auschwitzin ja isänmurhan jälkeen

jotensakin irrallisen surullinen olo, ei mitään tavanomaista kroonista melankoliaa josta en pääse eroon missään elämäni vaiheessa vaan tässä hetkessä akuuttia ja aktualisoitunutta ”ylimääräistä” alakuloa (jos tunnetta voi näin viipaloida ja erotella ja kerrostaa): olen katsellut koko vapun ajan erilaisia holokaustielokuvia ja keskitysleirikuvauksia eivätkä ne tunnetusti ole mitään piristäviä, mieltä ylentäviä, sublimoivia kokemuksia (jos ovat taiten tehtyjä kuten näkemäni teokset olivat).

vaikka on perehtynyt juutalaisten 1930- ja 40-lukujen vainohistoriaan ja tutkinut sitä hieman itsekin aikoinaan niin silti joka kerran se jaksaa hätkähdyttää ja yllättää; holokaustin irrationaalinen mahdottomuus minua kiehtoo, sen toteuttamisen obsessiivinen byrokratia ja triviaalisuus ja kaasukammioiden kammottava surrealismi ja auschwitzin absurdius - tai pahuuden käsittämätön banaalius kaiken absurdiuden ja surrealismin keskellä - kuten hannah arendt sitä kutsui nähtyään eichmannin jerusalemissa.

länsimaisen ihmisen ajattelussa ja näkemyksessä ihmisyydestä on pelkistetysti vain kaksi vaihetta: aika ennen ja jälkeen auschwitzin... auschwitz-birkenaun, belzecin, chelmnon, dachaun, majdanekin, maly trostenetsin, mauthausenin, sobiborin ja treblinkan sekä lukemattomien muiden tuhoamis- ja pakkotyökeskusten jälkeen ajattelevan, älyllisen ihmisen on enää mahdotonta uskoa kristillisen jumalan olemassaoloon. ilman jumalaa ei voi olla ihmistäkään. imre kertész näki keskitysleirien kuoleman ja tuhoamisen luonnollisuudessa myös jotakin luonnotonta, ihmisten keskinäisen solidaarisuuden ja myötätunnon ja välittämisen hetkittäisiä välähdyksiä. vaikka niitä ei tulkitsisikaan jumalan läsnäoloksi niin ainakin ne voisi hyvällä tahdolla tulkita ihmisyyden olemassaoloksi.

sittenkin?