Seison soppajonossa keskellä Hakaniemeä. Odotan kiltisti vuoroani muhevien tuoksujen tulviessa uljaan klyyvarini aistielimiin, kiusaten nälästä riutuvaa ruumistani. Vain suurella tahdonponnistuksella hillitsen kuolapisaran tunkeutumisen huulten ulkopinnalle. Olen ilmeisen luhistumisen partaalla, sillä voisin vannoa viereisen lihatiskin ylitsepursuavien herkkujen vilkuttavan minulle pilkallisesti. Ruokaa!
Piskuinen soppakeittiö on lymyillyt Hakaniemen hallin ensimmäisessä kerroksessa reilut puolitoista vuotta ja mitä ilmeisimmin löytänyt yleisönsä. Arkiseen lounasaikaan asiakkaita pakkaa muutaman neliön tilaan ruuhkaksi asti ja vapaata jakkaraa saa usein odotella hetkisen. Pitkään juoruavia täti-ihmisiä tänne ei soisi montaa parkkeeraavan. Kauhan varressa heiluu lähes duracel-kierroksilla käyvä Marc Aulén, joka vastaa päivän keittojen valmistamisen lisäksi siivouksesta, tarjoilusta ja kassasta. Silti aikaa löytyy kaataa lisää vettä laseihin ja vaihtaa muutama sana asiakkaiden kanssa. Työtä todella riittää, sillä keitot tarjoillaan ”a la minute” eli suoraan kattilasta pöytään –väsyneitä lämpöhauteita täällä ei näy.
Tiivistunnelmainen ”keittola” on imenyt itseensä jotakin Pariisin Les Hallesin –tuon sipulikeiton kodin –tunnelmasta. Korkeilla baarituoleilla istuu vieretysten bättrefolkin pukumiehiä, kalliolaisia uushippejä ja ostoksilla olevia vanhemmanluokan rouvashenkilöitä. Ainakin keitoista lähtee nälkä, sillä lautanen on lähes saavin kokoinen. Myös maut ovat päivän kana-currykeitossa sopivan terävät, punaisen curryn nostattaessa miellyttävän lämmöntunteen. Tämän keiton tulen varmasti syömään uudestaan sitten, kun jäiseltä mereltä puhaltava tuuli pyyhkii yli Hakiksen, niin etteivät edes äijikset pidä paikkoja lämpimänä.
Kiitämme
- Hyvä liikeidea
- Maukkaita keittoja
Moitimme
- Ahtautta
- Epämukavat tuolit
