Pihvin tie

Miten lehmä päätyy ravintola-annokseksi?

Kauppahallin, kylmiön, karja-auton, luomulaitumen, parsinavetan ja koeputken kautta. Selvisi, että Cityn toimittajalle ravintolassa tarjottu filee oli kimpale vähän äksyä, luomuheinää märehtinyttä suurta ja sympaattista lypsylehmää Keski-Pohjanmaalta.

Tarjoilija, onko tämä taatusti kotimaista naudanlihaa?"

"No ei varmasti ole, käytämme vain parasta lihaa, argentiinalaista pihvikarjaa", tarjoilija vastaa.

Toisessa ravintolassa ravintolan omistaja sanoo, ettei luota suomalaisen fileen tasalaatuisuuteen, siksi hän suosii brasilialaista ja argentiinalaista lihaa.

Valtaosa ravintoloissa syödyistä pihveistä onkin ulkomaista lihaa, pampaksella tallustellutta brassihärkää tai argentiinalaissonnia. Satunnaisen ravintolakierroksen jälkeen suomalaista sisäfileetä on lautasella ensimmäisen kerran Tampereella, Näsinneulan ravintolassa.

"Useimmiten meillä ei ole kotimaista pihvilihaa", keittiömestari Heikki Ahopelto painottaa.

"Ehkä 20 prosenttia sisäfileestämme on kotimaista, mutta silloin, kun olemme sitä hankkineet, kaikki pihviannokset ovat sitten kotimaista fileetä."

Ahopellosta hyvä ulkomainen sisäfilee kilpailee kotimaisen kanssa tasaväkisesti laadullaan. Molempien kilohinta on sama, mutta kotimainen joudutaan monesti myymään liian aikaisin, liian vähän riippuneena eli raakakypsytettynä.

"Kun ostaa brasilialaista lihaa, saa varmasti 4-6 viikkoa riiputettua laatulihaa. Ja liha on ehdottomasti testattua."

Näsinneulassa asiakkaan lautaselle kelpuutetaan vain coeur de fillet, sydänfilee, eli kimpale, joka on leikattu sisäfileen tasakokoisesta keskiosasta.

"Fileen päädyistä nuijimme lapsille lehtipihvejä", Ahopelto valaisee.

Hullun hyvää

Coeur de fillet on naudan kallein osa, mutta kiinnostavin osa se ei tällä hetkellä ole. Maailman huomio on kiinnittynyt laboratorionäytteisiin naudan aivoista ja siihen, esiintyykö näytteissä merkkejä prioni-proteiinista eli hullun lehmän taudista BSE:stä (Bovine Spongiform Enchephalopathy).

Ahopelto on käärinyt fileen pekoniin ja tarjoilee sen punajuuri-vuohenjuustorisoton, vihreiden papujen ja madeirakastikkeen kera. Näytepala osoittautuu hullun hyväksi. Reseptiä enemmän kuitenkin kiinnostaa se, mistä pihvi on todella kotoisin.

"Tämä on Tampereen kauppahallista Veljekset Lindgreniltä", Ahopelto kertoo ja kiikuttaa keittiöstä vakuumipakkauksen, johon filee oli kiedottu. Muovissa on tarra, pakkausmerkintä, josta selviää lisää pihvin historiasta.

Tarrassa lukee muun muassa seuraavaa: Pouttu Oy, Naudan sisäfile, suomalaista naudanlihaa(1), Erä nro. 1051201, Pakk. pvm. 05.12.00. Painoa fileellä oli ollut 1,665 kiloa.

Pakkaus paljastaa myös, että filee on ollut välillä pakkasessa, ainakin viimeinen suositeltu käyttöpäivä oli jo vuodenvaihteessa.

Naudan tie tilalta lautaselle selkeytyy isolla harppauksella. Ensin on suunnattava kauppahalliin.

Riiputusvaihe

Veljekset Lindgren on Tampereen 100-vuotiaan kauppahallin suurin ja vanhin lihakauppa. Kauppias Pekka Tuomelan tiskistä saa saksanhirveä, fasaania ja villisikaa, hanhea ja ankkaa, ja tietenkin sikaa ja nautaa, mutta vain kotimaista. Vain lampaanfileet tulevat Uudesta-Seelannista.

Kotimaisuus on kauppahallissa valttia. Pieniä Suomen lippuja on tökitty lähes jokaiseen lihakimpaleeseen, mutta silti skandaalista pelästyneet asiakkaat toisen perään tivaavat, onko liha varmasti kotimaista. BSE-kohu on saanut aikaan sen, että kuluttajille on ensimmäistä kertaa lihan kotimaisuus tärkeämpää kuin sen hinta, selvitti Elintarviketieto viime vuoden marraskuussa.

Tuomela plärää lähetyslistoja ja toteaa, että Näsinneulan nauta on todella heiltä peräisin.

Kauppiaan velipoika Jouko Tuomela havaitsee myös, että Näsinneula on saanut fileensä aikanaan törkeän halvalla, 119 markan kilohintaan. Ravintola-asiakas maksaa fileepihvistään parinsadan kilohintaa, koko annos maksaa noin 130 markkaa.

Marketista voisi saada vieläkin halvemmalla fileetä. Uruguaylainen pakastettu filee maksaa tarjouksessa alta yhdeksänkymppiä kilo, mutta sitä ei suosittele lihakauppias eikä keittiöpäällikkö, vaikka kuinka olisi eteläamerikkalainen liha kyseessä.

Kauppahalliin Näsinneulan filee on saapunut joulukuun alkupuolella, ja sitä on riiputettu ainakin neljä viikkoa kauppahallin kellarissa kylmätiloissa, jotta lihasta tulisi mureaakin mureampaa. Osa ravintoloista ja herkuttelijoista haluaa, että fileetä riiputetaan kahdeksankin viikkoa. Tai riiputetaan ja riiputetaan - fileet köllöttelevät vakuumeissaan pahvilaatikoissa, mutta raakakypsyvät joka tapauksessa.

"Poutulle sitten vaan seuraavaksi. Niillä on teurastamot Kannuksessa, Outokummussa ja Turussa", Pekka Tuomela neuvoo.

Lakeuden kutsu

EU määräsi, että viime vuoden alusta lähtien kaikissa myytävissä naudanlihoissa on oltava erätunnus. Pakkausmerkinnän eränumero 1051201 osoittautuu oleelliseksi tiedoksi jäljitettäessä pihvin lakuperää.

"Eränumero kertoo, mihin leikkuuerään nauta on kuulunut. Leikkuuerän perusteella saamme tietokannastamme muutamassa minuutissa selville leikkuuerässä käsiteltyjen nautojen ruhonumerot, ja syntymätunnisteet, joiden perusteella selviää, miltä tilalta mikin nauta on meille tuotu", Poutun lihalinjan tuotantopäällikkö Kalevi Tiala selvittää ensin puhelimessa.

Leikkuuerä tarkoittaa sitä satsia, joka teurastamon leikkaamossa on käsitelty yhden päivän aikana. Mutta mihin ensin, Kannukseen, Turkuun vai Outokumpuun? Tiala pyytää tavaamaan pakkauksen etiketistä, mitä lukee suomalaisen naudanlihan perässä. Sen jälkeen on suluissa ykkönen, mikä tarkoittaa, että nauta on teurastettu Keski-Pohjanmaalla Kannuksessa, Poutun kotipitäjässä ja Suomen toiseksi pienimmässä kaupungissa.

Ei viimeistä ateriaa

Naudat saapuvat Poutulle teurasautoissa noin 20 eläimen erissä. Teurasauto kiertää eri tiloja, sillä yleensä tilalta lähtee vain pari kolme eläintä kerralla. Autosta naudat siirtyvät teurastamon vastaanottonavettaan kukin omaan karsinaan, jossa niillä on lepoaikaa yleensä yön yli. Viimeistä ateriaa niille ei tarjoilla.

"Eläinkuljetukset ovat kohtuullisen lyhyitä, tuottajamme ovat pääosin Pohjanmaalta, mutta matka stressaa eläimiä, siksi niillä on lepoaika", tuotantopäällikkö Tiala kertoo.

Stressaavan naudan, etenkin sonnin, lihasta tulee tervalihaa, eli lihan PH-arvo heittää häränpyllyä. Liha on liian emäksistä eikä se säily vakuumi-pakkauksessa, vaan muuttuu tummaksi parissa päivässä.

"Ennen lihan leikkuuta PH mitataan. Lihan laatua seurataan myös monella muulla tavalla koko tuotantoprosessin ajan."

Olisin heti marssimassa teurastuslinjalle. Tiala puhuu kuitenkin mieluummin laadunvalvonnasta ja Poutun omavalvontajärjestelmästä, joka on Suomen ainoa sertifioitu omavalvontajärjestelmä. Talossa on kaksi Eelaa eli Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitosta edustavaa tarkastuseläinlääkäriä, jotka tarkkailevat eläimiä ja lihaa teurastuksen ja lihanjalostuksen kaikissa vaiheissa.

Johtava tarkastuseläinlääkäri Inkeri Eronen piipahtaa tervehtimässä, mutta hänellä on kiire lähettää aivonäytteet hätäteurastetuista naudoista Eelan BSE-testeihin.

"Meiltä lähtee viitisen näytettä päivässä", hän kertoo.

Hätäteurastuksella tarkoitetaan sitä, että eläin teurastetaan sairauden tai eläintä kohdanneen onnettomuuden vuoksi. Poutun tiloissa toimii erillinen sairasteurastamo, johon tuodaan sairaat eläimet lopetettaviksi.

BSE-näytteet porataan kallosta myös silloin, jos nauta on kuollut muualla kuin teurastamossa tai jos eläinlääkäri toteaa tarkastuksessa jotain sairauden oireita.

"Pikatestin tuloksia odotetaan pari päivää, ja sen aikaa ruhot odottavat erillään syrjässä. Jos kaikki on kunnossa, liha voidaan käyttää tavalliseen tapaan", Eronen sanoo.

Pikatestaus aloitettiin Suomessa helmikuun alussa. Hullun lehmän tauti todettiin naudoilla ensimmäisen kerran Britanniassa 1980-luvun alussa. Tauti aiheuttaa lähinnä keskushermosto-oireita, ja on siitä ikävä, että se mitä ilmeisimmin siirtyy saastuneista naudoista lihan ja etenkin keskushermostokudoksen välityksellä ihmiseen. Ihmisessä prioni aiheuttaa uudenlaista muunnosta tappavasta Creutzfeldt-Jakobin taudista.

Pulttipistoolilla kalloon

Päivittäin Poutulla teurastetaan 70-100 nautaa. Vuodessa tästä yhdestä teurastamosta naudanlihaa kertyy viisi miljoonaa kiloa ja sianlihaa kahdeksan miljoonaa kiloa.

Maa- ja metsätalousministeriön tilastojen mukaan Suomessa teurastettiin viime vuonna 359 900 nautaa, mikä tekee 90 miljoonaa kiloa naudanlihaa. Nautaan myös tuodaan ulkomailta, mutta tullin kokonaistilastot eivät ole vielä valmiina. Tammi-elokuussa 2000 naudanlihaa tuotiin Suomeen noin viisi miljoonaa kiloa. Keskimäärin yksi suomalainen syö lihaa kaikkiaan vuodessa 70 kiloa, ja määrästä on nautaa 20 kiloa.

Hiljalleen valkenee, ettei Tialan johtama kiertokäynti ulotu teurastuslinjalle. Hän kuvailee teurastusta varsin maltillisesti.

"Nauta tainnutetaan mekaanisesti. Kyse on yhdestä työvaiheesta elintarvikkeen valmistuksessa."

Mekaaninen tainnutus tarkoittaa sitä, että liukuhihnalla nautaa ammutaan pulttipistoolilla kalloon.

"Sitten nauta saatetaan punnituslain edellyttämään kuntoon."

Eli naudasta lasketaan veri, useampi kymmenen litraa, ja siitä poistetaan sivutuotteet eli suolet, sarvet, sorkat, vuota ja hullun lehmän tauti -suojasäännösten mukainen TSE-riskimateriaali eli aivot, silmät ja selkäydin, ja nyt myös selkäranka.

"Riskimateriaali laitetaan erikseen merkittyihin astioihin ja massa värjätään vielä musteella siniseksi", Tiala kuvailee.

Riskimateriaali kuljetetaan Kaustiselle käsittelylaitokselle tuhottavaksi. Liha-luujauhoa siitä ei enää missään nimessä saa valmistaa.

Vuodat leikataan tiettyyn muotoon ja ne toimitetaan muualle jatkojalostukseen. Keuhkot, keuhkoputket ja mahat päätyvät lemmikkieläinten ruuaksi tai niistä hapotetaan lientä, joka joutuu turkiseläinten rehua valmistaville tehtaille.

"Sisäelimiä suomalaiset eivät juuri enää syö. Niitä menee vientiin muun muassa Baltiaan", Tiala kertoo.

Kompaktiksi kimpaleeksi

Tiala pysyy tiukasti päätöksessään, eikä päästä seuraamaan ja valokuvaamaan teurastuslinjan tapahtumia, hygieniasyistä. Ehkä häntä huolettaa myös se, että eläinten tappminen on maallikon mielestä varsin rankan näköistä.

"Syy ei ole siinä, että teurastus olisi salamyhkäistä tai omavaltaista, mutta se ei kuulu kiertokäynteihimme."

Samaa mieltä on myös tuotantojohtaja Ilkka Pouttu, jolta myös tivaan lupaa teurastuskäyntiin: sinne ei nyt ole asiaa.

Kenttäesimies Taisto Myllykangaskin yrittää selittää.

"Liukuhihnamaisuudesta syntyy kokemattomalle tunnevirhe, harha, että eläimiä ei käsitellä kunnioittavasti. Eläimiä on turha inhimillistää liikaa."

Ehkä salamyhkäisyydestä pääsisi, jos luonnollisesta elintarviketuotannosta vieraantuneille esiteltäisiin naudan tappaminenkin.

Teurastamon ja lihanleikkaamon välisille heilurioville pääsen, ja siellä saan tähän mennessä lähimmän kosketuksen sisäfileen alkuperään. Koukuissa roikkuu satakunta pystysuunnassa halkaistua ruhoa, naudanpuolikasta, jotka ovat valmiina lihanleikkaamoon. Ruhojuna nytkähtää liikkeelle kiskoja pitkin. Puolikkaat ruhot paloitellaan vielä kerran etu- ja takaneljänneksiksi ennen kuin ne siirtyvät varsinaiseen leikkauslinjastoon. Jokaisessa neljänneksessä on kiinni lihan tunnistetiedot, muun muassa eränumero ja ruhonumero.

Leikkuulinjastossa seisoo lihaveisten kanssa parikymmentä lihanleikkaajaa. Kukin paloittelee työpäivän aikana kuusi kokonaista nautaa neljäksi eri paistiksi, fileiksi, palapaistilihoiksi ja leikkolihaksi, josta jauhetaan jauhelihaa. Palat ja paistit heitellään liukuhihnalle, jonka päässä ne lajitellaan omiin sammioihinsa.

Sisäfileesammio lipuu liukuhihnalla pakkaamoon, jossa fileet saavat vakuumikääreen ja pakkausmerkinnät. Ne sujahtavat muovilaatikoihin, joihin mustesuihkukirjoitin sujauttaa saman tien tiedot, mille vähittäiskauppiaalle erä on matkalla. Toisella hihnalla paistien päälle mätkähtää pippurimarinadia.

Tuotantolaitoksen sisään kävelee omin jaloin nauta, toisessa päässä robotti lajittelee vakuumipakattuja fileitä. Automaatiotekniikka osaa hoidella laatikot oikeisiin kasoihin ja lopulta kuorma-autoihin, joissa ne matkaavat viimeistään viiden päivän sisällä naudan teurastuksesta kohti markettia. Kaikkiaan yhdestä naudasta tulee noin kymmentä tuotenimikettä ja mahdollisesti osa lihasta päätyy vielä lihajalosteisiinkin.

Seuraa ruhonumeron arvonta

Vielä on selvitettävä pihvin alkukoti. Kalevi Tiala marssittaa Näsinneulan fileen pakkausmerkinnän järjestelmäasiantuntija Jyrki Jaatiselle.

Eränumeron, 1051201, perusteella Jaatinen katsoo ensin tiedonkeruujärjestelmästä, mitkä ruhot kuuluivat joulukuun viidennen päivän leikkuuerään. Kone kertoo, että erässä olleen kaikkiaan 76 naudanruhoa, jolla kullakin on oma ruhonumero, jokin 1067740:n ja 106824:n väliltä. Koneen mukaan kaikki naudat oli teurastettu leikkuuta edeltävänä päivänä, 4. joulukuuta 2000.

Sitten seuraa pieni pettymys: pakkausmerkinnän perusteella ei suoraan saada selville, mistä naudasta juuri minun syömäni filee on peräisin.

"Laki ei vaadi, että lihan palatkin merkittäisiin, mutta se tiedetään, että filee on jostakin näistä 76 naudasta", Tiala selittää.

Periaatteessa jokaisen paistin ja fileen merkintäkin onnistuisi Poutun järjestelmillä, mutta nyt on tyytyminen arvontaan. Jaatinen siirtyy teuraseläinten alkuperäistietojen tietokantaan. Kun tietokantaan syöttää ruhonumeron, kone kertoo eläimen oman eläinnumeron ja tilan, josta se on kotoisin. Eläinnumero on naudan sosiaaliturvatunnus; jokainen suomalainen ja Suomeen tuotu nautaeläin on vuodesta 1995 rekisteröity syntymätunnuksellaan keskustietokantaan, josta sen tiedot löytyvät lihaa jäljitettäessä.

Selviää, että leikkuuerän 76 nautaa ovat 31 eri tilalta. Valtaosasta tiloja on tullut vain yksi nauta, ja suurin yhdeltä tilalta kerralla tullut erä oli 13 sonnia.

Valitsemme umpimähkään yhden ruhonumeron, 106823, ja katsomme, mistä filee on kotoisin: Se on lehmän, ei siis sonnin tai hiehon, joka on kotoisin Eskolasta Pentti ja Raili Sarjan tilalta.

Meidän Kemu

Sarjojen tila on lähellä, matkaa Kannuksen keskustasta on vain 12 kilometriä. Se on maitotila, jossa on 18 lypsylehmää - karjaa on tismalleen keskiverron verran. Pinta-alaa on kuitenkin keskivertoa enemmän, 40 hehtaaria, ja pellot ovat luomuheinällä. Viisikymppiset Sarjat ovat viljelleet tilaa vuodesta 1978; aluksi heillä oli lihakarjaa, nyt lypsylehmiä, viisi hevosta ja kiinanpalatsikoira Hallikainen.

"Ai meidän Kemu", huudahtaa emäntä Raili Sarja kuunneltuaan pihvinjäljitystarinaa.

Kemu. Pihvillä on nyt nimi. Nimi tuntuu sopivan paremmin suuhun kuin itse pihvi.

Istumme alas ja Raili kaivaa esiin EU-kansion, kansion, jossa on merkintäjärjestelmään ja rekisteröintiin liittyvät tiedot tilan lehmistä.

Mustavalkoinen Kemu oli syntynyt 26.4.1996 omalla tilalla, se oli siis 4-vuotias ja rodultaan friisiläinen. Se oli korvamerkitty numerolla 004399711-2. Kemun emä Remu oli tullut Sarjoille läheltä kirkonkylää, naapuripitäjästä Toholammilta. Elokuun 17. päivä Kemu oli poikinut kolmannen kerran, mutta kaikki vasikat oli lahdattu, koska ne olivat sonneja.

"Maitotilallahan niitä toivottaisiin tyttövasikoita", Raili sanoo.

Kemun parhaita kavereita olivat Iita, Iso, Kaselli, Mansikka, Kiva, Mustikki, Maituri, Kielo, Lörppö, Korko, Jaunotar ja Malka, navetan tällä hetkellä "maidossa olevat" lehmät. Niiden lisäksi navetassa on neljä hiehoa, alle 2-vuotiasta lehmää, jotka eivät ole vielä poikineet.

"Ja kolme on nyt ummessa", Raili sanoo.

"Ne ei lypsä lepokaudella ennen poikimista yleensä noin kolmeen viikkoon."

Kemu ei ehtinyt tutustua tilan kahdeksaan ämpärivasikkaan eli vasikkaan, joita Raili juottaa vielä ämpäreillä, saati kahden päivän ikäiseen Hereford-sonnipoikaan.

"Annapas sille nimi", Raili pyytää.

Sonnista tulee Onni.

Vähän äksy persoonallisuus

"Kemu oli oikein siivo lehmä, ei potkinut, mutta päästään se oli häijy. Ei antanut ollenkaan silittää", Raili kuvailee.

Isäntä Pentti sanoo, että navetan joka lehmä on persoonallisuus ja itsenäinen otus.

"Vähän äksy se taisi Kemu olla."

Kemu eli säännöllistä elämää: aamulypsy seitsemän kahdeksan maissa, säännölliset ruoka-ajat, iltalypsy puoli kuudelta. Ruokavalio oli varsin perinteinen: ohra- ja kaurajauhoa, rypsiä, 8-10 kiloa väkirehua eli viljaa ja valkuaisrehua ja 25-30 kiloa säilörehua sekä vitamiineja, kivennäisiä ja kourallinen suolaa. Vettä Kemu joi itse automaatista noin 80 litraa päivässä.

Puoliltaöin, kun television jääkiekko-ottelut olivat päättyneet, isäntä kävi sanomassa Kemulle ja muille hyvät yöt. Kemun lempiradioasema taisi olla Radio Suomi, ainakin sen tahdissa navetan tytöt ja emäntä hyvin tekevät päivän työt.

Kemun päivät päättyivät osin tapaturmaisesti, Raili kertoo.

"Se polki tissinsä poikki, tuli vedinpolkemavaurio. Se oli yöllä polkaissut sorkallaan omaa utarettaan ilmeisesti noustessaan ylös ja yksi sen nänneistä oli revennyt pahasti."

Utareet olivat tietenkin todella kipeät, eikä Kemu päästänyt Railia lypsämään kolme kuuta neljännestä. Maito oli joka tapauksessa saatava ulos painavista utareista.

"Soitin oikein naapurin Jarmon apuun, mutta Kemu oli häijynä ja potki, tietenkin koska niin kovasti sattui."

"Kyllä se oli tuhmana, potki tosi pahasti."

Eläinlääkäri oli kutsuttava paikalle, mutta pahaksi onneksi tuttu lääkäri ei ehtinyt tilalle, vaan paikalle saapui toinen päivystäjä.

"Tältä meni aika kauan tulla, ja ihan selvästi se pelkäs lehmiä - ei ollut tosin ensimmäinen eläinlääkäri, joka pelkää lehmiä", Raili kertoo.

Eläinlääkäri ei uskaltanut tutkimaan Kemua, ja Raili ja eläinlääkäri päätyivät neuvonpitoon. Periaatteessa utareen olisi voinut ommella ja hoitaa lääkekuurilla, mutta Raili päätyi kutsumaan teurasauton paikalle.

"Ei se enää pahalta tunnu, mutta silloin aikoinaan itkin meidän ensimmäisen vasikan lähtöä monta päivää", Raili kertoo.

"Kuolemaanhan se on totuttava terveydenhoitohenkilökunnankin. Todella kamalaahan se on joskus, kun teurastaja joutuu ampumaan lehmän omaan parteen, niinkin on meillä käynyt."

Etenkin poikimiset ovat joskus hankalia, sillä lehmälle voi rytinässä tulla sisäisiä repeytymiä tai kohtu luiskahtaa ulos.

Kohtalokkaat solut

Vedinpolkema ei kuitenkaan ollut pääsyy Kemun lähtöön.

"Kemu oli muutenkin meidän ongelmatapaus. Sillä erittyi soluja maitoon, ja sehän vaikuttaa heti maidon hintaan."

Lehmän utareissa on soluja, jotka tuottavat maitoa. Soluja irtoaa luonnostaankin maidon joukkoon, mutta toisilla lehmillä maidossa on soluja enemmän kuin toisilla, ja jos maidossa on paljon soluja, siitä saa huonomman hinnan.

Valitettava tosiasia oli myös se, ettei Kemu ollut oikein mikään mestarilypsäjä. Se lypsi 6 300 litraa vuodessa, kun muut kaverit navetassa yltävät 7 700 litraan.

Yksi erittäin hyvä puoli Kemussa oli: se oli lehmäksi valtavan kokoinen, sen elopaino oli arviolta 650 kiloa, ja siksi siitä sai hyvät rahat. Pouttu maksaa tuottajalla naudan teuraspainon mukaan 12,40 markkaa kilo. Kemun teuraspaino oli huikeat 288,5 kiloa, mikä tarkoitti 3 590 markan tienestiä.

"Oikein yllätti Kemu meidät", isäntä juttelee.

"Yleensä hinta aina putoaa, kun peruskilohinnasta tehdään rasvavähennyksiä ja lihaksikkuusvähennyksiä lihan laadun mukaan. Kilohinnasta voi tippua puolet pois", Raili kertoo ja jatkaa, ettei tilanpidosta tulisi mitään ilman tukijärjestelmää.

Maitokolmion maitoauto kaartaa pihaan, ja kuljettaja Teuvo Pöljälle on kiikutettava navetasta maitonäytteet. Letku imee maidot hujauksessa tankkiin. Pöljä juttelee, että saattaa olla hänelläkin viimeinen tilakierros ajossa. Maitokolmion neljästä autosta yksi poistetaan kierroksilta, kun kolmellakin pärjätään.

"Onpa mennyt tarkalle, ettei huomisen töistä tiedä. Pidätte nyt puolenne", Raili komentaa.

"Me ollaan sen verran kapinallisia, että jos Maitokolmio menee Valiolle, meiltä ei maitoa sinne heru."

"Siinä sitä sitten riittääkin meillä juomista", isäntä vastaa.

Sarjat ovat suunnitelleet, että jatkavat tilanpitoa vielä kolme vuotta. Silloin Pentti pääsee luopumiseläkkeelle, mikä tarkoittaa sitä, että maat ja karja on myytävä.

"Siihen asti koetetaan jaksaa. Ja tuo Onni saa tuossa kasvaa vielä ainakin sen kolme vuotta", Raili sanoo ja rapsuttaa maitokarkin väristä pikkusonnia korvan takaa.

Kemun tie Kannuksesta tamperelaisen ravintolan lautaselle

1. Edesmenneen Kemu-lehmän isäntäväki Pentti ja Raili Sarja ja tiibetinspanieli Hallikainen Kannuksessa Keski-Pohjanmaalla
2. Kemun kotinavetta on vuodelta 1948. Kemun parsi on yhä tyhjä. Kuvassa oleva nauta on friisiläinen, samaa rotua kuin Kemu.
3. Poutun teurastamossa, jonne Kemukin päätyi, Jouni Honkonen leikkaa työpäivän aikana kuusi nauttaa kappaleiksi.
4. Poutun lihaa vakuumimuov-ituksessa.
5. Filee vietti Tampereen kauppahallissa Veljekset Lindgrenin kylmiössä neljä viikkoa mureutuakseen. Kauppias Jouko Tuomela vakuuttaa joka päivä asiakkaille, että liha on kotimaista.
6. Couer de fillet saa veitsestä ravintola Särkänniemen keittiössä.

7. Coeur de fileet pekoniin käärittynä vihreiden papujen ja madeirakastikkeen kera ravintola Särkänniemessä.

Kemu-naudan file

Nimi: Kemu
s. 26.4.1996
k. 4.12.2000
Sotu: 004399711-2
Vanhemmat: äiti Remu, isä jalostusneuvojan valitsemaa spermaa.
Ulkonäkö: Friisiläiselle tyypillisesti mustavalkoinen, pitkät ripset, sielukkaat silmät ja komeat sarvet.
Paino: Elopaino 650 kg, teuraspaino 288,5 kg
Luonne: Vähän äksy
Käytöstavat: Ei potki, päästään arka
Ammatti: Lypsylehmä
Perhe: Kolme poikaa, nuorimmainen syntyi 17.8.2000. Kolme lyhyttä suhdetta keinosiementäjän avustuksella.
Lempimusiikki: Radio Suomi
Lempiruoka: Väkirehu
Mielivuodenaika: Kesä

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
7 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi