Silly Salad

Saattaa herättää suuttumusta, ehkä hämmennystä, jopa hymyä tai mahdollisesti kaikkea samaan aikaan.

Edellinen

Vain ämpärisuomalainen tuntee kateutta syövästä

Missä kulkee raja, saako kuolevaa ihmistä arvostella?

Olen viime aikoina seurannut tapausta Janita Lukkarinen. Kyseessä on TV:stä tutut kauniit kasvot. Janita sairastaa parantumatonta syöpää. Muistan lukeneeni tästä jo noin vuosi sitten, jolloin syöpä todettiin ensimmäisen kerran. Sittemmin Janita parani, mutta syöpä uusiutui. Janita on saattokodissa. Hän on 26-vuotias.

Ajatukseni Janitasta eivät olleet yhtä lämpimät ennen syöpädiagnoosia. Ajattelin, että taas yksi silikooneilla ja hiustenpidennyksillä varusteltu realitybimbo. Järkytyin siitä huolimatta lukiessani syövästä ensimmäistä kertaa. Pyysin mielessäni kaikkia pahoja ajatuksia anteeksi ja toivoin, että kaikki kääntyy hyvin päin. Ei kääntynyt.

Janita on ollut ajatuksissani paljon, sillä Janita sairastaa syöpää julkisesti ja törmään aika ajoin hänen haastatteluihinsa. Arvatkaa mihin muuhun törmään? Julkaisuihin Facebookissa. Naistenhuone-nimisessä ryhmässä ilmestyy vähän väliä arvostelevia ja vähätteleviä postauksia Janitasta. Lyhyesti: juttu on nähkääs niin, että Janita kerää lahjoituksia, jotta voisi vielä käyttää viimeisetkin oljenkorret pysyäkseen hengissä. En allekirjoita täysin Janitan toimintatapoja, mutta mitä sitten? Janita KUOLEE. Kuinka moni asiasta mielipiteensä ilmaiseva ihminen tietää, millaista on elää sen tiedon kanssa, että kuolee pian? 26-vuotiaana! Voiko ihminen ajatella sellaisessa tilanteessa johdonmukaisesti? Syöpää sairastavan ihmisen kivutkin ovat luultavasti niin kammottavia, että potilas on lääkepöllyissä suurimman osan aikaa. Kuka meistä on siinä asemassa, että voi sanoa tämän "menevän yli"? Janitan Instagram-tilille on sadellut tuhansia kommentteja. "Ei syöpää sairastava näytä noin hyvältä" ja "onkohan koko syöpä edes totta?". Olen joutunut lukemaan näitä kommetteja moneen kertaa, sillä sen verran uskomattomia ja vastenmielisiä ne ovat. Helvetin haaskalinnut!

Kuoleva ihminen saa mielestäni tehdä melkeinpä mitä vain. En toki tarkoita, että kuolevalla ihmisellä on oikeus aiheuttaa toiselle kärsimystä, siinä menee raja, mutta vuoratkoon vaikka saattokodin seinät ulosteella, jos siltä tuntuu. On hieman epävarmaa, onko Janitan rahankeruu laillista, mutta vain Sääntö-Suomessa on mahdollista, että syöpäsairaan ihmisen epätoivoisia yrityksiä pysyä hengissä katsotaan kieroon. Kuinka moni todella sanoisi esimerkiksi omalle kuolevalle lapselleen, joka yrittää epätoivosesti saada lisää elinaikaa, että ethän riko lakia?

Mikä ihme saa mollaamaan syöpäsairasta, kuolevaa tekevää ihmistä? Eikö tässä maailmassa tosiaan mikään enää ole pyhää? Mitä jos vaikka keskittyisitte elämään omaa elämäänne, kun teillä sellainen vielä toistaiseksi on!


Lootusasentoon liian levoton mä oon...

Mitä meditaatio ja mindfulness ovat minulle viimeisen kuuden kuukauden aikana opettaneet?

Ensiksi haluan mainita, että kuullessani ensimmäisen kerran sanat "meditaatio" ja ”mindfulness” ihoni alkoi kutisemaan ja vartaloni kiemurtelemaan. Minulle kaikki tietoiseen läsnäoloon viittaava oli jotenkin vain... liikaa. Lisäksi oletin. Oletin, että minun tulee istua jalat ristissä lattialla liikkumatta tuntikausia. Niin kauan, että selkääni alkaa sattua. Oletin, että profiloidun hihhuliksi. Entä sitten? Samalla myös pelkäsin: en ollut ollut oman mieleni kanssa tällä tavalla tekemissä oikeastaan koskaan. Kammoksuin kahdenkeskistä aikaa itseni kanssa ellei siihen kuulunut Netflix, puhelin tai musiikki. Meditaatio tuntui aluksi siltä, että sitä piti tehdä väen väkisin. Sitten eräänä päivänä, lainaan ystäväni usein käyttämää sanaa, oivalsin. Nyt haluan jakaa sitä oivallusta muille.

Meditaatio ja mindfulness liittyvät ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, ovat oikeastaan todella olennainen osa sitä. Kaikki oppimani kiteytyy yhteen sanaan: muutos, jota ihmiset pääsääntöisesti muuten kammoksuvat. Muutoksista tulee usein ahdistava olo. Se tuntuu vatsassa, jossain navan takana. Välillä se kipuaa kurkkuun saakka. Tekisi mieli käpertyä sellaiselle sykkyrälle. Taikka ajaa ihan vaan siltarumpuun, riippuu tunteen voimakkuudesta. Oli muutos hyvä taikka huono, niin se saa yleensä aikaan jonkinmoisen vastarinnan. Faktahan kuitenkin on, että asioiden tulee muuttua: emme muuten olisi olemassa. Me, ja kaikki mitä tällä maapallolla on, on energiaa ja energian on oltava liikkeessä; sen vuoksi asiat muuttuvat. Tämän tulisi olla loistava uutinen, sillä esimerkiksi vaikea tilanne elämässä on väkisinkin vain väliaikainen.

Olemme kaikki yhtä ja samaa energiaa; vain värähtelytaajuutemme poikkeaa toisistaan. Värähtelutaajuutta on kahdenlaista: positiivista ja negatiivista. Kumpaa sinä levität ympärillesi? Kuuntele sanoja, joita käytät. Tarkkaile ajatuksia ja tekojasi. Puhutko usein siitä mitä ET halua? Ajatteletko pahaa toisista? Nauratko toisen epäonnistumiselle? Hymyiletkö ihmisille? Sanotko kiitos?

Minä olen ollut läpeeni pessimisti: kaikki oli paskaa paitsi kusi! Ja sekin toisinaan. Värähtelytaajuuteni oli miinus tuhat siellä negatiivisella puolella. Positiiviset ihmiset ottivat suunnattomasti päähän, miten muka joku voi olla onnellinen koko ajan? Miksei toi valita koskaan? Miksei tota vituta koskaan? Tuo varmaan paskantaakin sateenkaaria! Tosiasiassa he vain oivalsivat jotain minua aiemmin: nimittäin positiivinen energia vetää puoleensa lisää positiivista energiaa. Voitte arvata miten tapahtuu negatiivisen energian kanssa; kyllä, negatiivinen energia vetää puoleensa lisää negatiivista energiaa. Positiivisuushan ei aina tarkoita sitä, että on onnellinen joka sekunti. Positiivisuus on enemmänkin sitä, miten reagoi tilanteisiin ja millaisen ajattelutavan henkilö omaa. Positiivinen ihminen näkee surkeassakin tilanteessa jotain hyvää.

Miten tämä kaikki sitten liittyy toisiinsa? Usein, kun ihminen on masentunut se johtuu siitä, että ihminen elää menneessä. Ahdistunut ihminen puolestaan tulevassa. Ei hätää, sorrumme toisinaan kaikki negatiiviseen ajatteluun. En ole täällä siis väittämässä, että itse olisin mikään Tiibetin nunnaluostarista vastavalmistunut zen-master taikka henkinen parantaja. Kuten moni on jo ymmärtänyt, niin meditaation avulla rauhoitetaan siis mieli ja ajatukset. Meditaatiossa keskitytään hengittämiseen tai esimerkiksi tietyn mantran hokemiseen. Mikä kenellekin sopii. Itselleni sopii hengittämiseen keskittyminen ja tarvitsen siihen vielä opastusta. Teen harjoituksia Youtuben avulla; miehen ääntä on miellyttävin kuunnella. Mindfulnessin eli tietoisen läsnäolon tavoite on keskittyä olemaan tässä ja nyt. Juuri nyt. Tämä tekee omalla kohdallani valtavan eron entiseen, sillä tapasin velloa negatiivisissa tunteissa päiviä, jopa viikkoja. Ja kun ajattelen asiaa jälkikäteen; ei siitä seurannut muuta kuin lisää negatiivisia asioita elämääni. Nykyään negatiiviset tunteet ja ajatukset menevät meditaation ansiosta ohi hyvinkin nopeasti.

Tietoinen läsnäolo ja meditointi ovat tärkeimpiä taitoja, joita ihminen voi modernin maailman kehittyessä opetella. Miksikö? Ihmisellä on noin 60 000-70 000 ajatusta päivässä. Puhelimista ja tietokoneista virtaava tiedon määrä laittaa aivomme työskentelemään toden teolla. Mieli on kuin TV, jossa on kaikki kanavat päällä eikä ajattelulta saa hetkeäkään rauhaa. Joskus on siis hyvä olla ajattelematta yhtään mitään. TV:stä puheenollen: sana rentoutuminen on saanut aivan uuden merkityksen. Kuvittelin, että ihminen rentoutuu esimerkiksi TV:tä katsellessa. Ja paskat.

Tähän loppukaneetiksi totean, että meditointi vaatii harjoittelua ja saattaa aluksi tuntua turhauttavalta, kun ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Meditointi ja sen harjoittelu on kuin kävisi kuntosalilla: tuloksia ilmaantuu kyllä vähitellen.


Elämänkoulusta maailmalle

Minä olen elämänkoululainen. Hämeenlinnan Katulukiosta ja Kantapään yliopistosta vastavalmistunut katutappeluiden maisteri.

Lastensuojelulla on Suomessa eräänlainen stigma. On yleinen harhaluulo, että asiakkaat olisivat vain alkoholistiperheitä tai vähätuloisia. Lastensuojelun asiakkaat saattavat itse kokea siitä häpeää, ja lehdetkin ovat pullollaan negatiivisia uutisia. Minun kohdallani asiakkuus kuitenkin kannatti. Nyt kerron, että miksi.

Olin 12-vuotias, kun jouduin (nykyään ajattelen, että pääsin) lastensuojelun asiakkaaksi. Olin viihtynyt koulun penkillä kuudennella luokalla vain muutamia päiviä, sillä vanhemmat kaverit olivat siirtyneet yläasteelle ja minä jäin yksin ala-asteelle. Päätin lopettaa koulunkäynnin. Juuri näin järkeviä päätöksiä 12-vuotias on kykenevä tekemään.

Äitini kävi päivisin töissä, joten lintsaaminen oli helppoa. Muistuttaisin, että tuohon maailmanaikaan ei ollut Wilmaa, vaan reissuvihko, jonne taisin väärentää muutamia äidin nimikirjoituksia. Tieto poissaoloista ei siis aina päätynyt äidille saakka. Lopulta koulusta otettiin yhteyttä lastensuojeluun.

Lopahtanut kiinnostus koulunkäyntiin ei suinkaan ollut ainoa ongelmani. Välit äitini kanssa olivat niin tulehtuneet, että emme pystyneet kommunikoimaan huutamatta. Isälläni en kovan kurin takia juurikaan viihtynyt. Sain silmittömiä raivokohtauksia ja nyrkkitappelin jatkuvasti kaupungilla. Olin tietenkin tutustunut jo tupakkaan ja alkoholiinkin. Äitini oli väsynyt, minä myös, vaikka en moisesta tuolloin mitään ymmärtänytkään.

Muistan, kun vanhempani huijasivat minut tapaamiseen sosiaalityöntekijöiden kanssa. Asuimme Hämeenlinnassa ja tapaaminen järjestettiin eräällä terveysasemalla. Ymmärsin pian, että minut huostaanotettaisiin. Yritin karata, mutta ovi oli lukittu. Siirryin vanhempieni ja sosiaaltyöntekijöiden kanssa taksilla lasten psykiatriselle osastolle Hämeenlinnan Ahvenistolle.

Suunnittelin karkaamista ensimmäisestä päivästä lähtien. Sain salakuljetettua kenkäni ja keittiöstä veitsen huoneeseeni. Avasin veitsellä ikkunan, siinä meni muutama päivä. Oli Itsenäisyyspäivän aatto, kun päätin hypätä ikkunasta alas jäiseen maahan. Kerroksia oli välissä muutama, ja matkaa alas joitakin metrejä. Onnistuin murtamaan nilkkani monesta kohtaa. Konttasin viereisen rakennuksen pihaan ja soitin kohdalleni sattuneen toisen nuoren puhelimesta, Nokian 5510:stä, äidilleni. Äiti haki minut sairaalaan, josta palasin seuraavana päivänä vittua hokien osastolle pyörätuolissa. No se karkureissu ei siis mennyt niin kuin Strömsössä (kammottava sanonta).

Muutamaa kuukautta myöhemmin olin lukittuna erään koulukodin suljetulle osastolle, 300 kilomteriä Hämeenlinnasta koilliseen. Asuin suljetulla osastolla 30 päivää, jonka jälkeen muutin osastolle. Tervetuliaislahjaksi sain turpaani minua muutaman vuoden vanhemmalta poikien osaston asukkaalta. Vierailin suljetulla osastolla vielä toiseenkin otteeseen, noin kuuden viikon ajan. Olin ladellut tappouhkauksia omahoitajalleni, joten kokivat sen tarpeelliseksi. Suljetulla osastolla ei siis ollut kontaktia muihin kuin hoitajiin ja kahteen muuhun oppilaaseen. Ei vierailuja, ei ulkona käymistä, ei kirjeitä eikä puheluita muille kuin perheenjäsenille.

Jotenkin selvisin tuosta rummutuksesta ja päätin peruskoulun noin kasin keskiarvolla. Olin siitä ylpeä, se taisi sinä vuonna olla koulun paras päättötodistus (koulumme oli kuin eläintarha ja me sinne kahlittuja villieläimiä, ei meitä voinut päästää normaaliin kouluun, joten koulussamme oli vain ongelmaoppilaita). Pääsin koulukodista takaisin kotiin 16-vuotiaana.

Vaikeudet eivät suinkaan loppuneet siihen. Äitini kanssa saimme kuitenkin välit parempaan kuntoon kuin koskaan ennen, mutta minulle oli valtavan suuri ongelma sulautua takaisin "normaaleiden" ihmisten joukkoon. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, enhän ollut käynyt päivääkään sitä normaalia yläastetta, jota kaikki muut olivat käyneet. Olin tottunut siihen, että luokassa joku saattoi kesken oppitunnin haukkua opettajan huoraksi ja pahimmassa tapauksessa käydä fyysisesti toisen oppilaan kimppuun. Ei meillä viitattu saatika oltu hiljaa tunneilla.

Aloitin kaksoistutkinnon, mutta jätin sen lopulta kesken. Menin töihin. Tein töitä, joista en pitänyt. Joskus tein töitä, joista pidin. En tiennyt lainkaan, minne suuntaan halusin lähteä. Ei ollut päämääriä eikä tavoitteita. Oli ainoastaan hauskanpito. Lisäksi kärsin mielenterveysongelmista. Sain edelleen megalomaanisia raivokohtauksia, joskus masennuin ja toisinaan ahdistuin. Oli myös hyviä aikoja, joita muistelen edelleen lämmöllä. Tähän väliin mainittakoon, että jälkihuoltoni päättyi, kun täytin 18 vuotta.

Jälkihuollon yläikärajaa ollaan nostamassa 21:sta 25:een, sillä liian moni lastensuojelun piirissä ollut nuori syrjäytyy sen päättyessä.

Minä tosiaan olin hyvää vauhtia syrjäytymässä, vaikka töissä sinnittelinkin. Vuonna 2015 25-vuotiaana tunsin saavuttaneeni jonkinlaisen rajapyykin. Oli aika tehdä jotain muutoksia. Päätin muuttaa Hämeenlinnasta Helsinkiin enkä ole katunut päätöstäni päivääkään. Pääsin pienestä kuplastani "suureen" maailmaan ja ensimmäistä kertaa minun oli mahdollista aloittaa alusta. Tutustuin uusiin ihmisiin, joilla ei ollut ennakkoluuloja eivätkä he tienneet taustojani. Se teki hyvää.

Lopulta Helsinkikään ei enää riittänyt, joten oli lähdettävä sille kliseiselle itsetutkistelureissulle Aasiaan. Reppu selkään, kämppä vaihtoon ja rahat taskuun. Tämä reissu teki vieläkin parempaa.

Täytin 27 vuotta enkä ollut saanut elämässäni aikaan juuri mitään. Muutaman hassun ulkomaanmatkan ja vähän työhistoriaa CV:n. En koskaan valmistunut eikä minulla ollut töitä, joista olisin oikeasti nauttinut. Tunsin itseni epäonnistuneeksi. Ainoa asia, josta todella pidin oli urheilu ja kirjoittaminen. Olin päättänyt, että tekisin sellaisia töitä, joihin liittyi kirjoittamista, mutta tosiasiassa minulla ei ollut kunnollista suunnitelmaa, että miten sen tekisin.
En ollut Aasian reissuni jälkeen tuntenut itseäni kunnolla onnelliseksi ja se tyyneys, joka Thaimaassa minut riippumatossa valtasi oli tipotiessään. Päätin muuttaa Englantiin. Elin 15 kuukautta stressitöntä elämää. Aloitin lukio-opinnot uudestaan. Kirjoitan ylioppilaaksi ensi syksynä, 29-vuotiaana. Sain myös viime viikolla tiedon, että olen saanut unelmaduunin Lontoosta. Muutan kolmen viikon päästä.

Ei tämä varsinaisesti mikään tuhkimotarina ole, mutta selvitytymistarina kuitenkin, joskin kovin keskeneräinen sellainen. Olen kuullut, että entisen koulukotini oppilaista moni on kuollut, vankilassa tai vähintään taistelemassa päihderiippuvuuden kanssa. Onneksi en koskaan lakannut yrittämästä, vaikka minullakin oli kaikki edellytykset syrjäytymiselle. Lieneekö syynä välittävät vanhemmat vai periksiantamattomuus, mutta olen todella kiitollinen, että olen tänään tässä. Iso kiitos tästä kuuluu myös lastensuojelulle.

If you don't believe in yourself, no one else will do it for you.


Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Samaa tiedusteli Juliet Jonesin Sydänkin.

Myönnän syyllistyväni tähän itsekin. Olen aina tykännyt miehistä, jotka ovat saavuttamattomissa; joko emotionaalisesti tai sitten ihan fyysisesti. Esimerkiksi: mitä kauempaa mies on kotoisin, sitä parempi. Suhteen mahdottomuus herättää mielenkiintoni. Tiedän, olen tässä asiassa aikamoinen klisee!

Olen päättänyt tutustua itseeni kunnolla ennen kuin täytän 30. Olen ahminut self help -oppaita, palannut toistuvasti lapsuuteeni ja pohtinut viime aikaisia valintojani. Olen yrittänyt ymmärtää muun muassa miesvalintojani.

Naistenhan kerrotaan etsivän heidän isänsä kaltaisia kumppaneita. Miehet taas vastavuoroisesti etsivät äitinsä kaltaisia kumppaneita. #daddyissues #mommyissues

Niin. Isähän on ensimmäinen tapaamani mies, miehen malli. Vanhempani erosivat ollessani 2-vuotias. Isäni muutti pois ja perusti uuden perheen – joskin olin osa sitä. Emme lakanneet tapaamasta isän kanssa. Lapsihan tosin saattaa siitäkin huolimatta kokea tulleensa hylätyksi, jos toinen vanhempi muuttaa pois, vaikka vanhempi olisikin edelleen maisemissa. Kun lapsi kokee tulleensa hylätyksi, niin tätä tunnetta usein paikkaillaan sitten aikuisena. Paradoksaalista, sanoisinko. Yritämme paikata hylätyksi tulemisen tunnetta valitsemalla emotionaalisesti tavoittamattomissa olevan henkilön kumppaniksemme.

Olen myös kuullut väitteitä siitä, että naiset pitävät renttumiehiä ikään kuin muutoskohteinaan. Mikäs sen parempaa kuin kehaista, että kesytinpäs renttumiehen! Lienenkö minä sitten poikkeus, mutta eikös tältä jutulta putoa siinä vaiheessa pohja? Kesy renttu ei ole enää renttu.

Tämä isäjuttu lienee osasyy omiin mieltymyksiini, mutta on tässä muutakin. Olen nimittäin huomannut, että minun ei näissä tilanteissa tarvitse ottaa lainkaan vastuuta omista tunteistani saati käytöksestä. Tiedän, että jos valitsen tuon miehen niin pysyn edelleen sinkkuna. Nautin siis sinkkuudesta. Olen kuin lapsi jätskikiskalla, jossa voin valita kaikkien niiden herkullisten makujen väliltä, ja jos en osaa päättää, niin voin ottaa vaikka kahta eri makua. Sinkkuus on sitä paitsi tullut niin suureksi osaksi omaa identiteettiäni, että en edes tiedä, mitä poikaystävällä tehdään! Pitääkö sitä käyttää ulkona? Ruokkia?

Rentuista haetaan myös jännitystä. Sitähän me kaikki joskus kaivataan. Joku toinen saattaa hakea sitä benjihypystä, ja joku toinen renttumiehistä.

Lopuksi haluaisin kuitenkin vielä muistuttaa, että eivät läheskään kaikki naiset juokse renttujen perässä. Hyvin harva loppujen lopuksi, varsinkin aikuisiällä. Oma päätelmäni on, että rentut kiinnostavat silloin, kun nainen ei oikeasti halua edes sitoutua.


Mistä sitä heteroille suunnattua kahvia saa?  2

Mitä saa, kun yhdistää Kulta-Katriinan, Facebookin ja kuvan kahdesta naisesta läheisissä tunnelmissa? No somekohun tietenkin! Niin että kakkaahan sinne tuulettimeen taas lensi oikein vaippakaupalla.

Seurasin viikonloppuna huvittuneena Kulta-Katriinan Facebook-sivua, jonne ilmestyi kuva kahdesta nuoresta naisesta. Tästä on kyse Linkki. Kuva on sympaattinen. Siinä on pariskunta. Pariskunta voisi koostua kenestä tahansa, mutta se nyt sattuu muodostumaan kahdesta naisesta. Kuvassa ei edes hypetetä seksuaalivähemmistöä. Se on vain kuva Ystävänpäivä-arvontaa varten.

"Inhottava mainos! Jos kyse on ystävyydestä, niin tämä ei ole sitä, vaan yritetään kertoa, että erotiikka on ystävyyttä. Varsinkin homoerotiikka on vastenmielistä. Firmanne teki suuren virheen tässä. Kerkesin ostaa vuosikausia Kulta-Katriinaa, mutta nyt se loppui! Mielestäni ei ole sopivaa yrityksenä mainostaa elämäntapaa. Missä teidän mainos on tosiystävyydestä?"

Kommentin näppäimistönsä kautta bittimaailmaan oksentanut Pirjo (nimi muutettu) on keski-ikäinen nainen. Kristillisdemokraatti. Lieneekö Kulta-Katriinan mainos muistuttanut niistä "sopimattomista" ajatuksista vuosikymmenten takaa? Olen nimittäin lähes varma, että Pirjo on nuoruudessaan helluntailaisten saunavuorolla hikoillut muualtakin kuin naamastaan, koska vieruskaverin rinnat saivatkin aikaan ei-toivotun reaktion alapäässä. Pirjo. Se on ihan normaalia eikä tarkoita, että olisit lesbo. Lupaan, että kaikilla se on käynyt ainakin kerran mielessä. Sama sukupuoli. Paljastan nyt sellaisenkin asian, että suuri osa heteronaisista katsoo muuten lesbopornoa.

Toden totta. Runkkumateriaaliksihan moinen kyllä kelpaa, homoerotiikka nimittäin, mutta ei kahvimainokseen. Yllä oleva kommentti oli kesyimmästä päästä. Tähän kommenttiketjuun saatiin vedettyä mukaan kaikki aina pedofiileista saatananpalvojiin. Kulta-Katriina sensuroi suurimman osan kommenteista. Hyvä niin.

"Kohta me varmaan saadaan panna eläimiäkin!"

Paitsi että saadaan jo; seksi eläimen kanssa ei jostakin kumman syystä ole rangaistava teko Suomessa, vaikka se ei nyt ollutkaan se pointti. Hävettää myöntää, mutta kyseinen lause on omasta suustani. Siitä tosin on jo tovi aikaa. Vertasinko tosiaan seksuaalivähemmistön oikeuksia eläimiin sekaantumiseen? Tällaista sontaa suustaan ulostaa vain ennakkoluuloinen ja ahdasmielinen ihminen. Ihminen, jota todellisuudessa vaan vituttaa, kun ei itse uskalla olla erilainen. Siis sellainen, kun oikeasti haluaisi.

Tähän väliin mainittakoon, että olen juonut Kulta-Katriinaa, ja ei, minusta ei tullut lesboa. Minusta ei tullut lesboa, vaikka joskus pussasinkin tyttöä.

Muistan, että samanlainen kohu nousi viime vuonna Pride-viikon aikana, kun Priden yhteistyökumppanit vaihtoivat sivujensa profiilikuvia sateenkaariväreihin. Näin teki muun muassa Kela, Karhu ja Gigantti. Sankoin joukoin luvattiin boikotoida jokaista "homorummutusta" kannattavaa yritystä. Silti löydän samat ihmiset kommentoimasta Kulta-Katriinan arvonnassa käytettyä kuvaa, vaikka Facebook on myöskin mukana tässä homopropagandassa (siis tukemassa sateenkaariperheitä, ei arvonnassa).

Vaikka itse en kommenteista loukkaantunutkaan, vaan lähinnä nauroin katketakseni, ei tämä silti ole naurun asia. Mainitsemani ennakkoluulot ja ahdasmielisyys ovat niin syvään juurtuneita ajatusmalleja, että niiden kitkemiseen tarvitaan jonkinlainen ahaa-elämys. Minä koin oman lopullisen ahaa-elämykseni ulkomailla. Onneksi. Saan nykyään olla sellainen kuin haluan. Ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä. Ei tarvitse loukkaantua eikä tuomita jos joku haluaa olla erilainen. Suosittelen muitakin poistumaan kylänraittia pidemmälle. Tiedä vaikka tulisi suvaitsevaisemmaksi! Olemme jokainen vastuussa itsemme sivistämisestä eikä mielestäni ihminen voi olla sivistynyt silloin, jos hän kokee, että vain heteroilla on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Meillä muuten juodaan tästä lähtien vain Kulta-Katriinaa.


Kun alakoululaisesta tuli huora

Sysmän yhtenäiskoulun rehtorilta pääsi MOT:n haastattelussa sellainen sammakkoparvi suusta, että olettaisin viran olevan pian vapaana.

Meinasin tänään, tammikuisena tiistaina, tukehtua ihanan Nespresso-keittimen valmistamaan aamukahviini. Linkki

"Se voi olla tosi hutsahtavaa (pukeutuminen). Näin ainakin aikuisen silmin liian näyttävää ja paljastavaa. Kaverit voivat ihan oikeasti sanoa, että sähän näytät ihan huoralta. Sehän on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä, rehtori naurahtaa."

Tuula, Tuula, Tuula. Olen sanaton. Miten helvetissä olet päätynyt näinkin paljon vastuuta sisältävään asemaan? Ajattelutapasi on vaaraksi jokaiselle koulusi oppilaalle, ja voi pahimmassa tapauksessa johtaa jonkun kiusaamisen kohteeksi joutuneen kuolemaan. Kiusattujen lasten itsemurhat ovat ihan oikea juttu. Kauhistuttaa ajatella, kuinka montaa ihmistä olet näillä aivopieruillasi loukannut. Häpeä!

Syy Sysmän koulukiusaamisongelmaan siis selvisi - rehtori Vuorinen sallii sen jatkua. Onhan hän siinä itsekin mukana. Itseasiassa Tuula, olet pahin koulukiusaaja. Saan sinusta timosoinimaisia viboja. Olet aikuinen, roolimalli, mutta sen sijaan, että puuttuisit kiusaamiseen niin kutsut oppilaitasi hutsahtaviksi. Tällaisen sonnan ulostaminen suustasi on sama, kuin uittaisit näiden "hutsahtavien" ja identiteettiään etsivien lasten päitä vessanpöntössä. Ero on ainoastaan siinä, että sinä teet sen henkisesti.

"Meidän aikuisten pitäisi käsitellä asiaa niin, että hän, joka kokee olevansa erilainen, saa erilaisuuttaan esittää ja olla oma itsensä. Mutta niin, että ei provosoi ja ärsytä omalla käytöksellään toisia. Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti."

Kiusaaminen ei koskaan ole uhrin syytä. Lapset eivät pyri korostamaan erilaisuuttaan, koska kerjäävät tulla kiusatuksi. Erilaisuus nähdään nykyään korostettuna siksi, että aiemmin sitä ei ole kukaan uskaltanut tehdä lainkaan. Nyt, kun se uskalletaan tuoda julki niin se koetaan provosoivana. Alati muuttuvassa maailmassamme on alettu hyväksymään myös erilaiset ihmiset. Yhteiskuntamme pyrkii siihen, että voimme olla esimerkiksi lesboja tai homoja eikä meidän tarvitse pelätä kuoliaaksi kivittämistä. Tämä vähemmistö toivoo siis vain voivansa olla rohkeasti erilaisia.

Olen asunut laitoksessa, koulukodissa. Siirryin sinne 12-vuotiaana. Olin tuohon maailmanaikaan erittäin hämmentynyt identiteetistäni. Olin lapsesta saakka ollut sellainen poikatyttö. Näytin toden totta pojalta lyhyine hiuksineni. Muistan sen olleen vaikeaa aikaa. Ei tiennyt minne kuuluu tai kuka on.

Koulukotimaailma oli normaalia koulua vieläkin armottomampi. Ensimmäisenä päivänä osastolla sain tervetuliaislahjaksi kuhmun otsaani. Pääni lyötiin elokuvatyyliin kaiteen kulmaan. Luojan kiitos kohdallani kiusaaminen loppui tähän. Sitä kesti päivän ja siitä on kulunut 17 vuotta, mutta muistan sen edelleen.

Vuosia jatkunut kiusaaminen voi pahimmillaan aiheuttaa pysyvän trauman, joka kulkee mukana koko elämän. Koulukiusaaminen täyttää usein myös rikoksen tunnusmerkit; joko kunnianloukkauksena tai pahoinpitelynä.

"Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista."

Hyvät lukijat; tässä on syy miksi edelleen tarvitsemme Pride-kulkueita, ja miksi me feministit jaksamme "tuputtaa" tasa-arvoista ajattelutapaamme. Suomi on valitettavasti edelleen sovinistinen ja homofobinen maa.

Toivottavasti Sysmän koulu saa pian uuden rehtorin.


Parisuhde millenniumilaisittain  1

Olen miltei koko aikuisikäni ollut ymmälläni siitä, että parisuhdetta etsitään kipeämmin kuin kotoa karannutta koiraa tai kadonnutta avainnippua. Silti mikään ei tunnu kelpaavan.

Sata vuotta sitten ei edes tiedetty, mikä on parisuhde. Sen sijaan oli avioliitto. Silloin oli tapana tavata joku, vaikkapa tuttavaperheen lapsi, ja viikon päästä vaihdettiinkin jo sormuksia. Toinen samanmoinen ja pullat oli uunissa. Ei silloin tapailtu taikka seurusteltu. Ei erottu eikä vaihdettu. Riitti, että toinen koettiin kaveriksi, ja makkarissa leiskuva lempi oli vain plussaa. Saman ihmisen kanssa pysyttiin kuolemaan saakka.

Ylempi kuvaus on meille ysärin lapsille melko vieras. Me olemme avioeroaallon keskellä syntyneitä lapsia. Parisuhteet ja deittailu ovat olleet jo pitkään murroksessa. Ne on tässä viime vuosien aikana ikään kuin keksitty uudelleen. Nykypäivänä odotukset ovat asetettu korkeammalle kuin Elisan 4G-verkon datakatto.

Naiset odottavat mieheltä ennen kaikkea uskollisuutta. Mikä sinänsä ei missään nimessä ole liikaa pyydetty, mutta nykyään viaton vilkaisukin koetaan pettämisenä. Toiset ovat mustasukkaisia jopa pornosta!

Ongelma on se, että hyvännäköisiä gimmoja on tarjolla kaikkialla. Kaduilla, baareissa, kahviloissa, tv:ssä ja somessa. Onko ihme jos katse aika ajoin harhailee muualle? Meillä on kaksi vaihtoehtoa; joko hyväksymme sen, että ajat ovat muuttuneet tai taistelemme tuulimyllyjä vastaan. Hyväksymällä pääset helpommalla. Meillä on siis valtava määrä kilpailijoita. Vaatii mieheltä älyttömän paljon itsehillintää pidättäytyä eikä sekoilla naisasioissaan niinkuin suomalainen poliitikko. Katsokaa välillä sormienkin läpi, edes sen tuntemattoman naisen kuvan tykkäämisen verran.

2010-luvulla parisuhteita kaatuu siis jo pelkästään siihen, että kumppani flirttailee somessa. Toisen kuvasta tykkääminen voidaan tosiaan määritellä moiseksi. Mimmit hei, ei se flirttailu vielä maata merille vie. Koittakaa vaikka itse. Flirttailu on harmitonta eikä sen tarvitse johtaa mihinkään.

Miehet ovat puolestaan jämähtäneet Keskiajalle. Hyvä maine ja nuhteeton tausta ovat edelleen edellytyksiä vaimoksi tohtivalle. Aivan kuten 1600-luvulla. Miehet näkevät kotinsa keittiössä mielellään pullantuoksuisen kotiäidin, jonka soisi yötä vasten muuntautuvan Muumimammasta miestenlehden kansikuvatytöksi. Muodonmuutoshan on sallittua tehdä vain poikaystävän läsnäollessa. Makuuhuoneen ulkopuolella seksikkäästi pukeutuva ja vapaamielisesti ajatteleva nainen on huora!
Vaan sellaista ei ole enää juurikaan tarjolla, niinkuin ennen vanhaan. Tasa-arvon ansiosta nykyään tarjolla on muun muassa itsenäisiä uranaisia. Naiset tienaavat omat rahansa eivätkä tarvitse maineen menettämisen pelossa enää aviopuolisoa hoitamaan seksuaalisia tarpeitaan. Siihen sopii joku Tinder-säätökin.

Mistä moiset odotukset sitten kumpuavat? Sosiaalisesta mediasta tietenkin. Täydellinen on uusi normaali. Vertaamme itseämme muihin. Vertaamme poika- ja tyttöystäviämme muihin. Vertaamme suhteitamme muihin. Olemme valmiita hylkäämään hyviä kumppaniehdokkaita siksi, että odotamme jotakin vielä parempaa. Etsimme yksisarvisia ja sateenkaaren päätä. Niinpä valitsemme vääriä kumppaneita tai emme löydä sellaista ollenkaan. Edes sitä väärää. Näin ollen moni tämän vuosituhannen parisuhteista päättyy nopeammin kuin yksikään Vesa Keskisen ryyppyputkista.

Tähän loppukaneetiksi totean, että lakatkaa etsimästä tai tehkää se ilman odotuksia. Täydelliset parisuhteet, tilanteet ja ihmiset, joita iPhonesi ruudulta näet, ovat vain filttereiden ja kameran luoma illuusio.

"It takes a strong person to remain single in a world that is accustomed to settling with anything just to say you have something."

Ps. Olettehan muuten tietoisia siitä, että kukaan muu ei tee teitä onnelliseksi?


Ei me sinne kyllä selvin päin mennä

Olen pitkään halunnut kirjoittaa jotakin alkoholista, ja sain vihdoinkin siihen kimmokkeen keskustelusta, jossa kiistelin siitä, kuuluuko alkoholin käyttö osaksi suomalaista kulttuuria.

Oksensin ensimmäiset kiljukännit rinnuksilleni aivan liian nuorena. Teini-ikäisenä alkoholi kuului viikonloppuihini aina enemmän ja vähemmän. Oli aikoja, kun prenkku ei oikein maistunut, mutta sitä piti silti showmielessä juoda. Se oli niin coolia imeä oksennus kurkussa bisseä silloin 14-vuotiaana, vaikka oikeasti se väljähtänyt ja pissalle maistuva litku teki mieli sylkäistä viereiseen viemäriin muiden katsoessa muualle. Se, joka ei juonut, oli outolintu. Täysi-ikäisyyden saavutettuani viinanhuuruiset viikonloput olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Elin tuolloin vain perjantaille ja lauantaille. Hoin usein itselleni, että kaikkihan tätä tekevät, tämä on täysin normaalia.

Otsikon toteamus oli siis männävuosina vakiolausahdukseni, jopa huudahdus, jos joku ehdotti jotain mukavaa ajanvietettä. Suhde alkoholiin oli sen verran erikoinen, toisin sanoen sairas, että esimerkiksi karting-autoja ajaakseen piti olla kännissä; jos ei ennen niin vähintään sen jälkeen. Käsitykseni oli, että kaikkeen kivaan tarvittiin aina jonkinasteinen humalatila. Todellisuudessa en edes tiennyt, että voisinko nauttia piknikistä ilman kuplivaa - en ollut koskaan kokeillut! Olin vain päättänyt, että kaikki on ihan perseestä jos ei ole tarkoitus olla jurrissa.

Alkoholi on päihde, johon kuolee vuosittain noin 1700 suomalaista. Puhumattakaan kuolemista, joita juopunut ihminen aiheuttaa. Se myös traumatisoi vanhempien ongelmakäytön seurauksena lapsia ja lisää perheväkivaltaa.

Au pairiksi päädyttyäni olen joutunut tekemään asioita ihan vain selvin päin. Lapsien kanssa kun ei voi leikkiä kännissä. Ei edes hiprakassa. Ei voi juoda viinilasillista lounaan kanssa tai hakea bisseä leffateatterin baarista. Lasten kanssa voi juopua korkeintaan sokerista. Alkujärkytyksestä toivuttuani olenkin oppinut tykkäämään erilaisista asioista ilman viinaakin. Yhtäkkiä viikossakin on viisi päivää lisää. Aika nastaa. Lisäksi olen tässä miltei vuoden seurannut vierestä hyvän ystäväni raitistumista. Hänen inspiroiva vieroitustaipaleensa on antanut paljon ajattelemisen aihetta itsellenikin. Käytän edelleen kuitenkin alkoholia, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut.

Nyt tässä sitten pohdinkin, olivatko nämä todellisuudesta vieraantuneet ajatukseni alkoholista siis seurausta siitä, että se koetaan osaksi kulttuuriamme?

Niinkö meille on opetettu? Senkö takia juominen nuorella iällä koetaan normaaliksi? Kuuluuko alkoholi tosiaan suomalaiseen kulttuuriin?

Vaikka olemmekin vannoutuneita tuopin pohjaan tuijottelijoita niin väittelyssäni olin itse ehdottomasti sitä mieltä, että ei kuulu. Lieneekö minun ja väittelyn toisen osapuolen eriäviin mielipiteisiin syynä se, että miellämme sanan "kulttuuri" hieman eri tavoin. Minulle se tarkoittaa kirjallisuutta, taidetta, toiminta- ja ajattelutapoja, kehonkieltä, perinteitä ja arvoja. En haluaisi lapselleni kerrottavan, että alkoholi kuuluu kulttuuriimme. Sehän kannustaa ihmisiä juomaan. Siitä saa oivan tekosyyn tarttua pulloon. Yksikään suomalainen ei tarvitse lisää kannustusta moiseen touhuun, sillä kaikkihan me tiedämme, että suomalainen keksii syyn kyllä ilman apuakin.

“That's the problem with drinking, I thought, as I poured myself a drink. If something bad happens you drink in an attempt to forget; if something good happens you drink in order to celebrate; and if nothing happens you drink to make something happen.”


Havaintoja miehistä

Kautta aikojen on nainen nimetty mystisemmäksi sukupuoleksi. Olemme hankalia eikä meistä ota selvää. Halumme totta tosiaan ovat melko kimurantti juttu. Mutta entäs miehet sitten?

Mielestäni me naiset kuitenkin toimimme lopulta hyvinkin yksinkertaisella tavalla. Meissä on tavallaan erilaisia nappeja, joita painelemalla saa tietynlaisia reaktioita aikaan. Paina yhtä nappia ja me räjähdämme. Paina toista ja juoksemme perässäsi maailman ääriin. Ihastuessamme olemme sitoutuneita eikä kiinnostuksemme lopahda noin vain. Miehen kiinnostuksesta saa olla huolissaan vielä alttarillakin. Me siis todellakin olemme eri planeetoilta - miehet Marsista ja naiset Venuksesta.

Tämä ei siis ole mikään opas miehien ymmärtämiseen saatika pokailuun, sillä kirjoittajalla ei ole tarpeeksi kompetenssia puhua moisesta.

Kuinka miehiä isketään?

Ei mitenkään. Miehiä ei ehdi eikä voi iskeä. Paitsi tiskirätillä kasvoihin jonkun majorisen riidan päätteeksi. Miehet pokaa aina ensin. Ja siinä missä meitä naisia isketään ihan vain kusipäisellä käytöksellä niin miehiin se ei tehoa.

Kuinka mies pidetään kiinnostuneena?

Ei mitenkään. Ei siihen ole mitään keinoa. Ne joko tykkää susta tai sitten ei. Ihan sama mitä teet. Olen mm. vastannut viestiin sekunnissa, vastannut viikon päästä, jättänyt vastaamatta, odottanut seksin kanssa, ollut odottamatta, kertonut tunteistani, jättänyt kertomatta, ollut oma itseni, ollut olematta. Mukanokkelia kikkakolmosia. Kyllä te naiset tiedätte, kaikkihan tätä harrastaa. Mies voi menettää kiinnostuksensa sinuun, vaikka olisitkin vaikeasti saatavilla. Tai se voi säilyä, vaikka olisit kuinka helppo.
Yksi varma keino pitää mies itselläsi on sitouttaa hänet taloudellisesti. Toukka mahaan ja vingut häneltä 300 000 euroa johonkin tiilitaloon. Sekään ei tosin takaa kiinnostusta, mutta vaikeampi siitä on lähteä eli lopputulos on sama - sulla on mies. Älkää nyt vaan kukaan tosissaan tehkö näin!

Kuinka saat miehen jättämään sinut rauhaan?

Et mitenkään. Siihenkään ei ole mitään keinoa. Yrität olla liian innokas, esität umpihullua ja mustasukkaista naista, kerrot olevasi bipolaarinen, heittäydyt aivottomaksi, et vastaa viesteihin taikka soittoihin ja näyttäydyt toisen miehen seurassa. Siinä se silti on ja pysyy. Kuten sanottua; ne joko tykkää tai sitten ei. Teoillasi ei ole mitään merkitystä.

Miksi miehet pettävät?

Miehet ja naiset pettävät varmasti ihan yhtä paljon, mutta eri syistä. Naisen pettäminen tapahtuu usein siksi, että kotona jää vaille huomiota. Olo ei ole enää itsevarma. Toinen mies saa väliaikaisesti korjattua tilanteen, joskaan se ei silti ole missään nimessä yhtään sen hyväksyttävämpää.
Miehen pettämiselle ei monestikaan osata antaa mitään selitystä. Sellaista ei vain ole. Nainen kotona saattaa olla lähestulkoon täydellinen, mutta jotenkin sitä vain eksyy muuhun seuraan. Usein syy on siis täysi mysteeri. Miehet, miksi?

Kulttuurien välinen kuilu

Nykyajan deittiskene on muutenkin melko monimutkainen, mutta lisääpä siihen vielä erilaisten kulttuurien kombinaatio niin miesten ja naisten välinen kuilu kasvaa entisestään. Asun Englannissa, joka on siis tunnetusti oikea kulttuurien sulatusuuni. Lontoo etenkin. Ero suomalaisiin miehiin on valtava. Suomalaisella miehellä ei ole tarvetta esittää alfaurosta, mutta ulkomailla sitä tekee miltei jokainen. Tämä tuo pienen pikantin lisän, ja kivan twistin, miesten ymmärtämiseen. Jos siis ymmärsin mitään miehistä Suomessa asuessani niin nyt en ymmärrä sitten sitäkään vähää.
Suomalaisen miehen kiinnostus on melko helppoa huomata. Kuten sanonta kuuluu: suomalainen mies ei puhu eikä pussaa. Jos hän siis tekee kanssasi jompaa kumpaa tai parhaassa tapauksessa molempia niin hän on varmasti kiinnostunut. Ulkomaalaisten kohdalla se ei aivan toimikaan niin. Samat jutut puhutaan jokaiselle. Joskus on mahdoton tietää, että tarkoittaako toinen todella, mitä sanoo.
Suomalaiset naiset ovat tunnettuja harhaan johtamisesta. Olemme melko kohteliaita eikä juttelu vastakkaiselle sukupuolelle (taikka samalle) tarkoita vielä yhtään mitään. Jos meitä esimerkiksi kehutaan kauniiksi, vastaamme kiitos, vaikka todellisuudessa hieroisimme itseämme mieluummin hiekkapaperilla, kuin antaisimme kehujan tehdä sen puolestamme - ilman hiekkapaperia. Suomalaisena naisena tämä siis aiheuttaa aika paljon selkkauksia ulkomaalaisia deittaillessa. Vastaaminen tuntemattomalle miehelle saattaa johtaa riitaan. Aivan, kuten myös toisen miehen seuraaminen Instagramissa. Yhden neuvon miesten deittailemiseen voin antaa: mitä ikinä somessa teetkin niin älä seuraa ulkomaalaisen deittisi kavereita, vaikka olisitkin jo tavannut heidät. Tämä tarkoittaa automaattisesti, että olet kiinnostunut heistä. Muista! Älä. Jumalauta. Seuraa. Sen. Kavereita.


Mitä nainen haluaa?

Ja ei halua. Tai siis haluaa, mutta juuri oikeaan aikaan ja juuri oikealla tavalla.

Haluamme komean miehen, siis ainoastaan meidän mielestämme. Kaikista parasta olisi, kun hän ei herättäisi kanssasisarissa minkäänlaista vau -efektiä. Me haluamme esimerkiksi Hunks-tanssijan, mutta eroottisesta tanssiharrastuksesta olisi sitten ennen pitkää luovuttava. Kuka nyt stripparia haluaisi?
Haluamme tumman ja tulisen miehen, mieluiten kuitenkin suomalaisen. Haluamme pahoja poikia, linnakundeja ja moottoripyöräjengiläisiä. Parisuhteen alkaessa vaatisimme kuitenkin hylkäämään tuon rikollisen elämäntyylin. Haluamme tatuointeja, mutta ei liikaa! Pitäähän ne nyt pystyä peittämään. Me haluamme tyylikkään miehen, mutta ei liian tyylikästä, sillä saattaisimme itse näyttää homssuisilta. Mies ei missään nimessä saa viettää peilin edessä enemmän aikaa kuin me.

Me emme halua pitkätukkaista miestä - ellet sitten satu näyttämään Game of Thrones -sarjan Khal Drogolta. Emme halua juoppoa ja absolutistit ovat aivan liian tylsiä. Me emme todellakaan halua nössöä, perässä vedettävää miesystävää, mutta jos meitä komennellaan niin kundihan on ihan varmasti narsissi. Eiku... Mikä se mukamuodikas, pienehkön inflaation kokenut sana olikaan? Kaikkien naisten ex-poikaystävät on tällaisia. Siis narsisti!
Me emme pidä karvoista. Tosin karvaton mies näyttää ihan pojalta eikä sellainen käy päinsä. Miehen pitää näyttää mieheltä. Sellaiselta, joka puolustaa meitä taksijonossa kaikenmaailman humalaisilta, jotka yrittävät tarttua meitä paidansyrjästä. Nyrkkitappelu on silti ehdoton ei.

Haluamme menestyvän miehen, mutta ei niin menestyvää, että me voisimme jäädä vain kotiäideiksi. Mekin haluamme luoda uraa emmekä keskittyä kotona vain itseemme ja lapsiin. Me haluamme kotitöihin osallistuvan miehen, vaikka eivät ne kyllä osaa tehdä mitään oikein. Aina on vessassa se pirun kansi ylhäällä tai rulla väärinpäin.

Me emme halua tylsää miestä ja haluamme tehdä yhdessä asioita. Tosin älä vaan vie meitä lätkämatsiin tai kutsu kavereidesi kanssa pelaamaan pleikkaa. Ei meitä sellainen kiinnosta.

Me emme halua seksiaddiktia. Pornon katsominenhan kielii addiktiosta, eikö? Vai miksi niitä botoxipsykoosin partaalla heiluvia bimboja pitää tuijottaa netistä? Haluamme kuitenkin seksuaalisesti aktiivisen miehen, aina silloin kun se meille sopii. Haluamme kokeneen miehen, mutta suuri seksikumppaneiden määrä tarkoittaa, että kundihan on häntäheikki! Haluamme makuhuoneeseemme alistavan miehen, mutta fetissit ovat liikaa.

Me haluamme, että meitä kuunnellaan, vaikka kommunikoimme suurimmaksi osaksi huutaen tai vähintäänkin nalkuttaen. Meidän kanssa pitää keskustella. Kyllä, myös silloin kun pidämme mykkäkoulua. Haluamme kuulla sinun monologisi.

Mitä mies sitten haluaa?
Seksiä. Ne haluaa seksiä.

Paradoksaalista, sanoisinko. Naiset etsivät jotakin mystistä taruolentoa. Löydämme tällaisen miehen siis yhtä todennäköisesti, kuin lohikäärmeen tai yksisarvisen.

Hyperventiloivat voivat hengittää paperipussiin. Miesmakuhan on todellisuudessa kuin persreikä; jokaisella omansa. Kirjoittaja itse arvostaa suoraselkäistä, urheilullista ja intohimoista miestä eikä koe pornon katsomista ongelmana.

Edellinen