Kuulostaako tutulta tällainen orastavan parisuhteen kaari:
Aluksi kaikki rullaa ihanasti. On läheisyyttä, yhteisiä vitsejä, puhetta tulevasta, öitä yhdessä ja sellainen olo, että “hei, tässähän voisi olla jotain syvenemässä”. Te löydätte samoja arvoja ja intohimoja, arki tuntuu kevyemmältä, ja suhde alkaa hiljalleen näyttää suhteelta.
Ja sitten – kaikki päättyy kuin seinään veitsellä leikaten. Yhtäkkiä toinen alkaa vetäytyä, eikä se yhdessä rakennettu parisuhde ehdi kunnolla edes saada alkaa, ennen kuin hommat alkavat levitä käsiin.
Viestit harvenevat. Syvemmät keskustelut vaihtuvat läpänheittoon ja säätiloihin. Ne aiemmin jaetut haaveet, tulevien lasten nimet ja unelmien kämppä -puheet unohtuvat kuin niitä ei olisi koskaan ääneen sanottukaan. Jotkut mestarit eivät enää halua nähdä kahdestaan, vaan ainoastaan kaveriporukassa – ja jatkoille mennään pienessä suojakännissä, ettei vain tarvitsisi olla liian hereillä omien tunteidensa kanssa.
Välillä suhde voi taas vakiintua, mutta alun kiintymystä ja lämpöä on mahdoton tavoittaa ja yhdessäolo perustuu enemmän olosuhteiden kuin tunteen voimaan. Olette pari, ainakin nimellisesti. Toinen on paikalla, muttei läsnä, ja se alkuaikojen yhteys katkeilee – tilalla on toimiva, mutta etäinen arki.
Ja juuri kun olet jo ehtinyt tottua etäisyyteen, kumppani kiskaisee vaihteen takaisin päälle. Tunteet roihuavat hetken, hellyys palaa, puhutaan taas meistä, kunnes tunnehanat taas kääntyvät kiinni ilman näkyvää syytä.
Lopputuloksena on epämääräinen tunteiden vuoristorata, jossa ilmapiiri vaihtelee jatkuvasti kylmän, kuuman ja haalean välillä.
Moni tällaiseen kierteeseen joutunut on varmasti pyöritellyt mielessään, sanoiko tai tekikö jotain väärin vai onko tyyppi yksinkertaisesti tunnekylmä.
Usein taustalla on kuitenkin ilmiö, jota voisi kutsua vältteleväksi kiintymyssuhdemalliksi. Tällainen ihminen ei siis halua olla satuttavan lähellä, muttei myöskään täysin yksin, joten tuhoisa karuselli on valmis.
Lapsena opittu selviytymiskeino
Käytös syntyy yleensä jo lapsuudessa. Monen välttelevästi kiintyneen ihmisen tarina voisi mennä suunnilleen näin:
Vanhemmat olivat fyysisesti lähellä, mutta tunnetasolla tavoittamattomissa.
Hänen tunteensa sivuutettiin: “Ei tuo nyt niin iso juttu ole”, “Älä rupea itkemään”, “Älä ole aina noin herkkä”, "Prinsessa itkee" tai "Pojat ei itke". Välttelevästi kiintynyt ei yksinkertaisesti tiedä millaista on tasapainoisissa ihmissuhteissa. Se on hänelle utopiaa, koska jos hän sai lapsena tantrumin, hänet hylättiin yksin tai kerrottiin, että hän on viallinen ja käyttäytyy häpeällisesti.
Monelle 80-90-luvulla kolmivuotiaan uhmiaan purkaneelle pienokaiselle myös kerrottiin, että hänet on yöllä sängystä käynyt mörkö vaihtamassa peikkoon – vanha eskimotarina siis etelässä asuvien lapsille soviteltuna. Kiitos boomerit, tuossa lauseessa on moni asia väärin.
Lue myös: Tiedemiehet selvittivät miksi "sivettikissan" kakkaama kahvi maistuu niin hyvältä
Aikuisten apuun tai huolehtivaan läsnäoloon ei ole aina voinut luottaa, joten oli helpompaa oppia huolehtimaan itsestään jo pienenä.
Jos lapsi oppii varhain, että tunteiden näyttäminen johtaa vain nöyryyttämiseen tai torjuntaan, hän vähentää tunteiden näyttämistä. Aikuisena se on jo rooli, joka tulee selkärangasta: "Pärjään yksin. Piste."
Aikuinen, joka ei tarvitse ketään – mutta silti kaipaa rakkautta
Ulospäin tällainen ihminen voi vaikuttaa täydellisen ja siloitellun itsenäiseltä:
Selviää kaikesta itse, ei juurikaan pyytele apua, hallitsee tilanteita rauhallisesti, häntä ei tunneta kaveriporukoissa loppuöien draamailuista tai sen suuremmista tunteenpurkauksista.
Tällaisen ihmisen kanssa suhteen syveneminen tietää siis vaikeuksia: kun tarjolla on tasapainoista välittämistä ja rakkautta, niin ihmisen sisäinen hälytysjärjestelmä villiintyy. Läheisyys, tunteista puhuminen ja niiden kokeminen muuttuvat ruusuisen tulevaisuuden sijaan uhaksi, jolta on paettava jo valmiiksi. Välttelevästi kiintynyt ihminen haluaa satuttaa itseään etukäteen, ennen kuin sen tekee joku muu.
Lue myös: Meghan Markle jakoi emännöintivinkkejä: näin vieraat saa viihtymään
Tässä siis piilee homman juju ja vaihtelevuus: toisessa hetkessä kumppani on lämmin ja läsnä, mutta seuraavassa hän haluaa vetäytyä, olla yksin ja sammuttaa tunteet. Toinen voi jäädä ihmettelemään, mitä ihmettä välissä oikein tapahtui ja mistä kaikessa siinä aaltoilussa on kyse.
Todellisuudessa vetäytymisessä ei ole kyse siitä, ettei aitoa yhteyttä olisi ollut, vaan siinä, että se aktivoi vanhan pelon: jos näyttäydyn omana itsenäni, minut hylätään.
Ristiriitaiselta tuntuva käytös
Käytännön tasolla tällainen kumppani on aika hyvä: muistaa laskut ja aikataulut, auttaa muutossa, remontissa, arjen ongelmissa eikä välttämättä valehtele tai petä. Mutta miinuksena hän on tunnetasolla kuin ovi, joka paukkuu edestakaisin kuin myrskyssä tuulensuunnan mukaan. Heti kun näet, että oven takana on lämpöä ja juuri kun olet astumassa kynnyksen yli lämmittelemään, saat lähtöpassit ja ovi paiskataan nenäsi edestä kiinni.
Tätä on siis vaihtelevasti kiintynyttä sitoutumista: ihminen on ihan messissä uudessa suhteessa, mutta pitää aina pakoreitin valmiina (joskin osin kuvitteellisten) uhkien ja pettymysten varalta.
Lue myös: Apinaefekti parisuhdemarkkinoilla — tunnista toksinen ilmiö ja vältä miina
Tällainen tyyppi ei ole välttämättä huono ihminen tai kusipää, koska kukaan ei valitse pelätä läheisyyttä. Jos on lapsesta asti oppinut pelkäämään läheisyyttä, niin siitä on vaikea oppia pois aikuisena. Kiintymyssuhdehaavasta on sanottu, ettei se ole kenenkään vika, mutta vastuu omasta käytöksestään ja hyvinvoinnista on aikuisella ihmisellä itsellään – lisäksi tämä on paikka tarkastella omia parisuhdevalintojaan, jos haluaa katkaista sukupolvien ketjun.
Vaikka kumppanilla on vaikeaa sitoutua tasapainoisesti ja tasaisesti, niin silti voi tarkastella syitä käytöksen taustalla – se ei silti tarkoita, että välttelevästi kiintyneen kumppanin pitäisi jaksaa loputtomiin eipäsjuupastelua.
