalta poikien osaston asukkaalta. Vierailin suljetulla osastolla vielä toiseenkin otteeseen, noin kuuden viikon ajan. Olin ladellut tappouhkauksia omahoitajalleni, joten kokivat sen tarpeelliseksi. Suljetulla osastolla ei siis ollut kontaktia muihin kuin hoitajiin ja kahteen muuhun oppilaaseen. Ei vierailuja, ei ulkona käymistä, ei kirjeitä eikä puheluita muille kuin perheenjäsenille.
Jotenkin selvisin tuosta rummutuksesta ja päätin peruskoulun noin kasin keskiarvolla. Olin siitä ylpeä, se taisi sinä vuonna olla koulun paras päättötodistus (koulumme oli kuin eläintarha ja me sinne kahlittuja villieläimiä, ei meitä voinut päästää normaaliin kouluun, joten koulussamme oli vain ongelmaoppilaita). Pääsin koulukodista takaisin kotiin 16-vuotiaana.
Vaikeudet eivät suinkaan loppuneet siihen. Äitini kanssa saimme kuitenkin välit parempaan kuntoon kuin koskaan ennen, mutta minulle oli valtavan suuri ongelma sulautua takaisin "normaaleiden" ihmisten joukkoon. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, enhän ollut käynyt päivääkään sitä normaalia yläastetta, jota kaikki muut olivat käyneet. Olin tottunut siihen, että luokassa joku saattoi kesken oppitunnin haukkua opettajan huoraksi ja pahimmassa tapauksessa käydä fyysisesti toisen oppilaan kimppuun. Ei meillä viitattu saatika oltu hiljaa tunneilla.
Aloitin kaksoistutkinnon, mutta jätin sen lopulta kesken. Menin töihin. Tein töitä, joista en pitänyt. Joskus tein töitä, joista pidin. En tiennyt lainkaan, minne suuntaan halusin lähteä. Ei ollut päämääriä eikä tavoitteita. Oli ainoastaan hauskanpito. Lisäksi kärsin mielenterveysongelmista. Sain edelleen megalomaanisia raivokohtauksia, joskus masennuin ja toisinaan ahdistuin. Oli myös hyviä aikoja, joita muistelen edelleen lämmöllä. Tähän väliin mainittakoon, että jälkihuoltoni päättyi, kun täytin 18 vuotta.
Jälkihuollon yläikärajaa ollaan nostamassa 21:sta 25:een, sillä liian moni lastensuojelun piirissä ollut nuori syrjäytyy sen päättyessä.
Minä tosiaan olin hyvää vauhtia syrjäytymässä, vaikka töissä sinnittelinkin. Vuonna 2015 25-vuotiaana tunsin saavuttaneeni jonkinlaisen rajapyykin. Oli aika tehdä jotain muutoksia. Päätin muuttaa Hämeenlinnasta Helsinkiin enkä ole katunut päätöstäni päivääkään. Pääsin pienestä kuplastani "suureen" maailmaan ja ensimmäistä kertaa minun oli mahdollista aloittaa alusta. Tutustuin uusiin ihmisiin, joilla ei ollut ennakkoluuloja eivätkä he tienneet taustojani. Se teki hyvää.
Lopulta Helsinkikään ei enää riittänyt, joten oli lähdettävä sille kliseiselle itsetutkistelureissulle Aasiaan. Reppu selkään, kämppä vaihtoon ja rahat taskuun. Tämä reissu teki vieläkin parempaa.
Täytin 27 vuotta enkä ollut saanut elämässäni aikaan juuri mitään. Muutaman hassun ulkomaanmatkan ja vähän työhistoriaa CV:n. En koskaan valmistunut eikä minulla ollut töitä, joista olisin oikeasti nauttinut. Tunsin itseni epäonnistuneeksi. Ainoa asia, josta todella pidin oli urheilu ja kirjoittaminen. Olin päättänyt, että tekisin sellaisia töitä, joihin liittyi kirjoittamista, mutta tosiasiassa minulla ei ollut kunnollista suunnitelmaa, että miten sen tekisin.
En ollut Aasian reissuni jälkeen tuntenut itseäni kunnolla onnelliseksi ja se tyyneys, joka Thaimaassa minut riippumatossa valtasi oli tipotiessään. Päätin muuttaa Englantiin. Elin 15 kuukautta stressitöntä elämää. Aloitin lukio-opinnot uudestaan. Kirjoitan ylioppilaaksi ensi syksynä, 29-vuotiaana. Sain myös viime viikolla tiedon, että olen saanut unelmaduunin Lontoosta. Muutan kolmen viikon päästä.
Ei tämä varsinaisesti mikään tuhkimotarina ole, mutta selvitytymistarina kuitenkin, joskin kovin keskeneräinen sellainen. Olen kuullut, että entisen koulukotini oppilaista moni on kuollut, vankilassa tai vähintään taistelemassa päihderiippuvuuden kanssa. Onneksi en koskaan lakannut yrittämästä, vaikka minullakin oli kaikki edellytykset syrjäytymiselle. Lieneekö syynä välittävät vanhemmat vai periksiantamattomuus, mutta olen todella kiitollinen, että olen tänään tässä. Iso kiitos tästä kuuluu myös lastensuojelulle.
If you don't believe in yourself, no one else will do it for you.