Kun otsikoissa nainen surmaa puolisonsa, pahoinpitelee lapsensa tai pahoinpitelyyn syyllistynyt hoitaja tuomitaan, moni reagoi samalla lauseella: “Miten nainen voi tehdä näin?”
Kysymys paljastaa paljon enemmän meistä kuin yksittäisestä teosta.
Väkivalta itsessään ei ole uusi ilmiö. Uutta on se, että siitä puhutaan näin näkyvästi yhdessä sukupuolen kanssa. Erityisesti “naiset ja väkivalta” -yhdistelmä nostaa tunteet pintaan, koska se koskee kahta yhtäaikaista asiaa: naisia väkivallan kohteina ja naisia väkivallan tekijöinä. Molemmat murentavat tuttuja käsityksiä siitä, millaisia naisten kuuluu olla.
Nainen uhrina – arkea, josta emme halua tulla muistutetuksi
Tilastot naisiin kohdistuvasta väkivallasta ovat lohduttomia.
Moni nainen tunnistaa pelon pienet rutiinit: avaimet sormien välissä pimeällä, hiuslakkapullo taskussa, kuulokkeet pois korvilta alikulussa, katse selän taakse. Nämä varotoimet eivät ole yksittäisiä huonoja kokemuksia vaan osa sukupuolittunutta todellisuutta.
Silti väkivalta piilotetaan usein sanoihin perhetragedia tai mustasukkaisuusdraama, aivan kuin kyse olisi onnettomien sattumien sarjasta, ei rakenteellisesta ongelmasta.
Jokainen uutinen naisen surmasta tai pahoinpitelystä kertoo samalla tarinaa vallasta: siitä, kenellä on valta pelotella, satuttaa ja tappaa – ja kenen odotetaan sopeutuvan.
Siksi naisiin kohdistuva väkivalta herättää tunteita: se ei ole vain yksilön kohtalo, vaan muistutus siitä, että naisen keho ja tila eivät ole vieläkään aidosti turvassa. Siihen on vaikea tottua, ja ehkä hyvä niin.
Lue myös: Ensimmäisen maailmansodan sotilaiden pulloposti löytyi rantahiekasta Australiassa
Nainen tekijänä rikkoo vuosikymmenten käsikirjoituksen
Jos naiseen kohdistuva väkivalta muistuttaa arjessa kytevistä uhista, naisen tekemä väkivalta murtaa jotain vielä syvempää: käsikirjoituksen hyvästä naisesta.
Meidät on opetettu ajattelemaan, että:
- mies on mahdollinen uhka, fyysisesti vaarallinen
- nainen on suojeltava, hoivaava, turvallinen.
Kun tekijä onkin nainen, tarina ei enää toimi. Silloin kohtaamme ristiriidan: miten se, jonka rooli on hoivata, voikin satuttaa? Miten äiti voi pahoinpidellä lastaan, hoitaja potilastaan, kumppani puolisoaan?
Naisen väkivalta herättää keskustelua, koska se pakottaa kysymään ikävän kysymyksen:
- Onko käsityksemme naiseudesta koskaan ollut realistinen?
- Kun väkivalta ei enää sovi hyvän naisen muottiin, on kaksi vaihtoehtoa: joko suljemme silmät, tai joudumme tarkistamaan koko muotin.
Lue myös: Eastern State Penitentiary – vankila, jossa historia ja aavetarinat kulkevat käsi kädessä
Media rakastaa poikkeuksia – siksi naisen väkivalta suurennuslasin alla
Yksittäinen rikosuutinen ei synny tyhjiössä. Sen ympärille rakennetaan tarina.
Miehen tekemä väkivalta esitetään usein toisteisena ja arkisena: mies pahoinpiteli baarissa, ex-kumppani kävi päälle, mustasukkainen mies uhkaili. Se on rumaa, mutta valitettavan tuttua.
Kun tekijä on nainen, sävy muuttuu:
- etsitään selityksiä lapsuudesta, parisuhteista ja mielenterveydestä
- kysytään, “miten näin hiljainen ja kiltti nainen saattoi tehdä tällaista”
- rakennetaan kertomusta “katastrofin taustalla olevasta murtumisesta”.
Naisesta tulee tapaus, ilmiö, joskus lähes kauhutarina.
Miehen väkivalta on osa synkkää taustakohinaa, naisen väkivalta klikkiotsikko.
Tämä epäsuhta vaikuttaa myös siihen, miksi naisten väkivalta tuntuu niin puhuttelevan: meille näytetään siitä suurennettu kuva. Jokainen nainen tekijänä on mediaa kiinnostava poikkeus, vaikka tilastoissa miesten väkivalta on yhä moninkertaisesti yleisempää.
Lue myös: Kiinalaisnainen syytti miestään uskottomuudesta ennustajan istuntojen perusteella
Saako kaikesta väkivallasta puhua?
Yksi syy keskustelun kireyteen löytyy sieltä, missä poliitiikka ja henkilökohtainen kokemusmaailma törmäävät. Kun puhutaan naisten väkivallasta tekijöinä, osa kokee, että samalla vähätellään naisiin kohdistuvan väkivallan laajuutta. Toiset taas ovat vuosia odottaneet, että myös miesten ja lasten kokemaa väkivaltaa tuotaisiin näkyvämmäksi – tekijän sukupuolesta riippumatta.
Taustalla on aito jännite:
- Jos puhumme vain naisuhrista ja miestekijöistä, osa väkivallan todellisuudesta jää pimentoon.
- Jos puhumme vain sukupuolineutraalisti lähisuhdeväkivallasta, katoaa näkyvistä se, että valtaosa vakavasta väkivallasta kohdistuu edelleen naisiin.
Tämän jännitteen keskellä keskustelu helposti juuttuu syytöksiin. Toinen kokee, että väkivallan naisuhrien ääni yritetään hiljentää, toinen kokee, ettei miesuhreja tai naistekijöitä saa mainita leimautumatta ymmärtämättömäksi.
Silti meidän pitäisi kyetä pitämään kaksi asiaa yhtä aikaa mielessä:
- naisiin kohdistuva väkivalta on rakenteellinen ongelma
- ja samalla naiset voivat olla tekijöitä, miehet ja lapset uhreja.
Yhden todellisuuden näkyväksi tekeminen ei saa pyyhkiä toista pois.