Silly Salad

Saattaa herättää suuttumusta, ehkä hämmennystä, jopa hymyä tai mahdollisesti kaikkea samaan aikaan.

Edellinen

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Samaa tiedusteli Juliet Jonesin Sydänkin.

Myönnän syyllistyväni tähän itsekin. Olen aina tykännyt miehistä, jotka ovat saavuttamattomissa; joko emotionaalisesti tai sitten ihan fyysisesti. Esimerkiksi: mitä kauempaa mies on kotoisin, sitä parempi. Suhteen mahdottomuus herättää mielenkiintoni. Tiedän, olen tässä asiassa aikamoinen klisee!

Olen päättänyt tutustua itseeni kunnolla ennen kuin täytän 30. Olen ahminut self help -oppaita, palannut toistuvasti lapsuuteeni ja pohtinut viime aikaisia valintojani. Olen yrittänyt ymmärtää muun muassa miesvalintojani.

Naistenhan kerrotaan etsivän heidän isänsä kaltaisia kumppaneita. Miehet taas vastavuoroisesti etsivät äitinsä kaltaisia kumppaneita. #daddyissues #mommyissues

Niin. Isähän on ensimmäinen tapaamani mies, miehen malli. Vanhempani erosivat ollessani 2-vuotias. Isäni muutti pois ja perusti uuden perheen – joskin olin osa sitä. Emme lakanneet tapaamasta isän kanssa. Lapsihan tosin saattaa siitäkin huolimatta kokea tulleensa hylätyksi, jos toinen vanhempi muuttaa pois, vaikka vanhempi olisikin edelleen maisemissa. Kun lapsi kokee tulleensa hylätyksi, niin tätä tunnetta usein paikkaillaan sitten aikuisena. Paradoksaalista, sanoisinko. Yritämme paikata hylätyksi tulemisen tunnetta valitsemalla emotionaalisesti tavoittamattomissa olevan henkilön kumppaniksemme.

Olen myös kuullut väitteitä siitä, että naiset pitävät renttumiehiä ikään kuin muutoskohteinaan. Mikäs sen parempaa kuin kehaista, että kesytinpäs renttumiehen! Lienenkö minä sitten poikkeus, mutta eikös tältä jutulta putoa siinä vaiheessa pohja? Kesy renttu ei ole enää renttu.

Tämä isäjuttu lienee osasyy omiin mieltymyksiini, mutta on tässä muutakin. Olen nimittäin huomannut, että minun ei näissä tilanteissa tarvitse ottaa lainkaan vastuuta omista tunteistani saati käytöksestä. Tiedän, että jos valitsen tuon miehen niin pysyn edelleen sinkkuna. Nautin siis sinkkuudesta. Olen kuin lapsi jätskikiskalla, jossa voin valita kaikkien niiden herkullisten makujen väliltä, ja jos en osaa päättää, niin voin ottaa vaikka kahta eri makua. Sinkkuus on sitä paitsi tullut niin suureksi osaksi omaa identiteettiäni, että en edes tiedä, mitä poikaystävällä tehdään! Pitääkö sitä käyttää ulkona? Ruokkia?

Rentuista haetaan myös jännitystä. Sitähän me kaikki joskus kaivataan. Joku toinen saattaa hakea sitä benjihypystä, ja joku toinen renttumiehistä.

Lopuksi haluaisin kuitenkin vielä muistuttaa, että eivät läheskään kaikki naiset juokse renttujen perässä. Hyvin harva loppujen lopuksi, varsinkin aikuisiällä. Oma päätelmäni on, että rentut kiinnostavat silloin, kun nainen ei oikeasti halua edes sitoutua.


Mistä sitä heteroille suunnattua kahvia saa?  1

Mitä saa, kun yhdistää Kulta-Katriinan, Facebookin ja kuvan kahdesta naisesta läheisissä tunnelmissa? No somekohun tietenkin! Niin että kakkaahan sinne tuulettimeen taas lensi oikein vaippakaupalla.

Seurasin viikonloppuna huvittuneena Kulta-Katriinan Facebook-sivua, jonne ilmestyi kuva kahdesta nuoresta naisesta. Tästä on kyse Linkki. Kuva on sympaattinen. Siinä on pariskunta. Pariskunta voisi koostua kenestä tahansa, mutta se nyt sattuu muodostumaan kahdesta naisesta. Kuvassa ei edes hypetetä seksuaalivähemmistöä. Se on vain kuva Ystävänpäivä-arvontaa varten.

"Inhottava mainos! Jos kyse on ystävyydestä, niin tämä ei ole sitä, vaan yritetään kertoa, että erotiikka on ystävyyttä. Varsinkin homoerotiikka on vastenmielistä. Firmanne teki suuren virheen tässä. Kerkesin ostaa vuosikausia Kulta-Katriinaa, mutta nyt se loppui! Mielestäni ei ole sopivaa yrityksenä mainostaa elämäntapaa. Missä teidän mainos on tosiystävyydestä?"

Kommentin näppäimistönsä kautta bittimaailmaan oksentanut Pirjo (nimi muutettu) on keski-ikäinen nainen. Kristillisdemokraatti. Lieneekö Kulta-Katriinan mainos muistuttanut niistä "sopimattomista" ajatuksista vuosikymmenten takaa? Olen nimittäin lähes varma, että Pirjo on nuoruudessaan helluntailaisten saunavuorolla hikoillut muualtakin kuin naamastaan, koska vieruskaverin rinnat saivatkin aikaan ei-toivotun reaktion alapäässä. Pirjo. Se on ihan normaalia eikä tarkoita, että olisit lesbo. Lupaan, että kaikilla se on käynyt ainakin kerran mielessä. Sama sukupuoli. Paljastan nyt sellaisenkin asian, että suuri osa heteronaisista katsoo muuten lesbopornoa.

Toden totta. Runkkumateriaaliksihan moinen kyllä kelpaa, homoerotiikka nimittäin, mutta ei kahvimainokseen. Yllä oleva kommentti oli kesyimmästä päästä. Tähän kommenttiketjuun saatiin vedettyä mukaan kaikki aina pedofiileista saatananpalvojiin. Kulta-Katriina sensuroi suurimman osan kommenteista. Hyvä niin.

"Kohta me varmaan saadaan panna eläimiäkin!"

Paitsi että saadaan jo; seksi eläimen kanssa ei jostakin kumman syystä ole rangaistava teko Suomessa, vaikka se ei nyt ollutkaan se pointti. Hävettää myöntää, mutta kyseinen lause on omasta suustani. Siitä tosin on jo tovi aikaa. Vertasinko tosiaan seksuaalivähemmistön oikeuksia eläimiin sekaantumiseen? Tällaista sontaa suustaan ulostaa vain ennakkoluuloinen ja ahdasmielinen ihminen. Ihminen, jota todellisuudessa vaan vituttaa, kun ei itse uskalla olla erilainen. Siis sellainen, kun oikeasti haluaisi.

Tähän väliin mainittakoon, että olen juonut Kulta-Katriinaa, ja ei, minusta ei tullut lesboa. Minusta ei tullut lesboa, vaikka joskus pussasinkin tyttöä.

Muistan, että samanlainen kohu nousi viime vuonna Pride-viikon aikana, kun Priden yhteistyökumppanit vaihtoivat sivujensa profiilikuvia sateenkaariväreihin. Näin teki muun muassa Kela, Karhu ja Gigantti. Sankoin joukoin luvattiin boikotoida jokaista "homorummutusta" kannattavaa yritystä. Silti löydän samat ihmiset kommentoimasta Kulta-Katriinan arvonnassa käytettyä kuvaa, vaikka Facebook on myöskin mukana tässä homopropagandassa (siis tukemassa sateenkaariperheitä, ei arvonnassa).

Vaikka itse en kommenteista loukkaantunutkaan, vaan lähinnä nauroin katketakseni, ei tämä silti ole naurun asia. Mainitsemani ennakkoluulot ja ahdasmielisyys ovat niin syvään juurtuneita ajatusmalleja, että niiden kitkemiseen tarvitaan jonkinlainen ahaa-elämys. Minä koin oman lopullisen ahaa-elämykseni ulkomailla. Onneksi. Saan nykyään olla sellainen kuin haluan. Ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä. Ei tarvitse loukkaantua eikä tuomita jos joku haluaa olla erilainen. Suosittelen muitakin poistumaan kylänraittia pidemmälle. Tiedä vaikka tulisi suvaitsevaisemmaksi! Olemme jokainen vastuussa itsemme sivistämisestä eikä mielestäni ihminen voi olla sivistynyt silloin, jos hän kokee, että vain heteroilla on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Meillä muuten juodaan tästä lähtien vain Kulta-Katriinaa.


Kun alakoululaisesta tuli huora

Sysmän yhtenäiskoulun rehtorilta pääsi MOT:n haastattelussa sellainen sammakkoparvi suusta, että olettaisin viran olevan pian vapaana.

Meinasin tänään, tammikuisena tiistaina, tukehtua ihanan Nespresso-keittimen valmistamaan aamukahviini. Linkki

"Se voi olla tosi hutsahtavaa (pukeutuminen). Näin ainakin aikuisen silmin liian näyttävää ja paljastavaa. Kaverit voivat ihan oikeasti sanoa, että sähän näytät ihan huoralta. Sehän on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä, rehtori naurahtaa."

Tuula, Tuula, Tuula. Olen sanaton. Miten helvetissä olet päätynyt näinkin paljon vastuuta sisältävään asemaan? Ajattelutapasi on vaaraksi jokaiselle koulusi oppilaalle, ja voi pahimmassa tapauksessa johtaa jonkun kiusaamisen kohteeksi joutuneen kuolemaan. Kiusattujen lasten itsemurhat ovat ihan oikea juttu. Kauhistuttaa ajatella, kuinka montaa ihmistä olet näillä aivopieruillasi loukannut. Häpeä!

Syy Sysmän koulukiusaamisongelmaan siis selvisi - rehtori Vuorinen sallii sen jatkua. Onhan hän siinä itsekin mukana. Itseasiassa Tuula, olet pahin koulukiusaaja. Saan sinusta timosoinimaisia viboja. Olet aikuinen, roolimalli, mutta sen sijaan, että puuttuisit kiusaamiseen niin kutsut oppilaitasi hutsahtaviksi. Tällaisen sonnan ulostaminen suustasi on sama, kuin uittaisit näiden "hutsahtavien" ja identiteettiään etsivien lasten päitä vessanpöntössä. Ero on ainoastaan siinä, että sinä teet sen henkisesti.

"Meidän aikuisten pitäisi käsitellä asiaa niin, että hän, joka kokee olevansa erilainen, saa erilaisuuttaan esittää ja olla oma itsensä. Mutta niin, että ei provosoi ja ärsytä omalla käytöksellään toisia. Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti."

Kiusaaminen ei koskaan ole uhrin syytä. Lapset eivät pyri korostamaan erilaisuuttaan, koska kerjäävät tulla kiusatuksi. Erilaisuus nähdään nykyään korostettuna siksi, että aiemmin sitä ei ole kukaan uskaltanut tehdä lainkaan. Nyt, kun se uskalletaan tuoda julki niin se koetaan provosoivana. Alati muuttuvassa maailmassamme on alettu hyväksymään myös erilaiset ihmiset. Yhteiskuntamme pyrkii siihen, että voimme olla esimerkiksi lesboja tai homoja eikä meidän tarvitse pelätä kuoliaaksi kivittämistä. Tämä vähemmistö toivoo siis vain voivansa olla rohkeasti erilaisia.

Olen asunut laitoksessa, koulukodissa. Siirryin sinne 12-vuotiaana. Olin tuohon maailmanaikaan erittäin hämmentynyt identiteetistäni. Olin lapsesta saakka ollut sellainen poikatyttö. Näytin toden totta pojalta lyhyine hiuksineni. Muistan sen olleen vaikeaa aikaa. Ei tiennyt minne kuuluu tai kuka on.

Koulukotimaailma oli normaalia koulua vieläkin armottomampi. Ensimmäisenä päivänä osastolla sain tervetuliaislahjaksi kuhmun otsaani. Pääni lyötiin elokuvatyyliin kaiteen kulmaan. Luojan kiitos kohdallani kiusaaminen loppui tähän. Sitä kesti päivän ja siitä on kulunut 17 vuotta, mutta muistan sen edelleen.

Vuosia jatkunut kiusaaminen voi pahimmillaan aiheuttaa pysyvän trauman, joka kulkee mukana koko elämän. Koulukiusaaminen täyttää usein myös rikoksen tunnusmerkit; joko kunnianloukkauksena tai pahoinpitelynä.

"Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista."

Hyvät lukijat; tässä on syy miksi edelleen tarvitsemme Pride-kulkueita, ja miksi me feministit jaksamme "tuputtaa" tasa-arvoista ajattelutapaamme. Suomi on valitettavasti edelleen sovinistinen ja homofobinen maa.

Toivottavasti Sysmän koulu saa pian uuden rehtorin.


Parisuhde millenniumilaisittain

Olen miltei koko aikuisikäni ollut ymmälläni siitä, että parisuhdetta etsitään kipeämmin kuin kotoa karannutta koiraa tai kadonnutta avainnippua. Silti mikään ei tunnu kelpaavan.

Sata vuotta sitten ei edes tiedetty, mikä on parisuhde. Sen sijaan oli avioliitto. Silloin oli tapana tavata joku, vaikkapa tuttavaperheen lapsi, ja viikon päästä vaihdettiinkin jo sormuksia. Toinen samanmoinen ja pullat oli uunissa. Ei silloin tapailtu taikka seurusteltu. Ei erottu eikä vaihdettu. Riitti, että toinen koettiin kaveriksi, ja makkarissa leiskuva lempi oli vain plussaa. Saman ihmisen kanssa pysyttiin kuolemaan saakka.

Ylempi kuvaus on meille ysärin lapsille melko vieras. Me olemme avioeroaallon keskellä syntyneitä lapsia. Parisuhteet ja deittailu ovat olleet jo pitkään murroksessa. Ne on tässä viime vuosien aikana ikään kuin keksitty uudelleen. Nykypäivänä odotukset ovat asetettu korkeammalle kuin Elisan 4G-verkon datakatto.

Naiset odottavat mieheltä ennen kaikkea uskollisuutta. Mikä sinänsä ei missään nimessä ole liikaa pyydetty, mutta nykyään viaton vilkaisukin koetaan pettämisenä. Toiset ovat mustasukkaisia jopa pornosta!

Ongelma on se, että hyvännäköisiä gimmoja on tarjolla kaikkialla. Kaduilla, baareissa, kahviloissa, tv:ssä ja somessa. Onko ihme jos katse aika ajoin harhailee muualle? Meillä on kaksi vaihtoehtoa; joko hyväksymme sen, että ajat ovat muuttuneet tai taistelemme tuulimyllyjä vastaan. Hyväksymällä pääset helpommalla. Meillä on siis valtava määrä kilpailijoita. Vaatii mieheltä älyttömän paljon itsehillintää pidättäytyä eikä sekoilla naisasioissaan niinkuin suomalainen poliitikko. Katsokaa välillä sormienkin läpi, edes sen tuntemattoman naisen kuvan tykkäämisen verran.

2010-luvulla parisuhteita kaatuu siis jo pelkästään siihen, että kumppani flirttailee somessa. Toisen kuvasta tykkääminen voidaan tosiaan määritellä moiseksi. Mimmit hei, ei se flirttailu vielä maata merille vie. Koittakaa vaikka itse. Flirttailu on harmitonta eikä sen tarvitse johtaa mihinkään.

Miehet ovat puolestaan jämähtäneet Keskiajalle. Hyvä maine ja nuhteeton tausta ovat edelleen edellytyksiä vaimoksi tohtivalle. Aivan kuten 1600-luvulla. Miehet näkevät kotinsa keittiössä mielellään pullantuoksuisen kotiäidin, jonka soisi yötä vasten muuntautuvan Muumimammasta miestenlehden kansikuvatytöksi. Muodonmuutoshan on sallittua tehdä vain poikaystävän läsnäollessa. Makuuhuoneen ulkopuolella seksikkäästi pukeutuva ja vapaamielisesti ajatteleva nainen on huora!
Vaan sellaista ei ole enää juurikaan tarjolla, niinkuin ennen vanhaan. Tasa-arvon ansiosta nykyään tarjolla on muun muassa itsenäisiä uranaisia. Naiset tienaavat omat rahansa eivätkä tarvitse maineen menettämisen pelossa enää aviopuolisoa hoitamaan seksuaalisia tarpeitaan. Siihen sopii joku Tinder-säätökin.

Mistä moiset odotukset sitten kumpuavat? Sosiaalisesta mediasta tietenkin. Täydellinen on uusi normaali. Vertaamme itseämme muihin. Vertaamme poika- ja tyttöystäviämme muihin. Vertaamme suhteitamme muihin. Olemme valmiita hylkäämään hyviä kumppaniehdokkaita siksi, että odotamme jotakin vielä parempaa. Etsimme yksisarvisia ja sateenkaaren päätä. Niinpä valitsemme vääriä kumppaneita tai emme löydä sellaista ollenkaan. Edes sitä väärää. Näin ollen moni tämän vuosituhannen parisuhteista päättyy nopeammin kuin yksikään Vesa Keskisen ryyppyputkista.

Tähän loppukaneetiksi totean, että lakatkaa etsimästä tai tehkää se ilman odotuksia. Täydelliset parisuhteet, tilanteet ja ihmiset, joita iPhonesi ruudulta näet, ovat vain filttereiden ja kameran luoma illuusio.

"It takes a strong person to remain single in a world that is accustomed to settling with anything just to say you have something."

Ps. Olettehan muuten tietoisia siitä, että kukaan muu ei tee teitä onnelliseksi?


Jos mulla ois toinen  2

Mä haluun sut. Ja sut. Ja sut kans. Miksi monisuhteisuus on edelleen tabu?

Olen aina pohtinut, että mikä mussa on oikein vikana. Niin ovat kaiketi sukulaisenikin. Ystävätkin. Aina vieraillessani kysellään, onko kiikarissa ketään kiinnostavaa. No on joo, montakin. Saatan tosiaan olla ihastunut moneen eri mieheen samaan aikaan. Suuria tunteita voi olla suuntaan jos toiseenkin. En siis ole tavanomainen nainen, joka rakastuessaan huomaa vain yhden ihmisen olemassaolon.
Nuorempana tämä aiheutti paljon päänvaivaa, sillä valitettavasti keskenkasvuisena asian vuoksi tuli valehdeltua paljon. Syystä, että monen eri ihmisen samanaikainen tapailu koettiin, ja koetaan, kevytkenkäisenä. Lisäksi sitä yritti kovasti asettaa itsensä siihen länsimaisen kulttuurin muovaamaan muottiin, jossa parisuhde on vain kahden kauppa.

Polyamoria asettuu vastakkain kulttuurin yleisen normijärjestelmän kanssa, jonka mukaisesti kaikkien oletetaan haluavan ja lopulta päätyvän kahdenväliseen, suljettuun parisuhteeseen. Kahden rakastavaisen välinen parisuhde on yhteiskunnassa ihanne ja normi. Tämänkaltaisessa parisuhdeajattelussa parisuhteen ulkopuolinen rakastuminen ja seksuaalisuus ovat paheksuttuja ja kiellettyjä.

Toden totta. En ole kovin montaa poikaystävää raahannut joulupöytäämme. En ole seurustelijatyyppiä. Osin siksi, että tiedostan "ongelmani". Osin siksi, että muut tiedostavat sen myös. Pitkään olenkin vakuutellut itselleni tämän johtuvan halustani olla yksin. Viime aikoina olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että en ehkä haluakaan olla yksin. Enkä edes kaksin vaan vaikka kolmisin.
Alan olla liian vanha irtosuhteisiin, mutta ajatus sitoutumisesta yhteen ainoaan ihmiseen kauhistuttaa. Pettäminen ei ole enää vaihtoehto. Kaipaan kuitenkin läheisyyttä, ja olen kyllästynyt tutustumaan jatkuvasti uusiin ihmisiin siksi, että miehet eivät hyväksy monisuhteisuutta. Valitettavasti siis tapailemani miehet ovat sellaisia alfauroksia, että jo pelkkä vihjailu avoimesta suhteesta saa kyseiset kundit takajaloilleen. Mikä taas kertoo siitä huvittavasta kaksinaismoralismista, jonka mukaan (yleistäen) miehet saavat juoksennella vapaana, mutta naisen tulisi olla uskollinen. Tässä mulla on siis melkoinen dilemma. Olen kuitenkin mielummin yksin, kuin epärehellisessä parisuhteessa, jossa jatkaisin toisten tapailua salaa.

Mielestäni ihmistä ei ole tarkoitettu yksiavioiseksi. Parittelemaanhan tänne on tultu! Järjetön omistushalu pilaa lukemattomia parisuhteita. Eikö parisuhteen tulisi olla myös vapautta?

Monen ensireaktio on se, että en vain ole löytänyt vielä Sitä Oikeaa. Sitten kun Hän tulee vastaan niin unohdan kaikki muut. Paitsi että olen. Montakin. Olen ollut rakastunut tai syvästi ihastunut 4 kertaa elämäni aikana. Näistä kaksi tapahtui samaan aikaan.

Mitä haluaisin muille sanoa; on ihan ok rakastua moneen ihmiseen samaan aikaan. Välittäminen jostakin ei poissulje mahdollisuutta välittää yhtä paljon jostakin toisesta. Eikä toisesta välittäminen ole pois keneltäkään muulta. Monisuhteisuus tosin perustuu rehellisyyteen, joten sen on oltava kaikkien osapuolten tiedossa. Muutenhan se on vain pettämistä.

Tällainen kummajainen musta on nyt sitten kasvanut. Jonkunhan se on tämäkin rooli hoidettava!


Ei me sinne kyllä selvin päin mennä

Olen pitkään halunnut kirjoittaa jotakin alkoholista, ja sain vihdoinkin siihen kimmokkeen keskustelusta, jossa kiistelin siitä, kuuluuko alkoholin käyttö osaksi suomalaista kulttuuria.

Oksensin ensimmäiset kiljukännit rinnuksilleni aivan liian nuorena. Teini-ikäisenä alkoholi kuului viikonloppuihini aina enemmän ja vähemmän. Oli aikoja, kun prenkku ei oikein maistunut, mutta sitä piti silti showmielessä juoda. Se oli niin coolia imeä oksennus kurkussa bisseä silloin 14-vuotiaana, vaikka oikeasti se väljähtänyt ja pissalle maistuva litku teki mieli sylkäistä viereiseen viemäriin muiden katsoessa muualle. Se, joka ei juonut, oli outolintu. Täysi-ikäisyyden saavutettuani viinanhuuruiset viikonloput olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Elin tuolloin vain perjantaille ja lauantaille. Hoin usein itselleni, että kaikkihan tätä tekevät, tämä on täysin normaalia.

Otsikon toteamus oli siis männävuosina vakiolausahdukseni, jopa huudahdus, jos joku ehdotti jotain mukavaa ajanvietettä. Suhde alkoholiin oli sen verran erikoinen, toisin sanoen sairas, että esimerkiksi karting-autoja ajaakseen piti olla kännissä; jos ei ennen niin vähintään sen jälkeen. Käsitykseni oli, että kaikkeen kivaan tarvittiin aina jonkinasteinen humalatila. Todellisuudessa en edes tiennyt, että voisinko nauttia piknikistä ilman kuplivaa - en ollut koskaan kokeillut! Olin vain päättänyt, että kaikki on ihan perseestä jos ei ole tarkoitus olla jurrissa.

Alkoholi on päihde, johon kuolee vuosittain noin 1700 suomalaista. Puhumattakaan kuolemista, joita juopunut ihminen aiheuttaa. Se myös traumatisoi vanhempien ongelmakäytön seurauksena lapsia ja lisää perheväkivaltaa.

Au pairiksi päädyttyäni olen joutunut tekemään asioita ihan vain selvin päin. Lapsien kanssa kun ei voi leikkiä kännissä. Ei edes hiprakassa. Ei voi juoda viinilasillista lounaan kanssa tai hakea bisseä leffateatterin baarista. Lasten kanssa voi juopua korkeintaan sokerista. Alkujärkytyksestä toivuttuani olenkin oppinut tykkäämään erilaisista asioista ilman viinaakin. Yhtäkkiä viikossakin on viisi päivää lisää. Aika nastaa. Lisäksi olen tässä miltei vuoden seurannut vierestä hyvän ystäväni raitistumista. Hänen inspiroiva vieroitustaipaleensa on antanut paljon ajattelemisen aihetta itsellenikin. Käytän edelleen kuitenkin alkoholia, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut.

Nyt tässä sitten pohdinkin, olivatko nämä todellisuudesta vieraantuneet ajatukseni alkoholista siis seurausta siitä, että se koetaan osaksi kulttuuriamme?

Niinkö meille on opetettu? Senkö takia juominen nuorella iällä koetaan normaaliksi? Kuuluuko alkoholi tosiaan suomalaiseen kulttuuriin?

Vaikka olemmekin vannoutuneita tuopin pohjaan tuijottelijoita niin väittelyssäni olin itse ehdottomasti sitä mieltä, että ei kuulu. Lieneekö minun ja väittelyn toisen osapuolen eriäviin mielipiteisiin syynä se, että miellämme sanan "kulttuuri" hieman eri tavoin. Minulle se tarkoittaa kirjallisuutta, taidetta, toiminta- ja ajattelutapoja, kehonkieltä, perinteitä ja arvoja. En haluaisi lapselleni kerrottavan, että alkoholi kuuluu kulttuuriimme. Sehän kannustaa ihmisiä juomaan. Siitä saa oivan tekosyyn tarttua pulloon. Yksikään suomalainen ei tarvitse lisää kannustusta moiseen touhuun, sillä kaikkihan me tiedämme, että suomalainen keksii syyn kyllä ilman apuakin.

“That's the problem with drinking, I thought, as I poured myself a drink. If something bad happens you drink in an attempt to forget; if something good happens you drink in order to celebrate; and if nothing happens you drink to make something happen.”


Havaintoja miehistä

Kautta aikojen on nainen nimetty mystisemmäksi sukupuoleksi. Olemme hankalia eikä meistä ota selvää. Halumme totta tosiaan ovat melko kimurantti juttu. Mutta entäs miehet sitten?

Mielestäni me naiset kuitenkin toimimme lopulta hyvinkin yksinkertaisella tavalla. Meissä on tavallaan erilaisia nappeja, joita painelemalla saa tietynlaisia reaktioita aikaan. Paina yhtä nappia ja me räjähdämme. Paina toista ja juoksemme perässäsi maailman ääriin. Ihastuessamme olemme sitoutuneita eikä kiinnostuksemme lopahda noin vain. Miehen kiinnostuksesta saa olla huolissaan vielä alttarillakin. Me siis todellakin olemme eri planeetoilta - miehet Marsista ja naiset Venuksesta.

Tämä ei siis ole mikään opas miehien ymmärtämiseen saatika pokailuun, sillä kirjoittajalla ei ole tarpeeksi kompetenssia puhua moisesta.

Kuinka miehiä isketään?

Ei mitenkään. Miehiä ei ehdi eikä voi iskeä. Paitsi tiskirätillä kasvoihin jonkun majorisen riidan päätteeksi. Miehet pokaa aina ensin. Ja siinä missä meitä naisia isketään ihan vain kusipäisellä käytöksellä niin miehiin se ei tehoa.

Kuinka mies pidetään kiinnostuneena?

Ei mitenkään. Ei siihen ole mitään keinoa. Ne joko tykkää susta tai sitten ei. Ihan sama mitä teet. Olen mm. vastannut viestiin sekunnissa, vastannut viikon päästä, jättänyt vastaamatta, odottanut seksin kanssa, ollut odottamatta, kertonut tunteistani, jättänyt kertomatta, ollut oma itseni, ollut olematta. Mukanokkelia kikkakolmosia. Kyllä te naiset tiedätte, kaikkihan tätä harrastaa. Mies voi menettää kiinnostuksensa sinuun, vaikka olisitkin vaikeasti saatavilla. Tai se voi säilyä, vaikka olisit kuinka helppo.
Yksi varma keino pitää mies itselläsi on sitouttaa hänet taloudellisesti. Toukka mahaan ja vingut häneltä 300 000 euroa johonkin tiilitaloon. Sekään ei tosin takaa kiinnostusta, mutta vaikeampi siitä on lähteä eli lopputulos on sama - sulla on mies. Älkää nyt vaan kukaan tosissaan tehkö näin!

Kuinka saat miehen jättämään sinut rauhaan?

Et mitenkään. Siihenkään ei ole mitään keinoa. Yrität olla liian innokas, esität umpihullua ja mustasukkaista naista, kerrot olevasi bipolaarinen, heittäydyt aivottomaksi, et vastaa viesteihin taikka soittoihin ja näyttäydyt toisen miehen seurassa. Siinä se silti on ja pysyy. Kuten sanottua; ne joko tykkää tai sitten ei. Teoillasi ei ole mitään merkitystä.

Miksi miehet pettävät?

Miehet ja naiset pettävät varmasti ihan yhtä paljon, mutta eri syistä. Naisen pettäminen tapahtuu usein siksi, että kotona jää vaille huomiota. Olo ei ole enää itsevarma. Toinen mies saa väliaikaisesti korjattua tilanteen, joskaan se ei silti ole missään nimessä yhtään sen hyväksyttävämpää.
Miehen pettämiselle ei monestikaan osata antaa mitään selitystä. Sellaista ei vain ole. Nainen kotona saattaa olla lähestulkoon täydellinen, mutta jotenkin sitä vain eksyy muuhun seuraan. Usein syy on siis täysi mysteeri. Miehet, miksi?

Kulttuurien välinen kuilu

Nykyajan deittiskene on muutenkin melko monimutkainen, mutta lisääpä siihen vielä erilaisten kulttuurien kombinaatio niin miesten ja naisten välinen kuilu kasvaa entisestään. Asun Englannissa, joka on siis tunnetusti oikea kulttuurien sulatusuuni. Lontoo etenkin. Ero suomalaisiin miehiin on valtava. Suomalaisella miehellä ei ole tarvetta esittää alfaurosta, mutta ulkomailla sitä tekee miltei jokainen. Tämä tuo pienen pikantin lisän, ja kivan twistin, miesten ymmärtämiseen. Jos siis ymmärsin mitään miehistä Suomessa asuessani niin nyt en ymmärrä sitten sitäkään vähää.
Suomalaisen miehen kiinnostus on melko helppoa huomata. Kuten sanonta kuuluu: suomalainen mies ei puhu eikä pussaa. Jos hän siis tekee kanssasi jompaa kumpaa tai parhaassa tapauksessa molempia niin hän on varmasti kiinnostunut. Ulkomaalaisten kohdalla se ei aivan toimikaan niin. Samat jutut puhutaan jokaiselle. Joskus on mahdoton tietää, että tarkoittaako toinen todella, mitä sanoo.
Suomalaiset naiset ovat tunnettuja harhaan johtamisesta. Olemme melko kohteliaita eikä juttelu vastakkaiselle sukupuolelle (taikka samalle) tarkoita vielä yhtään mitään. Jos meitä esimerkiksi kehutaan kauniiksi, vastaamme kiitos, vaikka todellisuudessa hieroisimme itseämme mieluummin hiekkapaperilla, kuin antaisimme kehujan tehdä sen puolestamme - ilman hiekkapaperia. Suomalaisena naisena tämä siis aiheuttaa aika paljon selkkauksia ulkomaalaisia deittaillessa. Vastaaminen tuntemattomalle miehelle saattaa johtaa riitaan. Aivan, kuten myös toisen miehen seuraaminen Instagramissa. Yhden neuvon miesten deittailemiseen voin antaa: mitä ikinä somessa teetkin niin älä seuraa ulkomaalaisen deittisi kavereita, vaikka olisitkin jo tavannut heidät. Tämä tarkoittaa automaattisesti, että olet kiinnostunut heistä. Muista! Älä. Jumalauta. Seuraa. Sen. Kavereita.


Mitä nainen haluaa?

Ja ei halua. Tai siis haluaa, mutta juuri oikeaan aikaan ja juuri oikealla tavalla.

Haluamme komean miehen, siis ainoastaan meidän mielestämme. Kaikista parasta olisi, kun hän ei herättäisi kanssasisarissa minkäänlaista vau -efektiä. Me haluamme esimerkiksi Hunks-tanssijan, mutta eroottisesta tanssiharrastuksesta olisi sitten ennen pitkää luovuttava. Kuka nyt stripparia haluaisi?
Haluamme tumman ja tulisen miehen, mieluiten kuitenkin suomalaisen. Haluamme pahoja poikia, linnakundeja ja moottoripyöräjengiläisiä. Parisuhteen alkaessa vaatisimme kuitenkin hylkäämään tuon rikollisen elämäntyylin. Haluamme tatuointeja, mutta ei liikaa! Pitäähän ne nyt pystyä peittämään. Me haluamme tyylikkään miehen, mutta ei liian tyylikästä, sillä saattaisimme itse näyttää homssuisilta. Mies ei missään nimessä saa viettää peilin edessä enemmän aikaa kuin me.

Me emme halua pitkätukkaista miestä - ellet sitten satu näyttämään Game of Thrones -sarjan Khal Drogolta. Emme halua juoppoa ja absolutistit ovat aivan liian tylsiä. Me emme todellakaan halua nössöä, perässä vedettävää miesystävää, mutta jos meitä komennellaan niin kundihan on ihan varmasti narsissi. Eiku... Mikä se mukamuodikas, pienehkön inflaation kokenut sana olikaan? Kaikkien naisten ex-poikaystävät on tällaisia. Siis narsisti!
Me emme pidä karvoista. Tosin karvaton mies näyttää ihan pojalta eikä sellainen käy päinsä. Miehen pitää näyttää mieheltä. Sellaiselta, joka puolustaa meitä taksijonossa kaikenmaailman humalaisilta, jotka yrittävät tarttua meitä paidansyrjästä. Nyrkkitappelu on silti ehdoton ei.

Haluamme menestyvän miehen, mutta ei niin menestyvää, että me voisimme jäädä vain kotiäideiksi. Mekin haluamme luoda uraa emmekä keskittyä kotona vain itseemme ja lapsiin. Me haluamme kotitöihin osallistuvan miehen, vaikka eivät ne kyllä osaa tehdä mitään oikein. Aina on vessassa se pirun kansi ylhäällä tai rulla väärinpäin.

Me emme halua tylsää miestä ja haluamme tehdä yhdessä asioita. Tosin älä vaan vie meitä lätkämatsiin tai kutsu kavereidesi kanssa pelaamaan pleikkaa. Ei meitä sellainen kiinnosta.

Me emme halua seksiaddiktia. Pornon katsominenhan kielii addiktiosta, eikö? Vai miksi niitä botoxipsykoosin partaalla heiluvia bimboja pitää tuijottaa netistä? Haluamme kuitenkin seksuaalisesti aktiivisen miehen, aina silloin kun se meille sopii. Haluamme kokeneen miehen, mutta suuri seksikumppaneiden määrä tarkoittaa, että kundihan on häntäheikki! Haluamme makuhuoneeseemme alistavan miehen, mutta fetissit ovat liikaa.

Me haluamme, että meitä kuunnellaan, vaikka kommunikoimme suurimmaksi osaksi huutaen tai vähintäänkin nalkuttaen. Meidän kanssa pitää keskustella. Kyllä, myös silloin kun pidämme mykkäkoulua. Haluamme kuulla sinun monologisi.

Mitä mies sitten haluaa?
Seksiä. Ne haluaa seksiä.

Paradoksaalista, sanoisinko. Naiset etsivät jotakin mystistä taruolentoa. Löydämme tällaisen miehen siis yhtä todennäköisesti, kuin lohikäärmeen tai yksisarvisen.

Hyperventiloivat voivat hengittää paperipussiin. Miesmakuhan on todellisuudessa kuin persreikä; jokaisella omansa. Kirjoittaja itse arvostaa suoraselkäistä, urheilullista ja intohimoista miestä eikä koe pornon katsomista ongelmana.


Voi valkoisen, lihaa syövän heteroihmisen maailmantuskaa

Kummalliseksi on tämä nykyajan touhu mennyt. Pupun ruokaa tuputtavat sekä sukupuoli-identiteettiään etsivät homostelijat yrittävät kilpaa viedä meiltä yltäkylläisiltä hedonisteilta ravintomme lisäksi myös naiseutemme ja miehuutemme. Hyi olkoon, häpeäisivät. Kyllä nyt ovat ilmastovouhotus ja sukupuolineutraalius menneet aivan liian pitkälle. Vai voisiko tämän sittenkin laittaa mamujen piikkiin?

Rakastan netin keskustelupalstoja, sillä löydän sieltä aina aiheen blogiini. Tosin ne saavat minut usein ajattelemaan, että Suomen tulisi sijoittaa enemmän rahaa mielenterveystyöhön. Miten näin sivistyneellä valtiolla voi olla vielä niin syvään juurtuneita mielipiteitä, että niistä ei suostuta edes tieteellisten faktojen valossa luopumaan?

Myönnän, että kuuluin itsekin vielä taannoin niihin ihmisiin, joiden mielestä on olemassa vain kaksi sukupuolta; mies ja nainen. Sitten tapasin jonkun viisaamman, joka minulle, seksuaalienemmistöön kuuluvalle valkoiselle heteronaiselle selitti, että tässä maailmassa on muitakin kuin minä. Ajatella. Päätin ottaa asiasta selvää, jotta en enää kailottaisi mielipidettäni vailla minkäänlaista kompetenssia, kuten olin tähän saakka tehnyt.

Kukkahattutätien termistöä

Sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti ovat kaksi eri asiaa. Sukupuoli on anatominen ominaisuus. Biologisia, synnynnäisiä sukupuolia on kolme: nainen, mies ja intersukupuolinen.

"Joskus lapsen ulkoiset sukupuolielimet eivät ole yksiselitteisesti tytön eikä pojan. Tällöin henkilö on intersukupuolinen. Myös sisäiset sukurauhaset voivat olla välimuotoiset. Ihmiselle voi kehittyä sekä munasarjat että kivekset tai näiden välimuoto. Syy voi olla geneettinen tai se voi liittyä sukupuolihormonien epätasapainoon."

Sukupuoli-identiteetiltään voi sitten kokea olevansa esimerkiksi transsukupuolinen eikä tätä tule mitenkään sotkea seksuaaliseen suuntautumiseen. Seksuaaliselta suuntautumiseltasi voit olla kaikkea aina homosta panseksuaaliin. Sukupuolineutraalius taas pyrkii eroon perinteisistä sukupuolirooleista. Tämä on yllättävän monen ihmisen vaikeaa sisäistää. Johtunee kivikautisesta ja ahdasmielisestä ajattelutavasta sekä puhtaasta tietämättömyydestä.

Törmäsin tänään ilmiöön. Kyseessä on siis heteroihmisten uhriutuminen. Olemme niin itsekkäitä, että saamme sukupuoli-identiteettinsä kanssa painivien ongelmat käännettyä itseemme. Sillä aikaa kun transsukupuolinen haluaa vain kuulua osaksi yhteiskuntaa, väitämme, että sukupuolineutraalius vie meiltä oikeuden olla naisia taikka miehiä. Kyllä. Me kehtaamme uhriutua niiden ihmisten edessä, jotka kokevat syrjintää, väkivaltaa, kiusaamista ja vähättelyä sukupuoli-identiteetin tai seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Eikä unohdeta sitä faktaa, että ihmisiä tapetaan vielä tänäkin päivänä heidän erilaisuutensa vuoksi. Joku kuitenkin kokee asiakseen sanoa, että sukupuolia on vain kaksi. Sanoisinko, että jo on otsaa. Minä muuten arvaan, ketä te äänestitte presidentinvaaleissa.

Vegaanien tuputus

Tässä toinen aihe, joka saa monen valkoisen, lihaa syövän heteroihmisen niskakarvat nousemaan pystyyn. Kuormitamme maapalloa liikaa ja ilmastonmuutos on totta. Sen tietää jokainen. Toisia se kiinnostaa ja toisia ei. Ne, joita se kiinnostaa mutta eivät tee asialle mitään kokien siitä kuitenkin syyllisyyttä, ruukaavat ilkkua niille, jotka asialle jotain yrittävät tehdä. Suomalainen vegaani, joka kierrättää ja käyttää kaupassa asioidessaan kangaskassia saa eniten lokaa niskaansa. Auta Armias jos kyseinen tyyppi erehtyy neuvomaan muita tekemään saman. Helvetin tuputtaja. Tuputtaa nyt paskakikkareen kokoisessa maassa kasvissyöntiä ja muovin kulutuksen vähentämistä, kun Kiinassa on kaikki eniten päin persettä. Kaikista suosituin maneeri on tosiaan syyttää kiinalaisia. On siinä ripaus tottakin. Kiina varmasti kuormittaa maapalloa enemmän kuin piskuinen Suomi. Seuraavaksi mainitaan Intia. Sen jälkeen Afrikka ja Amerikka. Siitä tosiasiasta ollaan kuitenkin autuaan tietämättömiä, että suomalainen kuluttaa saman verran, kuin kuusi intialaista. Kolmanneksi, kun muuta ei enää keksitä, käännetään syyttävä sormi tuputtajaan. Varmasti tuputtaja käyttää pikamuotia tai vähintään sillä on lapsia. Toisin sanoen jos et elä jokaisella elämän osa-alueella ympäristöystävällisesti; olet tekopyhä. Kerrassaan hieno asenne.

"Lihansyönnin pitää vähentyä länsimaissa 90 prosenttia, jos haluamme välttää ilmaston vaarallisen lämpenemisen, toteaa Nature-tiedelehdessä julkaistu laaja tutkimus."

Tämä seuraava lause menee monelta ohi, sillä muutosta vastustavat näkevät tämän paatokseni vain tukehtumisena omaan paremmuuteeni. Sanon sen silti: en pyydä ketään itsenäisesti muuttamaan tapojaan. En vaadi, että kaikkien on nyt vaihdettava auto fillariin tai jäätävä Mallorcan sijasta lomalle koti-Suomeen. Sillä arvatkaa mitä? En ole sen parempi. Kierrätän kyllä enkä perusta muovipusseista, mutta en ole vegaani. Lisäksi lentelen vähän väliä tuolla kymppitonnissa metalliputkilla, joita lentokoneiksikin kutsutaan, ja kaahaan täällä Englannissa autollani pitkin emmerdalemaisia maaseutumaisemia päivittäin. En silti vastusta muutosta. Päinvastoin toivon sitä. Teen sen mitä voin ja olen onnellinen jokaisesta pienestäkin muutoksesta, jonka hallitus päättää ilmastonmuutosta ja ympäristöä ajatellen tehdä. Se lienee meidän suurimpana erona. En myöskään ajattele, että yksikään ympäristoteko olisi turha. Riku Rantala on alla seuraavassa linkissä osannut omat ajatukseni pukea sanoiksi. Linkki

"Järkevä ihminen ei mieti, voiko häntä rokottaa. Kyllä voi. Se suojaa häntä. Siitä huolimatta riittää ihmisiä, jotka testaavat omaa maailmankatsomustaan lastensa hengellä ja terveydellä. Joittenkin mielestä myös ilmastonmuutoksen tosipohjan voi selvittää ihmiskokein. Ei tehdä mitään. Kyllä se sitten selviää" kirjoittaa Jari Tervo tuoreessa kolumnissaan.

Niin.

Ja ennen kuin kukaan ehtii linkata mulle urlin johonkin Youtube-videoon, jotta nään kuinka saastaista Aasiassa todellisuudessa on niin säästän sinut vaivalta. Siellä yhden talven reppureissanneena totean, että jätehuolto todellakin on majorinen ongelma. Ei se silti poista meidän vastuutamme. Voisin verrata tätä baarissa työskentelyyn. Vuoron päätteeksi tietty siivotaan. Töissä on vuorovastaavia, baarimikkoja, blokkareita ja narikkatyöntekijöitä. Se kuka saa ensimmäisenä siivottua oman pisteensä, joutaa auttamaan muita. Ketään ei jätetä yksin pyyhkimään pöytiä tai tiskaamaan astioita, vaikka se työ ei välttämättä sille baarimikolle enää tässä vaiheessa kuuluisikaan.

Helppohan meidän on tosiaan täällä huudella. Suomalaisten heteroihmisten. Koemme biologisen sukupuolen omaksemme eikä meidän tarvitse osallistua ilmastonmuutostalkoisiin, sillä roskaavat kuitenkin kauko-Idässä. Toivottavasti näihin mustavalkoisiin ajattelutapoihin saataisiin hieman sateenkaaren värejä, ja mahdollisimman moni päättäisi vetää sen jääräpään pois perseestään.

Terveisin
kukkahattutäti, suvakkihuora ja vitun feministi


Traumatisoiko koululiikunta sinutkin?

Suomi vastaanotti suru-uutisia, kun koululainen sai sairauskohtauksen kesken liikuntatunnin. Tunnilla suoritettiin MOVE-mittauksia. Hän menehtyi myöhemmin sairaalassa. Tapahtuma on kirvoittanut keskustelua koululiikunnasta ja kyseisistä testeistä. Molemmat ovat tapahtuman myötä saaneet valtavasti kritiikkä, ja monet kertovat koululiikunnan jopa traumatisoineen heidät.

Olen ilmeisesti jokseenkin onnellisessa asemassa, sillä pidin aina koululiikunnasta. Liikuntamuodolla ei ollut merkitystä, kaikki oli nastaa. Hiihto, jääkiekko, pesäpallo, yleisurheilu, telinevoimistelu ja suunnistus. Toki olin lahjakas liikkuja, mutta eikö se yleensä kouluaineissa toimikin juuri niin, että siitä jutusta nautit, jossa olet hyvä? Ei siis ihmekään jos ei liikunta ole kaikille maittanut. Itse sen sijaan inhosin matematiikkaa.

"Mun koko koululiikuntaa ala-asteelta lukioon leimaa se, että opettajat eivät koskaan opettaneet mitään eikä mitään harjoiteltu, mutta silti olisi pitänyt maagisesti osata ja tuloksia mitattiin."

Kävin asiasta siis keskustelua. Numeroarvioinnista tulisi liikunnan osalta kuulemma luopua. Kysyin, miksi ihmeessä? Yllätyksekseni moni kokee liikuntatuntien olleen infernaalista tuskaa. Arviointi perustui valtaosan mukaan testeihin eikä kukaan vaivautunut opettamaan.

"Koululiikunnan päätavoite on ehdottomasti siinä, että lapsi löytää liikunnan ilon. Pelkillä suorituksilla ja numeroarvioinnilla se ei ole mahdollista."

Totta. Kaikilla numeroarviointi ei toimi motivaattorina. Mahdollista ei ole myöskään se, että kaikki tykkäisivät liikunnasta. Tai matematiikasta. Omalla kohdallani siitä todisteena komeilee peruskoulun päättötodistuksessa ainoa kutonen, nimittäin kemia. Muistan kyllä, että meidän koulussa oli paljon lapsia, joita ei kiinnostanut osallistuminen tuon taivaallista. Aivan sama kuka opetti ja mitä.
En siis näe, että ongelma poistuisi numeroarvionnin vaihtuessa esimerkiksi "suoritettuun" tai "hyväksyttyyn". Eikö opetusmetodeihin ja arviointiperusteisiin tulisi ennemmin puuttua?
Opettajat alleviivaisivat, että mittauksissa kilpaillaan itseä eikä naapurin Pekan poikaa vastaan. Kiusaamiseen pitäisi ehdottomasti puuttua. Arviointi tulisi suorittaa kehityksen ja aktiivisuuden perusteella. Opettajat huolehtisivat, että kaikille opetettaisiin oikea tekniikka - lajissa kuin lajissa. Kannustamista unohtamatta.

"Mä tykkäsin koululiikunnasta muuten, mutta nää kaikki testit sai mut tuntemaan itseni tosi huonoksi ihmiseksi ja epäonnistujaksi. Näistä tuli vaan paha mieli."

Kuulemani mukaan testit ovat osa Liikkuva koulu -hankkeen MOVE-mittauksia, ja kuuluvat nykyisin opetussuunnitelmaan. Tässä mittauksessa seurataan lasten ja nuorten toimintakykyä eikä niinkään suorituskykyä. Halutaan selvittää, että pystyykö meidän lapset enää edes kyykkyhyppyihin. Liikkuuko jokin muukin vartalon osa sen älypuhelimen näyttöä selaavan oikean käden peukalon lisäksi. Mielestäni erittäin hyvä idea, mutta totta tosiaan, kovaa kyytiä saavat nyt keskustelupalstoilla nämä mittaukset.
Tapaus on erittäin valitettava, mutta terve lapsi ei kuole liikuntaan. Mittauksia verrataan jopa rääkkäykseen. Kyllä. Juokseminen mielletään nykyään rääkkäämiseksi. Kritiikki testejä kohtaan on mielestäni hieman epärelevanttia.

Mitä tästä saatiin niin yksi tekosyy lisää olla liikkumatta. Todennäköisesti traumatisoituneet eivät olisi muutenkaan tykänneet liikunnasta. Milloin se olisi astma, milloin polvi. Toisinaan se olisi kivan harrastuksen uupuminen, mutta seuraavassa lauseessa kuitenkin todettaisiin, että ei olisi edes aikaa kun on lapsia. Nyt se onkin sitten traumat jättänyt koululiikunta.
Aikuisiällä se on jokaisen oma asia liikkuuko vai ei, mutta olen hieman skeptinen kuunnellessani selityksiä.
Itse olen telonut polveni niin monta kertaa, että ihmettelen kuinka pystyn edes kävelemään. Eturistisiteeni on kokonaan poikki ties kuinka monetta kertaa tällä hetkellä, mutta tiedättekö mitä? Pelaan silti silloin tällöin tennistä. Käyn 3-4 kertaa viikossa salilla ja lenkkeilen. Kärsin myös rasitusastmasta, olen siitäkin huolimatta entinen jääkiekkoilija ja jenkkifutari. Ihminen on jumalauta käynyt Kuussakin, kyllä se pystyy koululiikunnan aiheuttamat traumat jättämään taakseen jos niin päättää. Se niistä tekosyistä sitten.

Edellinen