Yhteiskunta

Hyvä Timo Räty,

Äskettäinen Chilen maanjäristys oli inhimillinen katastrofi. Sen vaikutukset eivät kuitenkaan rajoittuneet vain Etelä-Amerikkan tai syntyneen tsunamin kautta muihin Tyynenmeren rantavaltioihin. Viattomina sijaiskärsijöinä ovat jälleen kerran suomalaiset ahtaajat.

Järistys siirsi maapallon massa-akselia kahdeksan senttimetriä ja lisäsi sitä kautta maapalllon pyörimisnopeutta. Päivän pituus on nyt 1,26 mikrosekuntia lyhyempi kuin aiemmin. Päivän lyhenemisestä seuraa, että vuosittainen ahtaajan työaika lyhenee 78 mikrosekuntia, mutta vapaa-aika peräti 382 mikrosekuntia! Ahtaajat joutuvat palaamaan töihin ilman riittävää lepoa ja altistuvat näin onnettomuuksille. Valtaosa katastrofin vahingoista revitään suoraan jo ennestään riistetyn suomalaisen ahtaajan selkänahasta.

Haluaako työnantaja töihin uupuneen vai hyvin levänneen työntekijän? Me vaadimme vapaa-ajan vähenemisen täysimääräistä hyvittämistä. Jokaiselta alkavalta menetetyltä vapaa-ajan tunnilta vuorokaudessa vaadimme täyden työtunnin korvausta. Käytännössä tämä tarkoittaa 365 tuntia palkallista vapaa-aikaa vuodessa, eli noin 11000 euroa vuodessa. Korvaus on hyvin kohtuullinen kun otetaan huomioon, että toisessa vaakakupissa on työntekijän terveys ja perhe-elämä.

Ellei työnantajapuoli suostu tähän, olemme valmiita painostamaan heitä lakkouhkauksella. Oletteko AKT:n puheenjohtajana valmis taistelemaan suomalaisen työntekijän oikeuksien puolesta?

Kun viime vaalituloksen rahoittajat oli julkistettu, moni toimittaja kirjoitti julkisista salaisuuksista. Kaikkihan tiesivät jo valmiiksi kaiken sen, mistä lööpit – ja silloin tällöin pääuutiset – kirkuivat seuraavat kaksi vuotta.

Niin tiesivätkin. Kaikki, jotka oleskelivat tuolloin työkseen eduskunnassa tai sen puolivirallisisa siipirakennuksissa eri puolilla Helsingin kantakaupunkia, tiesivät.

Samaan tapaan kaikki ministeriöissä hengailevat tietävät tänään, mistä lehdissä kerrotaan toukokuussa 2011. Silloin saman kevään vaalitulokseen perustuvat hallitusneuvottelut on saatu päätökseen, ja demokraattisesti valitut kansanedustajat ovat päättämässä, kuinka maa makaa seuraavat neljä vuotta.

Toistan: tietävät tänään.

Olen nykyään ihan tavallinen opiskelija. Pidin tänään päiväkirjaa.

Aamupäivällä törmäsin sattumalta pariin professoriin ja analysoimme taksissa ajankohtaista kulttuuripoliittista tilannetta. Kommentoin ohimennen muutamaa paperia sekä virantäyttöprosessia ja lounastin – ihan oikeasti sattumalta! – yhden johtajan kanssa jutellen niitä näitä. No, saatoimme ehkä vähän pohtia median tilaa ja hioa hiukkasen jotain strategiaa, mutta ihan pikkuisen vain.

Sitten menin hengailemaan opiskelukavereiden kanssa. Hetken aikaa sivusimme ylioppilaskunnan koulutuspoliittista ohjelmaa ja sen tulevaa päivitysaikataulua sekä päivitystarpeita, mutta muuten pitäydyimme tiukasti arkisissa aiheissa, kuten yliopiston johtamiskuvioiden puimisessa.

Lähdin käymään kahvilla kaverin kanssa ja kuuntelin matkalla päivitystä erään organisaatiouudistuksen ajankohtaisesta tilanteesta. Siihen liittyviä suunnitelmia oli julkistettu äskettäin. Yhtäkkiä muistin, että olin kuullut saman jossain aiemmin. Ei mutta hyvänen aika, sehän olikin [kuin] suoraan puolen vuoden takaisesta tapaamisestani yhden asian kanssa työskentelevän tutun kanssa.

Myöhemmin olin vielä (täysin sattumalta) samassa huoneessa, jossa kirjoitettiin kannanottoa ajankohtaisesta koulutuspoliittisesta aiheesta. Saatoin hiukan vinkata demokraattisesti valituille johtajille, mitä kannattaa sanoa ja millä sanoilla, ja mitä ei kannata sanoa ja miksi. Tai no en nyt kauheasti.

Tämä on kaikki ihan normaalia, kyllä ihmiset saavat tavata tuttaviaan eikä kaikenmaailman poliitikkojen – saati sitten tavallisten kansalaisten – kuulu olla tilivelvollisia menoistaan. Tässä ei ole mitään laitonta ja minä olen yksityishenkilö.

Sitä paitsi ei tässä ole edes mitään salaista. Kaikkihan esimerkiksi tietävät, mitä hallitusohjelmassa 2011 lukee. Se on julkinen salaisuus.

Tähän juuri mitenkään liittymättä:
palanen vaalirahoitustaidetta, siltä varalta ettei ole jollekin tullut vastaan.

Kun mielipideasiasta syntyy vilkas keskustelu, joku aina laukoo fiksuna “makuasioista ei voi kiistellä.” Minkä ihmeen takia ei voisi tai ei pitäisi?

Makuasioista nimenomaan voi kiistellä, muutenhan koko keskustelua ei olisi edes syntynyt. Eikä ainoastaan voi, vaan niistä peräti kannattaa kiistellä. Makuasioihin voi vaikuttaa, niistä voi oppia. Ne ovat keskustelun ydin, ja oppimalla ymmärtämään toisen makuja ja mieltymyksiä voi oppia enemmän muista ihmisistä ja näkökulmista. Ja tätä ei tapahdu ellei toisen näkemystä voi haastaa, ellei siitä voi “kiistellä”.

Jos makuasioista ei saisi puhua, mistä sitten saa? Faktoistako pitäisi inttää? “Juupas!” “Eipäs!” “Juupas!” “Eipäs!”

“Makuasioista kiisteleminen” on mitä antoisinta keskustelua - kunhan vain annetaan “vastapuolellekin” mahdollisuus kertoa kantansa ja perustella se, ja hyväksytään erilaisetkin mielipiteet. Kyseessä on asia kuin se, että linnottaudutaan keskustelussa omiin poteroihin eikä vaivauduta edes yrittämään nähdä asiaa toisen ihmisen näkökulmasta.

Monet vanhat sanonnat ovat oikeastaan aika typeriä, mutta usein niitä toistetaan viisauksina ja tosiasioina niitä lainkaan pohtimatta.

Kello 22.15 katselen parvekkeelta, kuinka vartijat roudaavat vahvassa humalassa olevaa miestä metroaseman ovista. Ukko kiljuu sekopäisenä: pakko mun on jossain lämmitellä! Aamulla kuljen Ympyrätalon kuvetta ja seisahdun hetkeksi seuraamaan tapahtumia tien toisella puolella. Neljä miestä kiistelee kovaäänisesti siitä, kuka lähtee Alkoon. Samalla kuulen takaani porttikongista supinaa. Siellä laitapuolen kulkija vaahtoaa puhelimeen, ilmeisesti vaimolleen, että ”rahat menivät juomiseen”. Jatkan kohti torin sporapysäkkiä.

Seiskan pysäkki on lähempänä toria, joten näen viereisessä katoksessa olevan seurueen. Kolme miestä ja nuorehko nainen juovat Suomi-viinaa. Nainen ei ole 30 ikävuotta vanhempi, mutta muun seurueen ikää on elämän kuluttamilta kasvoilta vaikea arvioida. Paikalle hulmahtaa neljäs mies ja kaivaa hihastaan uuden pullon. Hän taisi käyttää Alkon itsepalveluhyllyä, pohdiskelen. Nainen ja kaksi miehistä eroavat muista ja alkavat hoippua kohti pysäkkiä jossa seison. Ensin he kuitenkin riitelevät pysäkille jäävien kanssa pullosta. Tunnistan erään heistä. Hän istui viikko sitten kanssani samassa ratikassa ja huuteli täysin sekavia. Muistan miettineeni, että humala selittää käytöksestä vain osan ja mielenterveys näyttelee pääroolia.

Pysäkilläni seisovat ihmiset lakoavat pelokkaina sivuun, kun seurue lähestyy. Eräs nainen tulee aivan kylkeeni suojaan. Pysyn paikallani, sillä porukka on niin kännissä, että en koe heistä uhkaa. Sitten, yhtäkkiä, säpsähdän omia ajatuksiani ja viimeinen 12 tuntia juoksee filminauhana läpi mieleni. Ymmärrän katselevani jotakin hyvin surullista. Tämä ei ole näytelmää tai tosi-tv:tä. Sorruin itsekin hetkeksi ajattelemaan näitä ihmispoloja riskiarvioinnin kautta. Häpeän itseäni aivan helvetisti. Alkoholismi on sairaus ja näen edessäni sen ja monien muiden ongelmien runtelemia ihmisiä. Mieleeni tulevat jonkun suuren ajattelijan sanat: yhteiskunnan hyvinvointia ei mitata sen hyväosaisten, vaan kaikkein huono-osaisimpien elinolojen mukaan.

Viikonvaihteen Turun Sanomissa kerrottiin brittiläisestä luokkayhteiskunnasta ja siitä, miten kolmivuotiaiden lasten saamat virikkeet vaihtelevat taustasta riippuen. Hyväosaisissa ja koulutettujen vanhempien perheissä jopa lasten päivittäin kuulema sanamäärä oli moninkertainen verrattuna huonompiosaisiin perheisiin.

Suomen koululaisten hyvät tulokset ns. Pisa-tutkimuksissa perustuvat juuri peruskoulun tasoittavaan vaikutukseen. Oppimistulosten erot ovat pienemmät kuin muualla ja yleistaso suhteellisen korkea. Vaikka sitä ei heti uskoisi, eri tasoiset opiskelijat samassa ryhmässä tukevat oppimista.

Silloin tällöin tasaisuudesta kuuluu mölinää: jotkut ihan vakavissaan kuvittelevat, että koulussa estetään vahvoja pärjäämästä. Katkerat, poispilatut wannabe-huiput buustaavat egoaan ja syyttävät saamattomuudestaan – mitäpä muutakaan kuin – järjestelmää. Vaarallisinta peruskoulun kaltaisessa laitoksessa on, että joku saattaa pärjätä ihan hyvin pelkästään omilla ansioillaan, eikä tarvitsekaan äiskän ja iskän kavereita tai paksua lompakkoa tasoittamaan tietä taivaisiin.

Sosiaaliluokka ei ole luonnonolosuhde vaan yhteiskunnan tuote. On hankala ennakoida, seuraako yksittäisen nuoren koulutuspolku perheen tulotasoa, koulutustasoa, tuttavapiiriä, asuinpaikkaa vai esim. nuoren omaa kiinnostusta (!).

Eikä ole tullut vastaan käyttökelpoista tutkimusta aiheesta, mikä johtuu luultavasti kahdesta asiasta: ensinnäkin koulutuspolkujen selittäminen on kovin monimutkaista, ja toiseksi, on mahdollista, että tulokset pakottaisivat kääntämään koulutuspolitiikan tämänhetkisen ”leikitään-vähänniinku-palvelusektoria-mutta-otetaan-siitä-vain-huonot-puolet” -trendin kohti jotain tolkullista ja keskittymään koulutusjärjestelmän kehittämiseen!

Varmaa on ainakin se, että vaikka maksuton koulutus ei ole pystynyt kitkemään koulutuksellista eriarvoisuutta kokonaan, maksujen käyttöönotto ei ole keino tilanteen parantamiseen. Häkellyttävää kyllä, tunnen mm. joukon demareita jotka väittävät että näin on. Ilmankos vasemmiston sanotaan olevan kriisissä.

Viime viikolla Facebookissa kohistiin erään toisen puolueen suhteesta maksuttomaan koulutukseen, ja loppuviikosta kuulin skumppalasin ääressä lisää mielenkiintoisia juoruja aiheesta. Mutta sen vyyhdin selvittämiseen menee vielä muutama päivä, sillä ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan.

Korkeakoulutusta ymmärtäviä poliitikkoja on tässä maassa pelottavan vähän. Tällä hetkellä kuuminta hottia on joko a) hössöttää tutkimuksen kaupallistumisesta ja rahan vallasta yliopistoilla väärillä faktoilla tai b) vaatia markkinaliberalismia koulutukseen tajuamatta yhtään mitään kummastakaan.

Hutkimisiin!

Ihminen tekee ensimmäisen sopimuksen heti synnyttyään. Sopimukseen ei kysytä lapsen tai edes hänen vanhempiensa mielipidettä. Kyse on Suomen kansalaisuudesta.

Missään juridisessa mielessä kansalaisuutta ei voi pitää sopimuksena, vaikka sisältönsä puolesta sen sellaiseksi sopisikin. Onko sopimus sitova, jos toinen osapuoli ei ole voinut mitenkään sen syntymiseen vaikuttaa? Kansalaisuuden velvoitteet koskevat ihmistä myös silloin, kun hänen vanhempansa eivät enää voi hänen asioistaan päättää. Kansalaisuudesta ei voi luopua ottamatta tilalle toista.

Varsinaiset erot kansalaisen ja ei-kansalaisen välillä ovat arkielämässä aika merkityksettömiä. Suomen kansalaista ei voida estää saapumasta maahan, karkottaa maasta, eikä vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Ulkomailla Suomen kansalainen saa apua paikalliselta Suomen edustustolta. Suomen kansalaisuus on edellytyksenä tiettyihin virkoihin, kuten poliisi, tuomari tai presidentti. Vaaleissa kansalaisuus on edellytyksenä sekä ehdolle asettumiselle että äänestämiselle.

Joskus väitetään, että kansalaisuus takaa yhdenvertaisuuden lain edessä. Tämä ei ole totta. Edes täydellisesti toteutuneena yhdenvertaisuus ei ole sidoksissa kansalaisuuteen, koska ulkomaiden kansalaiset ovat täysin yhtä yhdenvertaisia lain edessä kuin suomalaiset. Yhdenvertaisuus lain edessä on siis Suomen oikeusjärjestelmän ominaisuus, ei kansalaisuudesta seuraava status.

Tärkein velvollisuus kansalaisuudessa koskee vain miehiä, ja kyse on tietysti maanpuolustusvelvollisuudesta. Valtio on takuulla ainoa “sopijaosapuoli”, joka voi velvoittaa toisen ihmisen taistelemaan kuoleman uhalla ilman yksilön aktiivista hyväksyntää. Valtaosa ihmisistä hyväksyy tämän kun toisena osapuolena on valtio, mutta ei ikinä hyväksyisi vastaavaa “sopimusta” jos toisena osapuolena olisi toinen ihminen tai yritys. Ainoa syy "hyväksyä" sopimus on se, että kieltäytyä ei voi. Nappi otsaan, jos tositilanteessa sitä yrittää.

Tällainen “sopimus” kaikilla on siis voimassa, vaikka koko “sopimusta” ei olisi koskaan kuullutkaan tai sitä hyväksynyt. Jos tämä asia olisi hoidettu kuin normaalit sopimukset, olisi vanhepien pitänyt se ensin hyväksyä alaikäisen puolesta, mutta vanhemmat olisivat myös vastuussa kaikesta sen aiheuttamista velvoitteista kunnes yksilö on täysi-ikäinen ja siis paitsi kykenevä niin juridisesti oikeustoimikelpoinen.

Minä en olisi hyväksynyt kansalaisuussopimusta kaksi kuukautta vanhan esikoiseni puolesta. Mutta eipä sitä minulta kysyttykään. Syyksi epäilen sitä, että jos sitä oikeasti kysyttäisiin, liian harva sopimuksen hyväksyisi. Pakot eivät koskaan ole hyvästä pakotetulle. Jos olisivat, koko pakkoa ei tarvittaisi.

Viimeisen 15 vuoden aikana on markkinoille vyörynyt suuri määrä uusia päihteitä. Eräs tuoreimmista on nimeltään MDPV, josta lehdet kirjoittelivat vuonna 2009 uutena seksihuumeena. Ainetta kaupataan amfetamiinin ja kokaiinin rinnalla. Vaikutukset lienevät stimuloivia, sillä miksipä muuten kukaan korvaisi kokkelin tai pirin halvemmalla vaihtoehdolla. Nyt MDPV:tä on ollut katukaupassa niin pitkään, että sen sivuvaikutuksista alkaa tihkua käyttäjätietoa. Stoorit ovat kaukana seksistä tai euforiasta. MDPV on suoraan sanottuna saatanan huono ja hengen vaarallinen vaihtoehto muille aineille. Sekä psyykkiset että fyysiset haitat kuvataan todella karuiksi. Erityisesti psyyke on kovilla ja moni kokeilija ja käyttäjä flippaa pahasti.

Aine oli pitkään täysin laillista, mutta on hiljan siirretty lääkeainelistalle. Tämä tarkoittaa sitä, että maahantuontia, myyntiä ja välittämistä voidaan säännellä edes jollakin tavoin. Diilereille tilanne on kuitenkin herkullinen. Koska MDPV ei ole huumausainelistalla, voi sitä tuoda maahan ja kaupata ilman kovien rangaistusten pelkoa. Kuiskaukset kaduilta kertovat, että ainetta suorastaan tyrkytetään jengille amfetamiinin ja kokaiinin vaihtoehtona. Tämä on markkinataloudessa loogista, sillä nyt on todellinen diilerien etsikkoaika. Myydään halpaa kemiallista paskaa maksimimäärä ennen kuin se siirretään huumausainelistalle. Riskit ovat myyjälle pienet, mutta ostajalle sitäkin suuremmat.

En ota yleisemmin kantaa päihteiden kokeiluun tai käyttöön, mutta nyt on pakko setämäisesti herätellä jengiä. Tässä muutama STOP-huumeille ry:n keräämä käyttäjäkommentti:

”Parissa päivässä - kuukaudessa nuppi on valmis lataamoon”
”En oo nähny yhtään jannua joka olis kestäny paria kuukautta pidempään”
”Vainoharhat alkaa jo parissa päivässä”
”Älytön väkivalta / raivo”
”Vanhalla piripohjalla psykoosi v*tun helpos@”
”Toleranssi nousee todella nopeesti”
”Vetää helposti liikaa”

Tiivistäen edellinen: käyttäkää järkeä kun sekoitatte kuuppaanne. Pysykää kaukana MDPV:stä, sillä se on ”fast lane” lataamoon tai hautaan.

Keväisin joka paikassa tungeksivat valkolakit, puoli ikäluokkaa, eivät millään kaikki mahdu tittelin mukaisesti yliopistoihin, vaan heidät loppusijoitetaan maamme lukuisiin ammattikorkeakouluihin.

Niin sanotusta Taxellin visiosta* 20 vuotta sitten alkanut ja hutiloiden kasvatettu koulutuspoliittinen kukkanen on johtanut siihen, että Suomessa on hujan hajan 70 eri amk-yksikköä kouluttamassa nuorisoa toinen toistaan käyttökelvottomampiin tutkintoihin.

Kaunis ajatus väestön koulutustason nostosta on saanut paljon loiseläjiä:

- Aluepolitiikka eli tässä tapauksessa haja-asutusalueiden tekohengitys oppilaitosten avulla on betonoinut ammattikorkeakoulujen sivupisteet niille sijoilleen ikuisiksi ajoiksi. Tämä on huhujen mukaan Keskustapuolueelle rakas ulottuvuus.

- Lukiot-ammattikoulut -jako on kuulemma taas Kokoomukselle niin pyhä, että duaalimallia eli kahta erillistä, ei-vertailtavaa oppilaitosverkkoa on pidetty väkisin yllä myös korkeakoulutasolla. Demarit ilmeisesti hinkuvat muita enemmän toisen asteen yhdistämistä yhdeksi nuorisokouluksi.

- Sisäänotettujen opiskelijoiden – ei siis valmistuneiden, kuten yliopistoissa – perusteella myönnettävä rahoitus on varmistanut liikakoulutuksen suosituille aloille. Tästä en tiedä kuka tätä kannattaa (ammattikorkeakoulujen itsensä lisäksi), mutta eipä ole muuttunut, vaikka kaikki tietävät kuinka älytöntä se on.

- Fossiili-vanhempien mielissä elävä lukion sokea arvostus johtaa lasten painostamiseen väärille aloille.

Kaikilla aloilla jyrkkää ja selvää rajaa yliopisto- ja amk-koulutuksen välillä ei ole koskaan ollutkaan. Viimeaikaisten eurooppalaisten tutkintorakenteiden ja viitekehysten myötä koko jako on vedetty vessasta alas ihan virallisestikin. Silti duaalimalli on vieläkin monille pyhä lehmä.

Jotta pelleily loppuisi, laitoksia pitäisi rahoittaa ja arvioida samalta pohjalta. Mutta ei betonia noin vain pureta. Uudistusta ei voi tehdä, sillä sen myötä iso osa ammattikorkeakouluista häviäisi kartalta. Lisäksi jouduttaisiin myöntämään, että muutamat maamme yliopistoista häviävät parhaille “alemman tason” ammattikorkeakouluille ja tulisi lisätä lakkautuslistan jatkoksi.

Tsemppiä vaan opetusministeriölle.

*Christoffer Taxell (r) oli opetusministerinä 1987–90.
Nyt opetusministerinä on Henna Virkkunen (kok).
TJEU: http://www.city.fi/artikkeli/Henna+Virkkunen/3174/

Monet kuvittelevat, että omat eläkerahat ovat jossakin suuressa kassassa, josta niitä sitten jaetaan kunkin tuottaman työpanoksen suhteessa takaisin. Todellisuudessahan ne rahat käytetään saman tien. Ainoa keino saada jotain takaisin on pakottaa lapsemme maksamaan.

Kuvitteellinen 30-vuotias Simeoni asuu Helsingissä. Hän tienaa suomalaisen miehen keskipalkan eli 3500 €/kk. Simeonin työnantaja maksaa ostamastaan työpanoksesta 4600 €/kk, mutta Simpalle jää käteen vain 2450€. Loput 2150€ menee tuloveroon (875€), työnantajan eläkemaksuihin (600€), työntekijän eläkemaksuun (160€), pakollisiin vakuutuksiin (140€), sosiaaliturvamaksuihin (80€), työterveushuoltoon jne. Pakolliset eläkemaksut ovat yhteensä 760 euroa kuussa.

Jos Simeoni jää eläkkeelle nykyistä keskimääräistä eläkeikää 5 vuotta myöhemmin eli 65-vuotiaana, hänen tuleva eläkkeensä on 1840 €/kk. Verojen ja muiden maksujen jälkeen tästä jää käteen vajaa 1600€.

Jos Simeonin sallittaisiin itse hoitaa eläkkeensä, hänen ei missään tapauksessa kannattaisi olla Kelan asiakas. Laittamalla eläkerahat säästöön hänellä on eläkkeelle jäädessään 320 000 € omaisuus. Jos hän sijoittaa eläkemaksunsa verran kuukausittain, hänellä on eläkkeelle jäädessään helposti 450 000 euroa tai enemmän. Jos Simeoni elää 85-vuotiaaksi (noin 10 vuotta pidempään kuin mitä miehet nykyään elävät), hän voi maksaa itselleen noin 3 500 € kuukausieläkettä, verottomasti. Jos hän kuolee ennen 85 ikävuotta, säästetyt eläkkeet eivät katoa minnekään, vaan hänen lapsensa perivät ne.

Valtion järjestämä eläke on yksi suuri huijaus. Juuri siitä syystä järjestelmästä ei voi irtisanoutua, sillä jokainen laskemaan kykenevä tekisi niin heti. Huonot järjestelmät pysyvät pystyssä vain pakolla. Järjestelmästä hyötyvät ne, jotka myönsivät itselleen 4 000 € "sopeutumiseläkkeen", jonka he saavat kahdeksan vuoden työuran jälken ja samalla vaativat muita jatkamaan työelämässä entistä pidemään.

Simeoni on syntinen, saatana, kurja, jota vielä kustaan linssiin koko elämänsä ajan.

Taas pukkaa näissä blogeissa tuttua sanahirviötä. Päihdetapauslaskenta on indikaattori, josta puhutaan julkisuudessa yllättävän vähän. Kyseinen laskenta tehdään joka neljäs vuosi lokakuun toisena tiistaina kaikissa sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköissä. Eli yhtenä päivänä kartoitetaan silloin tapahtuneet ”päihdeongelmaiseksi tunnistetun asiakkaan asiointia yksikössä, päihtyneenä asiointia tai päihteisiin liittyvään kertahaittaan, kuten tapaturmaan, liittyvää asiointia”.

Nyt aivonystyrät liikkeelle! Kuinka monta päihteisiin liittyvää asiakaskäyntiä veikkaatte Suomessa tapahtuvan yhtenä ainoana päivänä? Ennen kuin paljastan lukumäärän, sanon että määrä löi minut aikanaan ällikällä. Vuonna 2003 tutkija Yrjö Nuorvala istui silloisessa Stakesissa kanssani samassa yksikössä. Kun hän esitteli viikkopalaverissa tutkimustuloksia, meinasin pudota jakkaralta. Häh? Yhtenä päivänä? Ymmärsin jotain uutta päihdeongelman olemuksesta. Se todella, todella on läsnä suomalaisten arjessa päivittäin.

Tuorein laskenta on vuodelta 2007 http://www.stakes.fi/yp/2008/6/nuorvala.pdf Se kertoo, että naisten osuus asioinneista oli 28 prosenttia. Karumpaa kertomaa on se, että vain 12 prosenttia asioineista henkilöistä oli ansiotyössä, kolmannes työttömänä ja peräti 42 prosenttia eläkkeellä. Mielenterveyden häiriöitä kirjattiin 48 prosentilla. Ei kai karumpia lukuja huono-osaisuuden kasaantumisesta voi paljon kertoa. Päihdejakauma meni karkeasti siten, että alkoholi oli mukana 90 prosentissa asioinneista, lääkkeet ja laittomat huumeet, molemmat, noin 25 prosentissa. Meni prosentit yhteensä kirkkaasti yli sadan, mutta olemmehan sekakäytön luvattu maa.

Sitten siihen lukumäärään. Tuona lokakuisena tiistaina 2007 Suomessa tapahtui 12 070 päihde-ehtoista asiointia. 12 070! Mitä jos laskenta tehtäisiin perjantai-iltana tai helteisenä terassipäivänä? Jos luku ei jotakuta yllätä, voi sen valossa myös arvailla sosiaali- ja terveysyksiköille päihteistä koituvia kustannuksia. Entä mitä tuo määrä kertoo inhimillisestä kärsimyksestä?