Kuin vanha tammi, huojun syksyisen metsän uumenissa.
Taakse jääneen rakkaudenkesän lämpöä haikaillen.
Yksinäisyydentalven kylmyyden kaivautuessa syvemmälle sisinpääni.
Syystuulten repiessä muistojeni lehtiä oksistani, tunnen oloni alastomaksi ja hylätyksi.
Pimeydenviittaan verhoutuneen ja kylmyyden miekkaan aseistautuneen talven hyökätessä viimeisetkin voiman rippeet hupenevat, lannistun, luovutan ja päästän irti viimeisistä lehdistäni.
Hiljaisesta ja jäisestä metsästä kantautuu vain hentoa rapinaa, kun kuolleet muistoni iskeytyvät kylmään ja kovaan maahan...
Kylminmänkin yksinäisyydentalven jälkeen rakkauden auringon säteet jälleen sulattavat jäätyneen tammen.
Lempeydenkevään hyväillessä sisintäni, uusien muistojensilmuja avautuessa oksilleni, kurkottaen kohti sinua aurinkoni.
Vanhojen lehtien vahvistaessa ja antaen ravintoa uudelle rakkaudenkesälle,
avaan silmäni ja hymyilen...
-P
